Venäjä – uhka vai haaste ?

 

Kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen avaa Ukrainan sodan vaikutuksia monipuolisesti HS:n pitkässä artikkelissa 27.5.2024 ”Euroopassa riittää sympatiaa Venäjälle”. Tilanne ei ole mitenkään yhtäkkisesti muuttunut, mutta selvää on, että Venäjää – joskaan ei välttämättä  Putinia – tukevien voimien määrä on kasvussa. Lisääntyvä tuki Venäjälle lienee yhteydessä siihen, että sodan päätös ei ole näkyvissä. Tämä hermostuttaa kaikkia osapuolia. Aselepoehdotukset ovat lähinnä taktisia vetoja. Jonkinlainen ratkaisu voisi olla käsillä, jos toinen osapuoli jää selvästi alakynteen. Käsitän niin, että Turtiainen yrittää pukeutua Venäjää suosivien kaapuun ja sitä kautta löytää langanpäitä konfliktin ja sodan ymmärtämisen. Olen varannut tässä kirjoituksessa itselleni kommentoijan roolin säilyttäen  riippumattomuuteni suhteessa Turtiaiseen.

Kantojen ristiriitaisuus korostuu, kun läntinen sotilasliitto Nato kärsii eripurasta. Osa jäsenvaltioista, kuten Unkari, ei etene yhteistyössä yhteisiin päämääriin, vaan kaivaa esille näkemyseroja aiheuttavia syy-seuraussuhteita. 

Lievemmissä tapauksissa erilaisia näkemyksiä on mm. Ukrainan aseistamisessa. Osa säästelee voimavarojaan ja parhaita aseita mahdollisen laajan konfliktin varalle.

Ylivoimainen enemmistö niistä, jotka katsovat Ukrainan muodostavan lännen etulinjan kokevat Venäjän uhkaksi. Osa taas on hakeutunut yhteistyöhän Venäjän kanssa esimerkiksi turvatakseen energian saannin, mutta myös siksi, että tarvitsevat selkänojan lännen Nato- ja EU-yhteistyötä  vastaan. Vielä on ryhmä, joka pelaa yhteen Venäjän kanssa taktisista syistä varmistaakseen jäämisen voittajan puolelle, kun kaikki on ohi.

Venäjän tukijoita löytyy Turtiaisen mukaan etenkin Unkarista, itäisestä Saksasta, Slovakiasta ja lännen oikeistopiireistä.  Venäjää vastustavassa rintamassa ovat selvimmin Skandinavian maat ja Baltia sekä Puola. Euroopan suurvaltojen ja Venäjän välillä vallitsee osin ambivalenttinen suhde, joskin julkisuudessa länsivallat ovat ryhmittyneet selvästi yhteisrintamaan Venäjää vastaan.

Turtiainen on huolissaan, että Suomessa ei huomioida riittävästi Euroopassa tapahtuvaa kehitystä. Muutoinkin tilanne EU:n osalta on sellainen, että jakolinjat eivät kulje puolueiden välillä vaan puolueiden sisällä. Tämä omalta osaltaan haittaa merkittävästi yhteistyömahdollisuuksia.

Venäjä on kytkenyt sotansa Ukrainaa vastaan osaksi fasismin vastaista taistelua (lue: natsi-Saksan vastaista taistelua), jota se sanoo edelleen käyvänsä toisen maailmansodan hengessä yrittäessään tehdä sodasta hyväksyttävämmän. Toinen näkymä, jonka Venäjä haluaa loihtia näkyville on uhrina oleminen: kaiken se sietää, kaiken se kärsii.

Venäjä on uutterasti pyrkinyt korostamaan rooliaan Euroopan vapauttajana toisen maailmansodan aikaisesta  natsien ikeestä ja saanutkin sanomansa perille hyväuskoisimpien parissa. Totta kai Venäjä myös onnistui yhdessä länsimaiden kanssa tuhoamaan Saksan taistelukyvyn toisessa maailmansodassa. Huomio voitiin kiinnittää natsien hirmutöihin miehitetyillä alueilla. ”Neuvostoliitosta piirrettiin kuvaa vapauttajana, mikä  sekin oli totta”, toteaa Turtiainen.  Luulenpa, että moni on tässä kohtaa kriittisempi. Pikemminkin voisi sanoa , että itäeurooppalaiset vapautettiin yhden sortajan alaisuudesta, mutta alistettiin toisen sortajan, Neuvostoliiton, sortovallan alaisuuteen.

Mihin unohtui esimerkiksi venäläisten suorittama Katynin  joukkomurha venäläisten muistista?

Nykyinen Putinin hallinto luo myös itsestään kuvaa vapauttajana Ukrainan natsihallinnosta. Kuten tiedämme suomalaisina, Stalin pyrki luoman puskurivyöhykkeen tai etupiirin läntiselle rajalleen. Tämän varaan näyttää laskevan myös Putin.

Itä-Euroopassa on paljon kulttuurisia jälkiä Neuvostoliiton ajoilta, eikä niitä olla poistamassa poliittisten suhdanteiden vaihdellessa. Suomessa ollaan aktiivisempia esimerkiksi suhteessa Leninin  jättämien  jälkien korjaamisessa, joita syntyi  suomettuneessa Suomessa.

Ukrainan sodan osalta ollaan tärkeän vedenjakajan äärellä. Osassa Itä-Eurooppaa hyväksytään ajatus, että Ukrainaan saadaan rauha vain Venäjän myötävaikutuksella eli tekemällä kompromissi Venäjän kanssa. Se on täysin toinen linja kuin se, mikä on sisäistetty Skandinaviassa ja Baltiassa, eli että Venäjän on hävittävä sota ennen kuin rauhasta voidaan järkevästi keskustella.

On vaikeaa ottaa askelia kohti rauhaa,  kun ollaan eri mieltä sodan ja rauhan perusolemuksesta. Jakaudutaan niihin (oikeistolaisiin ja osin äärivasemmistolaisiin),  jotka lännessä katsovat, että länsi on sodanlietsoja,  ja niihin liberaalin lännen kannattajiin, joiden mukaan Venäjä on yksin vastuussa Ukrainan sodasta. Turtiainen pyrkii nähdäkseni tunkeutumaan tähän väliin, kuten tavallaan itsekin menettelen.

”Rajaton” putinilaisuus (vai pitäisikö puhua venäläisyydestä) edustaa sekavaa vyyhteä erilaisia filosofisia ja ideologisia aineksia, jotka viehättävät osaa Venäjän kannattajista, kuten pakkomielle muukalaisvihamielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta ja konservatiivisuudesta yleensä.

Jotenkin Suomi on ollut liian hyväuskoinen suhteessa oikeiston nousuun ja siitä aiheutuviin seurannaisvaikutuksiin. Emmanuel Macronin linja on tulevissa EU-vaaleissa kärsimässä tappion oikeistolle,  ja on tapahtumassa liike ”johonkin suuntaan” tai hyppy tuntemattomaan sodan ja rauhan kysymyksissä. Mutta mihin suuntaan?

Muuttuuko EU vaalien seurauksena väljemmäksi siihen nähden, kuka on ”oikeassa” Ukrainan tapauksessa?

Turtiainen ottaa esille Itä-Saksan 1953, Unkarin 1956 ja Tšekkoslovakian 1968. Eivätkö nämä venäläisvihamieliset punnukset vaa´assa kallista antipatiaa venäjänvastaisuuden suuntaan? Vastaus: eivät selkeästi. Asiat osin unohtuvat tai aktiivisesti unohdetaan. Siksi perverssisti käyttäytyvä Venäjä nähdään tietyissä piireissä hyväksyttävämpänä kuin se ansaitsee. Tuorein trauma ajoittuu 1990-luvulle, jolloin vallankumouksen seurauksena valta vaihtui. Mutta mihin se vaihtui?  Edelleen ”itä” on ”länttä” köyhempi eikä muutos ole ollut tarpeeksi suuri. On jähmetytty paikoilleen ja muutos on jäänyt ohueksi tai merkinnyt peräti taantumista elinolosuhteissa. Vallankumouksen riemu on haihtunut ajan saatossa.

Myös Naton laajentumisessa itään halutaan ymmärtää venäläistä selitystä raakana tunkeutumisena.   

Niinpä Ukrainasta aiheutuva ja pakotepolitiikasta seurannut taloudellinen epävarmuus nähdään monilla tahoilla lännen vikana. Tunneilmapiiri on turhautunut.  Lännen maallisen vaurauden tavoittamisen  piti olla fakta ja tuoda mukanaan hyvinvointia. Se oli  ykkösprioriteetti, mutta muutakin odotettiin myötäjäislahjana. Kotiseuturakkaus, menneen kaipuu  ja sitoutuminen  perinteeseen vaikuttaa yllättävän voimakkaasti taustalla.