Tämä on tarina rockyhtyeestä nimeltä The Rolling Stones.
Minua on aina kiinnostanut ilmiöiden juuret: mistä kaikki oikein
alkoi ja miksi ilmiöstä tuli vaikuttava. Niinpä tässäkin kirjoituksessa
käsittelen nimenomaan Rolling Stones -yhtyeen nousua huipulle. Apuna käytän
Petri Lahden tuoretta kirjaa ”Rolling Stones. 60 vuotta Rollareita” (2024).
Kirja-arvio tämä ei kuitenkaan ole, sillä muistelen vain nuoruuden Vierinkiviä
saman tyyppisesti kuin Lahtikin sen tekee. Itse kirja on vahvaa ja paksua paperia
ja teksti sujuvaa ja juohevaa.
Päivitän paria vanhaa kirjoitustani nykynäkemystäni vastaavaksi.
Miten näen Rolling Stonesin nyt 60 vuoden jälkeen? Historiasta innostuneena
olen suunnannut yhden osan kiinnostuksestani englantilaisen mustan musiikin intoilijoiden
(rhythm and) blues-harrastukseen, siihen samaan johon Rollaritkin - ja
yhtyeen jäsenistä varsinkin Brian Jones - olivat uppoutuneet noina 1960-luvun
alun päivinä.
Minulla kohdallani on ollut kysymys myöhemmin tapahtuneesta tutkimusmatkasta
sellaiseen musiikkikulttuuriin, joka on kiehtonut minua kansalaisoikeusliikkeen
ja mustan musiikin kautta.
Itse kiinnostuin alun perin Stonesista vuonna 1965 yhtyeen
noustua juuri huipulle. En kuitenkaan yritä väittää, että olisin löytänyt
Rollareiden rhythm and blues -kauden kappaleet jo tuolloin, vaan se tapahtui vasta
myöhemmin musiikinhistorian tutkimusretkilläni.
Monet kirjoittajat osuvat varmaan oikeaan erotellessaan
sodanaikaiset 18-vuotiaat 1960-luvun 18-vuotiaista. Välissä on jyrkkä
ajatteluero. Sodan käyneet nuoret elivät aivan eri maailmassa kuin sodan tuhoista
elpyvän Englannin nuoret. Ankeaa oli sodan jälkeenkin, mutta elpyminen sai
ilmenemismuotoja, jotka saattoivat yllättää. Nuoret ottivat rennommin ja
omaksuivat samalla uusia, ei niin kurinalaisia käytöstapoja.
Sama voidaan todeta Mick Jaggerin kohdalla henkilötasolla. Miten
hyvästä kodista tullut hyväkäytöksinen nuori muuttui nurkissa vetelehtijäksi ja
opettajatapaamisen aikana röökiä vetäväksi Teddy Boyksi? Rock and roll
-sukupolvelta puuttui vanhempien kunnioitus sillä tasolla kuin sitä odotettiin.
Muisteltiin sen sijaan menneitä: sodan aikana pistettiin häiriköt kuriin!
Sain omalta osaltani kosketuksen nuorisomusiikkiin 1960-luvun
alussa, vaikka oli turha odottaa paljoa radion olemattomasta pop-tarjonnasta, puhumattakaan bluesista. Ei Englannistakaan
löytynyt Muddy Watersin musiikkia levykaupoista. Hyvä jos myyjä edes tiesi
moisesta muusikosta! Niinpä Mick Jagger ja Keith Richards kiertelivät ensin
levykauppoja löytääkseen sankarinsa ja seuraavassa vaiheessa kuuntelivat
toistensa kotona ja ystävien luona ”uutta” musiikkia.
Köyhän miehen bluesina palveli englantilaisten skiffle-musiikki
johtotähtenään Chris Barber. Skiffle-yhtyeiden perustamisesta tuli tauti
1950-luvulla. Hyvin monet rockin kuuluisuudet aloittivat skifflestä.
Entusiastien piirissä blues-konserteista tuli
pyhiinvaelluspaikkoja. Näiden kautta uusia innokkaita esiintyjäkandidaatteja
alkoi ilmaantua. Yksi näistä oli Mick Jagger. Elettiin vuoden 1962 kevättä ja
kesää. Samoihin aikoihin musikaalinen lahjakkuus nimeltä Brian Jones kokeili
siipiään esiintyjänä. Keith ja Mick ihailivat multi-instrumentalisti Jonesin
kykyjä - syystäkin. Se oli Brian Jones, joka rekrytoi myöhemmät Rolling Stones
muusikot yhteiseen bändiin!
Jones myös keksi tulevalle suuryhtyeelle nimen Rolling Stones
Muddy Watersin kappaleen mukaan. Kesällä 1962 yhtye alkoi pikku hiljaa
muotoutua. Viimeisimpinä kokoonpanoon liittyivät basisti Bill Wyman ja rumpali
Charlie Watts. Silloin oli edetty jo vuodenvaihteeseen 1963. Eräänlaisena
harmaana eminenssinä blues-muusikkojen taustalla vaikutti Alexis Korner
(”Father of British Blues”), jolla oli omat ansionsa Rollareidenkin innostajana
ja taustahahmona.
Stones oli alun perin coverbändi, mutta lisäsi toisten
kappaleisiin oman tatsin, jolloin ne muuttuivat luontevasti rollaribiiseiksi.
Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa kappaleet ”Route 66” ja Barrett Strongin jykevä
”Money (That´s What I Want)”.
Tuohon aikaan kaikkien piti ottaa huomioon Beatlet, jotka
tunkeutuivat listoille juuri noina vuosina 1962-63, hieman ennen Vierinkiviä.
Muut yhtyeet kokivat Beatlesin uudet saundit ahdistavan haastaviksi. Rolling
Stones oli aina valtakunnallinen ja maailmanlaajuinen kakkosbändi niin kauan
kun Beatlesit olivat olemassa. Stonesit olivat toki niin suuri ilmiönä, ettei kakkosena
olemisesta ehtinyt muodostua suurempaa ongelmaa. Sitä paitsi puhtaana
rockyhtyeenä Stonesit olivat ykkönen.
Rollarit tarvitsivat oman Brian Epsteininsa. Tähän rooliin sopi
tuottaja Andrew Oldham. Pitipä bändillä olla oma Pete Bestinsäkin, nimittäin
Ian Stewart. Molemmat saivat lähteä hieman ennen suurta läpimurtoa.
Rollarit levyttivät ensikappaleenaan version Chuck Berryn
nopearytmisestä ”Come Onista”. Sitten olikin vuorossa ensimmäinen kiertue
Englannissa syyskuussa 1963. Se tarjosi opiskelumahdollisuuden läheltä
esikuvia: mukana kiertueella oli nimittäin mm. Bo Diddley. Keith Richards on
väittänyt, että yhtye soitti tuosta kiertueesta eteenpäin yli tuhannella
keikalla vuoteen 1966 mennessä. Se merkitsi siis tien päällä oloa lähes
tauotta. Alusta lähtien keikoilla oli levotonta eikä yhtye itse ollut vähiten
syyllinen mellakoihin: se suorastaan agitoi niitä.
Beatlesien viimeinen lahja Rollareille oli heidän
kakkossinkkunsa ”I Wanna Be Your Man”, joka kipusi listoilla sijalle 12.
Jossakin vaiheessa koitti hetki, jolloin coverbiisit eivät enää riittäneet,
tarvittiin omaa tuotantoa. Niinhän tekivät kilpailijatkin – siis
Lennon-McCartney. Jälleen tehtiin perässä: nyt säveltäjäparivaljakko oli
Jagger-Richard (tuolloin vielä ilman s-kirjainta). Tästä muodostuikin ongelma
yhtyeen sisälle, sillä bändin perustaja ja lahjakkain muusikko Brian Jones
jouduttiin syrjäyttämään sävellystyöstä. Myöhemmän menestyksen kannalta tämä
oli kuitenkin välttämätöntä, sillä Jones oli liian paljon bluesiin kallellaan.
Ei sille koskaan löytyisi suurta yleisöä.
Sitä paitsi Brian Jones ei ollut muusikonlaadultaan säveltäjä.
Ensimmäinen albumille tiensä löytänyt Jagger-Richard -kappale
oli ”Tell Me”, tarttuva iskusävelmä. Menestyssävelmät syntyivät siten, että
Richard teki riffin, josta Jagger sitten jatkoi. Sitä mukaa kun Jaggerin ja
Richardin sävellystaidot kehittyivät, murtui Brian Jonesin itseluottamus.
Keith Richards on sanonut että ”The Last Time” oli ensimmäinen
aidolla tavalla rollareiden oma kappale. Tosin se on hyvin lähellä Staple
Singersin kappaletta ”This Maybe The Last Time” – eli gospelia.
Petri Lahti kuvaa Vierinkiviä maanläheisesti - niin kuin hän sanoo – ”täkäläisestä
näkökulmasta”. Syntyy uskottava kuva eräästä rockin legendasta ja sen
vaikutuspiiristä. Niin, rockista puheen ollen, eivätkö Rollarit olleet
ensimmäisiä puhtaasti rockyhtyeitä, ei siis popyhtyeitä tai rock and roll
-yhtyeitä! Rollarit olivat samalla kertaa sekä uusi että vanha.
”Täkäläisittäin ” eräs Stonesien uran kiintopisteistä oli
yhtyeen Suomen konsertti Yyterissä juhannuksena 1965. Lahti kertoo
yksityiskohtaisesti konsertin järjestämiseen liittyvistä sekoiluvaiheista.
Tapahtumat lienee kuvattu tosiasiaperäisinä. Luin aiemmin paljon englantilaisia
musiikkilehtiä Melody Makeriä ja New Musical Expressiä. Niiden artikkeleista
jäi joskus mieleen, että mitä eksoottisempi paikkakunta maapallolla, sitä
vähemmän tarvitsi pysyä totuudessa esim. konserttikuvauksissa. Tosiasia on,
että suomalaiset, lehdistö mukaan lukien, vierastivat Stonesin poikia ja
suhtautuivat suorastaan kielteisesti konsertin järjestämiseen. No, jatkossa
tilanne muuttui.
Lahti kuvaa hyvin suomalaisten hidasta syttymistä uusille
ilmiöille. Tämän saivat kokea myös britti-invaasion sanansaattajat. Listoilla
brittipop näkyi hitaasti, mutta vauhtiin
päästyään jyräsi kyllä markkinat.
Stonesin poikien maine oli Englannissakin hiukan sottainen
aiheesta ja aiheetta. Huumausaineiden hallussapito ja käyttö oli vakavin rikos,
mihin he syyllistyivät.
Sitten itse musiikkiin. Nostan yhtyeen tuotannosta esille
varhaisvaiheen pääosin mustan musiikin klassikot, joita olen itsekin paljon kuunnellut. Lähteenä käytän pääosin Petri
Lahden kirjaan sisältyvää mainiota discografiaa, joka muodostuu yhtyeen
albumeista 60 vuoden ajalta. Samalla se toimii isona palana rockin historiaa:
-Route 66
-Money
-Tell Me
-Come On
-Carol
-Around And Around
-It`s All Over Now
Litttle Red Rooster
-Not Fade Away
-You Better Move On
-If You Need Me
-Time Is On My Side
-Pain In My Heart
-Heart Of Stone
-Cry To Me
Mutta älä unohda näitä: ”Play with Fire”, ”Bright Lights Big
City”
Albumeja esitellään lähes 70 sivulla! Niiden julkaisut
sijoittuvat aikavälille17.4.1964 - 20.10.2023.
Kuusikymmentäluvun alkupuolella single oli mahtitekijä
levymarkkinoilla, ei niinkään LP. Pysyn tässä kirjoituksessa uskollisena
alkuperäiselle levyformaattikulttuurille.
Sekä Beatles että Rolling Stones tekivät laajoja kiertueita
kautta kaikkien mantereiden. Beatlesin menestys oli selvästi parempi osan yleisöstä
pyrkiessä Stonesien kiertueilla ottamaan oman roolin ja mellakoimaan tai
ainakin buuaamaan ajoittain.
Aivan kuten Lennon-McCartney, niin myös Jagger-Richard(s)
sävelsivät muille artisteille, kuten Marianne Faithfullille (As Tears Go By) ja Chris
Farlowille (Out Of Time). Molemmat olivat ykköshittejä Englannissa ja myös
Stones julkaisi niistä versiot.
Kiertueilla ja konserteissa tapahtui yhtä ja toista. Ed Sullivan
showssa sattui mm. välikohtaus, kun Sullivan vaati muutosta yhden laulun
sanoihin. Hittikappaleessa ”Let´s Spend The Night Together” piti kohdan ”spend the
night together” kuulua ”spend some time together”. Jagger noudatti kaksinaismoralistista
määräystä, mutta muljautti silmiään laulun ao.kohdassa.
:::::::::::::::::
Rolling Stonesin mustan musiikin kautta edustavat ehkä parhaiten
vuosien 1962-64 (kts. luettelo edellä) tuotanto ja sitä seuranneen
”kultakauden” 1964-1967 hittejä olivat edellä mainittujen The Last Timen,
Satisfactionin ja Let´s Spend The Night Togetherin lisäksi Ruby Tuesday,
Painted Black, Lady Jane, 19th Nervous Breakdown ja kuuntelu kuuntelulta
paraneva Get Off Of My Cloud.
Toki yhtye teki näiden jälkeenkin jättimäisiä singlehittejä,
kuten Jumping Jack Flash, Sympathy For The Devil, Street Fighting Man, Honky
Tonk Women, Brown Sugar, Start Me Up…. Yhtyeen albumit nousivat 1970-luvulta
lähtien pääosaan singletuotannon hiipuessa.
Rolling Stones on ollut parhaimmillaan yhtyeen pysyessä omissa
musiikkikategorioissaan. Heille tuli epäonnistumisia, kun he lähtivät matkimaan
esimerkiksi Beatlesia 1960-luvun jälkipuoliskolla.
Rolling Stones on kohdannut urallaan sekä nousuja että laskuja, mutta
aina se on toipunut - sekä menestyksistä että menetyksistä. Brian Jones ja Bill
Wyman eivät jaksaneet – eri syistä – kovaa rokkibändin elämää ja luovuttivat kumpikin
omalla tavallaan.
Stonesin ura on ollut ylisukupolvinen ilmiö monessa suhteessa. Kiertueilla
on ollut kaikenikäistä porukkaa todisteena siitä, että Rollareiden musiikki on katoamaton
aarre. Alun halveksunnan ja ihailun ristiinkäyminen on vaihtunut arvostukseksi
yli kaikkien rajojen.
Rollarit ovat elävä kivettymä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti