Jari Tervon ja Marjo Vilkon kymmenosaisen dokumenttisarjan ”Kun
Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”, viimeisessä jaksossa 10/10 ”Uuteen liittoon” luodaan näkymä menneeseen
tulevaisuuteen, aina näihin aikoihin saakka.
Nyt nähtyäni koko sarjan luonnehtisin sitä kevythistorian ja
tavoitellun ajan hengen kohtuullisen onnistuneeksi sekoitukseksi ja hyvä niin, ei yritetty
enempää kuin mihin kohtuudella voitiin päästä. Kiitokset vaativasta työstä
tekijöille ja koko tuotantoryhmälle!
Kuusikymmentäluvulla ennustettiin, että vuonna 2000 työt
olisivat liki loppuneet ja autot
saataisiin lentämään. Ja katin kontit. Taidamme yliarvioida aina lyhyen
aikavälin tulevaisuutta. Entä ovatko kaikki tulevaisuuden ennusteet yleensäkään
relevantteja, ovatko ne terveitä? Maailman älykkäimmäksi ihmiseksi sanottu futurologi
Herman Kahn ennusti 1960-luvun alussa ”optimistisesti”, että ydinsodalla on
voittaja. Pikkuhiljaa ajatus on saamassa ymmärrystä osakseen näinä aikoina…..
Hieman realistisemmin kahdeksankymmentälukua
on muisteltu kultaisena vuosikymmenenä, johon käsitykseen minunkin on helppo
yhtyä näin jälkikäteen. Ehkä oli niin, että se mikä 1960-luvulla – optimismin
vuosikymmenellä – oli tulevaisuuden odotusta parhaimmillaan, toteutui
1980-luvulla. Samoin ajatteli Timo Vihavainen kirjoittaessaan aiheesta Mitä
Missä Milloin -kirjassa. Hän vain profeetallisesti laati kirjoituksen jo 1980-luvun
vielä kestäessä eli vuonna 1987, kas näin: ”Aineellisen hyvinvoinnin,
yhteiskunnallisen tasa-arvon ja muiden edellisten sukupolvien uneksimien
hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi on vertaansa vailla. Itse asiassa
nykyaika ensimmäistä kertaa historiassa saa ainakin rikkaiden pohjoisten maiden
perspektiivistä katsoen yhä useampien mielessä kultakauden leiman, ajan, jonka
veroista ei ole ollut eikä kenties enää ole tuleva.”
Viimeinen lause hätkähdyttää: aiemmin 1960-luvulla vallitsi
kaihoisa toive paremmasta ja Vihavaisen kirjoituksen laatimisen jälkeen tuli
paljon ihmisen ahneudesta johtuneita murheita, jotka ovat saaneet meidät –
edelleen kaihoisasti – muistelemaan vaurasta ja tasa-arvoista 1980-lukua. Hukkasimmeko
1960-luvun ja 1980-luvun optimismin ja vaurauden perinnön? Aikaviisareita ei
voi kääntää taaksepäin, vaikka sitä toistuvasti yritämme. Hyvä tulevaisuus on
ansaittava.
Tuo edellä esitetty ei tarkoita sitä, että
80-luvulla ei olisi ollut ongelmia. Suurvaltojen suhteet kiristyivät erilaisten
uhkaskenaarioiden ilmapiirissä.
Ohjelmasarjassa arvioidaan Suomen sijoittuneen
1980-luvulla vauraudessa Euroopassa ylempään keskiluokkaan. Talouden isommat iskut
kiersivät Suomen 1980-luvulle tultaessa. Suomessa eli silti itseruoskinnan ajatus,
että olemme jälkeenjääneitä. Vasta 1980-luvun lopulla tietty omahyväisyys voitti alaa suomalaisten keskuudessa. Kyllä
me ollaan hyviä.
Kansa elää yhä terveemmäksi ja yhä vanhemmaksi. Kaikki lapset saivat saman
peruskoulutuksen. Peruskoulu oli erittäin tarpeellinen uudistus, vaikka
oikeisto sitä vastustikin - turhaan. Henrik Meinander: Suomi oli
tasa-arvoisimmillaan 1980-luvulla. Vauras Suomi ryhtyi auttamaan muita maita (esim.
vietnamilaiset venepakolaiset). Vaikka suomalaiset kansainvälistyivät ja
oppivat kieliä lupaavaa vauhtia, 1980-luvun alussa vain neljäsosa suomalaista
teki ulkomaanmatkoja.
Tervo: hyvinvointiyhteiskunta tasapäistää:
suomalaistenkaan kesken erilaisuuteen ei suhtauduttu suopeasti: rasismipeikko
lymysi lähellä. Nuorison alakulttuurit ja vähemmistöt saivat tuntea sen
nahoissaan.
Kahdeksankymmentäluvun suosituin elokuva oli Tapio
Suomisen ”Täältä tullaan elämä”. Nuoria kuvattiin siinä tuoreesti eikä, kuten
ennen, jolloin näyteltiin lapsia aikuisesti, sukupolvien kuilu kaiken keskellä.
Seitsemänkymmentäluvun ylipolitisoituminen loitonsi
nuoria politiikasta. Kati Juva: oli paljon ihmisiä, jotka olivat hukassa. Vanhassa
strukturoidussa yhteiskunnassa ihmiset löysivät paikkansa paremmin.
Filosofi Esa Saarinen julistettiin punktohtoriksi.
Saarinen nimeää punkliikkeen kapinaliikkeeksi: vanha ja nuori eivät lyö kättä.
Kuusikymmentäluvun arvot eivät ehkä poikenneet paljon 1980-luvun arvoista,
mutta nyt keski-iässä olevilta kuusikymmentälukulaisilta puuttui kyky puhutella
nuoria. Punk ja vihreä liike täyttivät aukon. Huolta herättivät ydinvoima ja
sen tuotannon erehdykset (Harrisburg!).
Vaihtoehtoliikkeet ja kansalaisaktivismi elävät parasta
aikaansa. Helsinki saa ensimmäisen
vihreän kaupunginvaltuutettunsa.
Kahdeksankymmentäluvun alussa vihreä liike oli
kansalaisaktivismin kokoava voima (ympäristöaktivistit, feministit,
vammaisjärjestöt, vaihtoehtoliikkeet, vähemmistöjen oikeuksia ajavat). Kati
Juva: kellään näistä ei ollut kyllin kuuluvaa omaa ääntä, nyt he sen löysivät.
Ensimmäiset henkilökohtaiset tietokoneet esiteltiin
1970-luvun lopulla. Siitä tuli leimaa antava piirre kaikkeen kehitykseen. Itse löysin tietokonemaailman vuonna 1984,
jolloin hankin ensimmäisen mikrotietokoneen oppilaitokselleni. Sitä varten
jouduin hakemaan luvan kunnanjohtajalta. Kone maksoi 24 000 silloista
markkaa. Sen tukemana luotiin pohja kokonaiselle valtakunnalliselle oppilaitosjärjestelmälle.
Kysymyksessä oli Olivetti M 24 SP, siihen aikaan hyvin tehokas mikro, olihan siinä keskusmuistia 640 kilotavua (!)
ja kovalevyn muistikapasiteetti ylsi 20 megatavuun. Sitä paitsi siinä oli
lerppuaseman lisäksi myös korppuasema.
::::::::::::::::::::::::::::
Kekkonen vanheni ja vanhenemisen merkit näkyivät
kiusallisen selvästi näkö- ja muistiongelmina. Vanha valtiomies hiipui
hiljalleen pois parrasvaloista Tamminiemen ”kotiin”. Tässä saumakohdassa
julkaistiin ”Tamminiemen pesänjakajat”, aikansa kohupamfletti, jonka itsekin
hankin heti, kun se oli mahdollista. Kirja ilmestyi syksyllä 1981. Siinä
kuvataan ironisen hauskaan sävyyn Kekkosen seuraajakandidaatteja mehukkailla kaskuilla
ryyditettynä. Laatijoina oli joukko salanimen taakse kollektiivina kätkeytyneitä
Helsingin Sanomien toimittajia. Heillä oli riittävästi potkua ilkeän hauskojen
tarinoiden kokoamiseksi samojen kansien sisään.
Keskeisinä hahmoina olivat väistyvä Urho Kekkonen
itse, Ahti Karjalainen henkilökohtaisen ongelmansa takia ja valtaa tavoitteleva
Mauno Koivisto.
Tervo pitää 150 000 kappaletta myynyttä
”Tamminiemen pesänjakajia” ilmauksena kansalaistottelemattomuudesta sovitettuna
Kekkosen ajan sulkeutuneisuuteen. Vihdoinkin salaisuuksien arkku voitiin, jos
ei avata, niin ainakin yrittää raottaa.
Vallanvaihto tapahtui dramaattisesti, kun Koivisto
ei suostunut eroamaan pääministerin paikalta, vaikka Kekkonen selvästi niin
vaati. Kruununprinssi Ahti Karjalainen ei alkoholisoituneena pystynyt
tarjoamaan vastusta Mauno Koivistolle taisteltaessa presidenttiydestä sen
enempää kuin Johannes Virolaiselle taisteltaessa keskustan
presidenttiehdokkuudesta.
Presidentti Kekkosen
erokirjeeseen vaadittava allekirjoitus vaati ”Linnan hämähäkiltä”,
kansliapäällikkö Juhani Perttuselta venymistä. Lopulta hän löysi Tamminiemen isännän,
mutta ei saanut allekirjoitusta ensimmäisellä kerralla. Vallasta luopuminen oli
vaikeaa. Kekkonen oli vain viitannut Helsingin herroihin…. Haettuaan kirjoituskoneen
jostain kaapin kätköistä hän pystyi laatimaan erokirjeen uudelleen ja sai allekirjoituksen
vanhalta väsyneeltä mieheltä.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Tervon mielestä
kuusikymmentäluvun optimismi sai energiansa sodasta (!). Kuusikymmentäluvun
nuorten ja aikuisten perilliset suuntautuivat uudella tavalla. He avautuivat
maailmalle 1980-luvulla.
Mutta elämä ja kuolema vuorottelivat jatkossakin: kesäkuussa
1981 Seta järjesti homojen siihen asti suurimman mielenosoitusmarssin.
Sairausluokitus poistetaan. Uusi uhkaava sairaus oli kuitenkin paljastumassa: AIDS-virus.
1980-luvun alussa kuusikymmentälukulaista edistystä
täydensi ymmärrys luonnon kriittisestä tilasta. Hyvää tapahtui paljon: unelmien
tavoittelu oli tasa-arvoistunut. Kultainen vuosikymmen saattoi käynnistyä!
En kuitenkaan suostu pitämään kultaista
vuosikymmentä riidattomasti onnellisena. Tapahtui ylilyöntejä. Raha valloitti
ihmisten mielet yksipuolisesti. Lähdettiin pelaamaan kasinopelejä vuosina 1987-89.
Pää tuli kuitenkin vetävän käteen: elettiin yli varojen, rahoitettiin uutta
uljasta maailmaa velkarahalla. Lasku tuli maksettavaksi vasta 1990-luvulla
laman muodossa. Yksi opetus jäi 1980-luvulla huomioimatta: kaikkivoipaisuudella
oli rajansa. Itseriittoisuudesta ja
hauskanpidosta maksettiin hintaa jopa vuosikymmeniä. On pakko sanoa, että
1990-luvun katastrofin horjuvat perustukset luotiin edellisellä
vuosikymmenellä.
Mikko Niskasen ”Ajolähtö” (kuten aiemmin Tapio Suomisen
”Täältä tullaan elämä”) tavoittaa jotain olennaista nuorten toivojen sarastavasta
tulevaisuudesta. Leena Uotila: ”Meillä (1960-luvun nuorilla) oli se ”atakki”
päällä. Me tultiin muuttamaan maailmaa… (ja sitten hieman epäillen) oliko `Ajolähdön´
nuorilla mahdollisuuksia muuttaa maailmaa?”
:::::::::::::::::::::::::
Olen edellä pyrkinyt kehystämään Jari Tervo luoman
10-osaisen tarinan kahdesta vuosikymmenestä omilla huomioillani ja
henkilöhistoriallani. Onnellinen tarina? Oli tai ei, niin tulipahan kerrottua
ja kommentoitua.
PS
”Huolimatta
1980-luvun puolivälin näkymiin sisältyvistä tähänastisen historian valossa
arvioiden poikkeuksellisen ikävistä kehitysmahdollisuuksista ei huonojen
vaihtoehtojen toteutumista voine pitää todennäköisempänä kuin hyvienkään. Aineellisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja
muiden edellisten sukupolvien uneksimien hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi
on vertaansa vailla. Itse asiassa nykyaika ensimmäistä kertaa historiassa saa
ainakin rikkaiden pohjoisten maiden perspektiivistä katsoen yhä useampien
mielessä kultakauden leiman, ajan, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties
enää ole tuleva.”
– Timo Vihavainen, 1987.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti