Wahlroosin pääteema kirjassa ”Markkinat ja demokratia” on hänen omien sanojensa mukaan hallitsemisjärjestelmän työnjako. Kuka ensinnäkin tuottaa palvelut ? Pitäisikö nykyisten kunnallisten palvelujen tuottaminen hoitaa markkinatalousperiaatteilla yksityisten toimesta vai pitäisikö valtiolla ja kunnilla olla edelleen merkittävä rooli. Wahlrooskin myöntää, että innokkaimmatkaan chicagolaisen koulukunnan jäsenet eivät halua alistaa kaikkea markkinoille. Julkisella sektorilla on kuitenkin hänen mielestään vähän must-palveluja. Näitä ovat maanpuolustus, palokunta (!), perusopetus ja suurella varauksella terveydenhoito. Wahlroos toteaa, että huoli sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta sijoittaa palvelut nykyisin julkiselle sektorille. Wahlroos leikittelee hetken ajatuksella, että valtateillä olisi omistaja, siis fyysisesti määriteltävissä oleva henkilö tai yritys. Hän toteaa kuitenkin ajatuksen olevan epärealistinen ”transaktiokustannusten” takia. Myöskään kriiseistä Wahlroos ei kuvittele selviydyttävän ilman valtion roolia. Vuosien 2008-2009 finanssikriisistä selviäminen siis vaati Wahlroosinkin mukaan valtion väliintuloa.
Onko valtio kansalaistensa edustaja positiivisessa mielessä ? Saksalaisen filosofian mukaan valtiolla on ”Geist”, henki, jolle kansalaisten on osoitettava kunnioitustaan ja joka vastaavasti suojelee kansalaisia. Wahlroos ei näe tässä ongelmaa, jos ollaan diktatuurissa, mutta demokratian kyseessä ollessa se sotii hänen perusajatteluaan vastaan. Miten siis yksilölliset halut saadaan sovitettua yhteen yhteiseksi ”hengeksi” demokraattisessa valtiossa ? Wahlroosin pohdiskelu liikkuu kahden vaihtoehdon välillä: hän ei usko, että valtio pystyy toteuttamaan yksilöllisiä mieltymyksiä ”yhteisesti” . Vaihoehtona hän esittää markkinoiden tuomaa ratkaisua. Tätä jakoa kannattaa tarkastella lähemmin.
Wahlroosin näkökulma on aivan selvä: miksi progressiivista verotusta tai ilmaista koulutusta pitää toteuttaa ”useimmiten hyvätuloisten vahingoksi” ? Wahlroosin mielestä yhteistä tahtoa ei siis ole tavassa tuottaa ja rahoittaa julkisia palveluja. Wahlroosista näkee läpi, että hän ajattelee tätä asiaa nimenomaan eliitin näkökulmasta, jonka näkee yksipuolisesti maksajan roolissa eikä ehkä lainkaan hyödyn saajan roolissa. Näkemystä voisi sanoa nihilistiseksi. Palvelut ja niiden maksaja pitäisi Wahlroosin mielestä sovittaa yhteen tarkemmalla tasolla kuin mitä nykyisin tapahtuu: se maksaa, joka aiheuttaa kustannuksia. Ikivanha ajatus.
Yhteisvastuu on Wahlroosille kirosana, koska hänen ajatteluaan leimaa yksipuolisesti talouden näkökulma. Hänen on suunnattoman vaikeaa hyväksyä alistumista enemmistön tahtoon, jonka tavoitteena on - yleisesti katsottuna - kohtuulliset palvelut kaikille. Palvelujen hankinnan/saamisen räätälöinti on hänen pääprinsiippinsä. Tästä hän päätyy sujuvasti ajatukseen, että ”markkinoilla osapuolet eivät ole toisistaan riippuvaisia”, siis kukin ostaa omat palvelunsa riippumatta muista. Tässä on siis selvä ero julkiseen palveluntuottamiseen , koska julkispalvelut tuotetaan kollektiivisella rahoituksella.
Nyt tullaan villakoiran ytimeen: markkinoilla kukin voi valita vapaasti varojensa mukaisesti, kun taas muiden valintoihin ei vaikuteta. Olisko kysymys eräänlaisesta hyvinvointi- (ja tietysti myös muiden) palvelujen tavaratalosta ? Markkinoilla siis toimitaan näin, mutta ”politiikassa heidän (vähemmistön, eliitin) on sopeuduttava enemmistön tahtoon”. Syntyy siis riippuvuus. Ilmeisesti lähteenä on ollut Arrow’n (1950) ”mahdottomuusteoria”, jonka Wahlroos allekirjoittaa.
Mistä oikein on kysymys ? On hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi heikomman avustamisesta tehdään näin iso numero. Tämä tuntuu nolla-summapeliltä. Siis jos vähävarainen tai jopa keskituloinen saa tasoitusta kaikkien luomasta kassasta, se on pois joiltakin ja erityisesti eliitiltä. Tätähän enemmistön tyrannialla tarkoitetaan. Enemmistö on siis päättänyt jakaa rahaa yhteisestä kassasta sosiaalisin perustein. Wahlroosin mukaan pitäisi ilmeisesti pyrkiä kliinisesti täsmälleen ”oikeisiin” palkkiohin kunkin työn mukaan. Säälipisteet (minimaalisen tuen) hän kyllä hyväksyy, muttei enempää. Miten hän suhtautuu universaaleihin palveluihin (palvelut, kuten lapsilisät, jotka tulevat kaikille tietyillä perusteilla) ? Sitä emme tiedä, mutta voisin kuvitella, että kriittisesti.
Mielestäni universaalit palvelut ovat täysin hyväksyttäviä, koska sitä kautta nekin (keskituloiset , rikkaat), jotka ovat pääosin maksajina saavat panostuksiaan takaisin yhteisestä kassasta. Eikö tämä ole oikeudenmukaista ? Jos kysymys olisi pakkoyhteiskunnasta, jossa pakkolunastettaisiin tietty osuus eliitin luomasta kakusta (vrt. kulakit vanhassa Neuvostoliitossa), voisi näkökulman ymmärtää, mutta kun kysymys on vapaasta yhteiskunnasta, jossa voi harrastaa korkeatasoisia ravintoloita, käydä englantilaiseen tapaan metsällä ja uhrata harrastuksiin kaiken sen mammonan, jonka harrastus vaatii, ei enemmistön tyrannialle löydy perusteita. Mitään esteitä ei aseteta millekään lailliselle toiminnalle.
Hyvinvoinpalvelujen tavaratalo (oma termini) - jos miellän asian oikein - on aivan teoreettinen käsite. Tavaratalossa pitäisi olla runsaasti erilaisia vaihtoehtoja kunkin pussille sopivasti. Tietenkin ne olisi hinnoiteltu eri tasoihin jne. Tällaista räätälöintiä ei markkinoilla muodostuisi esim. sosiaalisiin palveluihin. Palvelut muodostuisivat hyvin byrokraattisiksi. Entä koulupalvelut ? Tasokurssit takaisin, jotta niistä saataisiin tavaratalokelpoisia ? En usko tähän markkinamekanismiin kuin korkeintaa tietyissä julkisen sektorin tukipalveluissa. Viime kädessä yksi kysymys jää askarrruttamaan. Miksi rikkaat ihmiset näkevät tarpeelliseksi lähteä parantamaan maailmaa edellä esitetyn suuntaisesti. Eikö todellakaan elävän elämän vapauskertoimet riitä, kun rahaa voi käyttää mielin määrin eikä verottajan rahastus missään tapauksessa pure kohtuuttomasti ? Eletään ja annetaan toistenkin elää.
Demokratia tarvitsee tuekseen syvää kansansivistystyötä ja sanan- ja mielipiteenvapautta. Enemmistöperiaate ei muutoin toimi tai saa sellaisia piirteitä kuin natsi-Saksassa, jossa kiistämätön enemmistö oli 1930-luvulla Hitlerin politiikan takana. Enemmistöperiaate ei siis yksin riitä, vaan tarvitsee lisämääreitä tuekseen. Enemmistö tulee myös määrittää erityyppisissä asioissa eri tavoin: tavallisen lain osalta riittää puolet äänistä, perustuslain muutokset tarvitsevat esim. 2/3 enemmistön. Esimerkiksi Kaliforniassa on toimimaton enemmistöperiaate, kun tavallinen budjettilaki tarvitsee läpimennäkseen 2/3 enemmistön.
Wahlroosin suhtautumista yhteiskunnallisen tulonjakoon kuvaa seuraava lainaus hänen kirjastaan (s. 161): ”Välttääkseen ”hobbesilaisen anarkian” (pienen) kuvitteellisen yhteisön tuottavimmat jäsenet joutuvat hyväksymään tulonjaon, joka antaa vähemmän tuottaville jäsenille korkeamman palkkion kuin heidän työnsa rajatuotos edellyttäisi. Näin varmistetaan heidän osallistumisensa työnjakoon perustuvaan talouteen . Tuottavammat jäsenet ovat tällöin yksinkertaisesti alati alttiina eräänlaiselle kiristykselle, koska yhteiskunnan järjestyksen romahtaessa he menettäisivät enemmän kuin muut. Sen vuoksi he ovat halukkaat luopumaan potentiaalisen menestyksensä rahtusesta varmistaakseen kaikkien osallistumisen työnjakoon”. Miten tyypillistä Wahlroosia ! Koko tulonjako on ensinäkin hänelle pelkkä tekninen kysymys. Siinä ei ajatella, että humaaneista syistä tuetaan heikompiosaisia, ei vaan kysymys on Wahlroosin mukaan hyötynäkökohdasta. Rikkaan on siis kannattavampaa luopua rahtusesta kuin aikaansaada mahdollisesti köyhien kapina. Tosin rahtusen luovuttaminen tehdään äärimmäisen kitsaasti ja vastenmielisesti. Näin ajattelee ihminen, joka laskelmoi kaiken tekemisensä. Rikkaan pitää siis olla hiukan ovela ja antaa murunen omastaan varmistaakseen yhteiskuntarauhan ja oman runsaan hyvinvointinsa. Jos kaikki ihmiset ajattelisivat tällä arjelle vieraalla tavalla epäilen, että yhteiskunta ei yksinkertaisesti toimisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti