”Jokainen Venäjän politiikkaa seuraava tietää, että he aina pyrkivät pitämään kannastaan kiinni, vaikkapa sopivin uhkauksin ja antavat sitten periksi saatuaan ensin kaikki mahdolliset myönnytykset”. Näin sanoo eräs Venäjän politiikkaa läheltä seurannut henkilö.
Suomalaiset kehittävät itse Venäjän karhun syleilyn paradigman muutosta parasta aikaa. Joillakin on jo esitys valmiina suomalaisen lainsäädännön ylikävelystä huoltajuuskysymyksessä. Ei ole ihmeteltävää, että asialla ovat yritysjohtajat. Samalla tavalla toimivat vaaleanpunaiset vuorineuvokset muutamia vuosikymmeniä sitten. Samoin halutaan suomalaiselta puolelta viestittää, että kuulumme Venäjän etupiiriin ja tältä pohjalta pitää suhteita myös rakentaa. Aletaan puhua Kekkosen ajan termein. Seuraava vaihe onkin sitten suomettumisen käynnistäminen. Tulee jälleen mieleen Carl Enckellin opetukset.
Olen jossain blogini kirjoituksessa sanonut, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat olleet tasapainoisimmillaan vuoden 1990 jälkeen. Olen edelleen samaa mieltä. Nykyään ei hätkähdetä jokaisesta risahduksesta, joka kuuluu naapurista. Linja on ja sen pitääkin olla johdonmukainen, asiallinen, hyvät suhteet huomioiva ja tarvittaessa kriittinen.
Suhteiden ei pidä olla nöyristeleviä, mutta ei myöskään uhittelevia eikä välinpitämättömiä.
Virheet on tietenkin korjattava, jos niitä lastenhuoltajuuskiistassa on tehty. Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että myös oman maamme kansalaisiin kohdistuviin huostaanottoihin on kiinnitetty joskus kriittistä huomiota. Kysymys ei siis ole johonkin kansakuntaan liittyvästä nurjamielisestä erityiskohtelusta. Yleinen linja vain on tiukka.
Huostaanotosta on kirjoitettu paljon ja mielestäni suurin osa on ollut asiallista pohdintaa eri näkökulmista. On puhuttu kulttuurieroista ja siitä, että äiti-Venäjä pitää huolta lapsistaan ja siitä, että huostaanotto on sisäpolitiikkaa ja/tai ulkopolitiikkaa.
Niin, kuka oli tuo kirjoituksen alussa siteeraamani henkilö ? Ei kukaan elossa oleva henkilö, vaan Björn Alholm (1925-2011), Neuvostoliiton suurlähettiläämme vuosina 1970-1974. Siteerauksessa vaihdoin aikamuotoa ja muutin Neuvostoliiton Venäjäksi, muutoin siteeraus oli sanasta sanaan Alholmin omaelämäkerrallisesta teoksesta ”Toisinajattelija suurlähettilääänä” (Gummerus , 2001). Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka haluavat kuulla toisenlaisen totuuden Kekkosen ajan Suomesta. Samalla saa osansa Kekkosen ”tulkki” Juhani Suomi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti