Teoksessaan Markkinat ja demokratia Wahlroos aloittaa finanssikriisin käsittelyn toteamalla, että ”maailma oli juuri kokenut yli neljä vuotta kestäneen poikkeuksellisen vahvan talouskasvun….erityisesti Yhdysvalloissa”. Häneltä jää selvittämättä, että talouskasvu johtui pääosin IT-kuplan puhkeamista seuranneesta aivan liian alhaisesta keskuspankkikorosta. Keskuspankin alhainen korko johtui IT-kuplan puhkeamista seuranneesta taantumasta. Korkojen alhaisuus oli sinänsä oikeaa korko- ja talouspolitiikkaa, mutta se, että alhaisten korkojen kausi kesti neljä vuotta oli selvä virhe. Korot pidettiin matalalla aivan liian kauan. Noiden neljän vuoden aikana 2002-2006 hankittiin valtava määrä subprime lainoitettuja asuntoja erittäin alhaisella lainakoroilla. Juuri tämä kuplan kehittymisvaihe edusti "poikkeuksellisen vahvaa talouskasvua". Asuntojen hinnat nousivat kovan kysynnän takia rakettimaisesti vuoden 2006 kesään saakka. Kun paljastui, että asuntolainojen ottajat eivät selvinneetkään lainoistaan alkoi asuntojen hintojen näihin päiviin saakka ulottunut romahdus. Sen seurauksena koko asuntoihin sitoutunut rahoitusketju romahti. Wahlroos selittää nousukauden 2004-2008 pelkästään työn tuottavuuden kasvulla ja globalisaatiolla. Epäuskottavaa. Jos kasvua em. asioissa oli, niin osa siitäkin johtui edellä mainitusta asuntomarkkinoiden kuumenemisesta Yhdysvalloissa ja muuallakin mm. Espanjassa ja Irlannissa.
Itse finanssikriisin etenemisen Wahlroos selvittää suurin piirtein oikein teknisesti. Holtiton lainojen myöntäminen johti pankkien suuriin vaikeuksiin ja myös lainoja vakuuttaneiden tahojen (varsinkin AIG) kestämättömiin ongelmiin.
Teknisesti tapahtui virhe, kun pankit laskivat maksukyvyttömien asiakkaiden määrän olevan vuosikymmenien keskiarvossa (noin 5 prosenttia). Strukturoidut CDO-rakenteet eivät sietäneet huomattavasti korkeampia maksukyvyttömyysprosentteja, jotka realisoituivat kriisin aikana.
Luetelleessa julkisen sektorin virheitä, joita Yhdysvalloissa tehtiin Jimmy Carterista lähtien koskien köyhien asuntolainoitusta, Wahlroos ei tuo mitenkään esille kahta oleellista tekijä, jotka ovat uusliberaalin politiikan kulmakiviä. Ensinnäkin rahamarkkinoiden sääntelyn purku mahdollisti luottojohdannaisten räjähdysmäisen lisääntymisen. Yritykset suitsia luottojohdannaisten laajenevaa käyttöä torpattiin pankkien vahvalla painostuksella vuonna 1999. Toiseksi uusliberaalit ideologit kehittivät omistajuusyhteiskunta -käsitteen. Erityisesti George Bush nuorempi omaksui Ownership societyn politiikkansa kulmakiveksi. Tavoitteena oli tuottaa 5,5 miljoonaa asuntoa köyhille, erityisesti mustille ja latinoille, vuoteen 2010 mennessä. Kohderyhmät halutiin kiinnittää tiukasti amerikkalaiseen unelmaan (tästä Bushin aikuinen lain nimikin: American Dream Downpayment Act, 2003) eli omakotiasumiseen. Eikä vain tätä sukupolvea, vaan perimisen kautta myös seuraavat sukupolvet.
Wahlroos tekee perusvirheen irroittamalla uusliberaalin säännöstelyn purun ja julkisen sektorin uusliberaalin politiikan toisistaan. Ne ovat saman ideologian eri puolia. Hän sanoo KYLLÄ yksityisen sektorin sääntelyn purulle ja EI julkisen sektorin köyhien tukemisohjelmille (Home ownership). Molemmat ovat osoittautuneet virheiksi. Virheiden avainsyy oli se, että työtuloissa keski- ja heikkotuloiset eivät olleet edenneet juurikaan 30 vuoteen reaalisesti. Kun Bushin olisi ehdottomasti pitänyt supistaa tuloeroja 2000-luvun alussa hän lähti ”korjaamaan” omistuseroja (samaan aikaan hän laajensi tuloeroja isotuloisten verokevennysten avulla !). Tuloerojen kaventaminen olisi vaatinut pitkäaikaisen ohjelman eikä sopinut sitä paitsi uusliberaalis-konservatiiviseen ohjelmaan. Niinpä Bush valitsi oikotien pyrkimällä helpottamaan asuntolainojen saantia ja sitä kautta lisäämään amerikkaisten tuloja. Kyllä velkarahakin on tuloa - ainakin hetkeksi ! Ja tuloja (velkaa) voitiin ottaa omakotitalon nousevaa hintaa vasten piripintaan (Home Equity Loan) vuosikausien ajan. Iloa kesti asuntojen hintojen romahdukseen saakka.
Edellä kerrotun tapahtumakronologian Wahlroos kuittaa seuraavalla vaikeaselkoisella lauseella: ”Päävastaus on yksinkertainen: amerikkalaiset poliitikot eivät saaneet kannatusta merkittävälle tulojen uudelleenjaolle verotuksen avulla, vaan joutuivat hakemaan muita keinoja ohjatakseen varoja vähäosaisille äänestäjilleen”.Olipa varsinainen kiertoilmaus ! Wahlroosilta ei vahingossakaan lipsahda, että hän itse olisi voinut kirjassaan kannattaa tuloerojen kaventamista. Jopa hänen hengenheimolaisensa Raghuram Rajan kirjassaan Fault Lines on puoltanut tuloerojen kaventamista (velaksi tapahtuneen) omaisuuserojen kaventamisen sijaan.
Raghuram Rajanin tavoin Wahlroos vierittää syyt presidenteille Carterista alkaen. Case-Shillerin asuntohintaideksi on kuitenkin lahjomaton. Se osoittaa, että kaikki osapuolet käyttäytyivät asuntolainoituksessa maltillisesti aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Asuntojen hintoja kuvaava käyrä kääntyy jyrkään nousuun vasta 2000-luvun alussa eli juuri Ownership societyn läpimurron aikaan.
Wahlroos vähättelee uusliberaalin sääntelyn purun negatiivisia vaikutuksia kiinnittämällä huomion useisiin ilmiöihin, joista hän toteaa, että ”sattui yksinkertaisest liian monta ikävää yllätystä”. Sattumalla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä näiden samanaikaisuuksien (Saksan osavaltiopankkien sijoitukset, Jerome Kerviel, Islanti….) kanssa. Kaikki tapahtuneet liittyvät asiantuntijoiden kyvyttömyyteen ymmärtää rahamarkkinoiden vapautuksen yhteydessä syntyneitä eksoottisia rahoitusinstrumentteja ja niiden todellista käyttäytymistä vaihtelevissa olosuhteissa.
Monikerroksisia strukturoituja CDO-johdannaisia käsitellessään Wahlroos sortuu jälleen hänelle ominaiseen virheeseen. Hän toteaa että ”surullinen tosiasia on, että meiltä yksinkertaisesti puuttuu matemaattisia välineitä käsitellä monimutkaisempia jakaumia….”. Roskaa ! Ongelmana ovat itse tuotteet, nämä liian monta erillistä elementtiä sisältävät eriarvoiset arvopaeripaketin osat. Kysymys ei ole siitä, miten niitä mallinnetaan, vaan siitä miksi ne yleensä ovat olemassa ! Viimeksi J.P Morgan aivan äskettäin sortui CDS-instrumenttien kanssa usean mijardin tappioihin. Ja suuret virheet eivät satu amatööreille, vaan alan ammattilaisille.
Uusliberaaliin ajatteluun kuuluu vähätellä finanssikriisin vaikutuksia. Wahlrooskin katsoo kriisiin olleen ohi jo vuonna 2009. Ei sanaakaan pitkäkestoisesta työttömyydestä tai talouden muista alavireisistä tunnusluvuista. Mielestäni Kenneth Rogoff on oikeassa sanoessaan, että elämme koko ajan samaa vuoden 2008 kriisiä edelleen. Wahlroos julistaa keynesiläisyyden kuolleeksi, vaikka esimerkiksi Yhdysvaltain toimenpiteet osoittavat aivan päinvastaista. Monet ovat sitä mieltä, että elvytystä ei ole ollut riittävästi.
Useimmille ihmisille joutuu sanomaan, että nouse helikopterillasi vähän korkeammalle niin näet kokonaisuudet paremmin. Wahlroosille joutuu sanomaan, että laskeudu helikopterillasi alemmaksi, jotta näet maaston piirteet paremmin eli ihmisten arjen taantumien keskellä. Wahlroosilaisille 1929 pörssiromahdus oli vain tavallinen taantuma, keskuspankki vain sotki asiat kiristämällä lainahanoja ja vaikuttaa siltä, että finanssikriisikin on vain episodi markkinoiden voittokulussa.
Vielä lopuksi esimerkki siitä, miten Wahlroos saa käännettyä asiat päälaelleen. Kertoessaan Bernie Madofin pyramidihuijauksesta hän kääntää syyn viranomaisten päälle: ”Madofin tarina ei kerro keinottelukapitalismin piilevistä vaaroista saati tuhosta . Se kertoo sääntelyn ja valvonnan epäonnistumisesta”. Wahlroos vierittää syyn pörssivalvontakomissiolle, SECille. Ilman muuta SEC laiminlöi tehtävänsä, mutta kuun pimeän puolen kääntäminen itse keinottelukapitalismille on jo hävytöntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti