Riisuuko sota naamioita vai luoko se uusia?

 

 Suomessa vallitsi 2000-luvulla pitkään tilanne, jossa suomalaisten enemmistö torjui Nato-jäsenyyden. Suhde oli vuodesta toiseen  karkeasti 2/3 vastaan, 1/3 puolesta. Muutos tapahtui jokseenkin yhtäkkisesti, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022. Milteipä yhdessä yössä Suomen  kansan enemmistö vaihtui vähemmistöksi. Alkoi hidas mutta varma tie kohti Nato-jäsenyyttä.  Kaikkein epäröivin taisi olla  – tulkintani mukaan – presidentti Niinistö. Olen pitänyt näissä blogikirjoituksissani perusteltuna Niinistön aprikointia tykönään. Niinistö käsitti presidentin roolin paljon raskaamman vastuun omaksumiseksi kuin mihin asenteellisesti liittoutumista ajavat koskaan kykenisivät. Valtaosa lehdistöstä asettui kannattamaan liittoutumista ja samalla ikään kuin johtotähdeksi Nato-liikkeelle. Vyöry Natoon liittymisen puolesta osoittautui niin valtavaksi,  että presidentin oli lopulta taivuttava yhteisrintamaan kansalaisten ja poliitikkojen suuren enemmistön kanssa. Yritin ymmärtää kansalaisten hädän, kun näytti siltä, että Venäjä uhkaa maantieteellistä lähipiiriään ilman minkäänlaista häpyä.

Kaikesta huolimatta en ollut itse valmis tekemään ratkaisua Naton hyväksi vaan pidin päätöstä liittyä sotilasliittoon kovin hätäisenä – kaiken koetun jälkeenkin. Kysyin itseltäni, miksi juuri nyt? Eikö harkinnalle olisi voitu antaa sija vielä kerran? Mielipiteeni oli kuitenkin viime vaiheen mielenmyllerryksessä se, ettei trendille Naton hyväksymisen puolesta ollut vaihtoehtoa, olinpa itse mitä mieltä tahansa. Yritin sopeutua puolestani asetettuun rooliin. Asia jäi kuitenkin kaivertamaan mieltä, olinhan laatinut aikoinaan tähän blogiin pitkiä perusteltuja kirjoituksia, miksi Natoon liittyminen oli huonompi vaihtoehto kuin ulkopuolelle jääminen. Takinkääntäjäksi en suostunut, mutta nyt käännettiinkin meikäläinen sisuksia myöten.

NATOpoll on tutkinut suomalaisten asenteiden muuttumista Natoon kolme kertaa. Uusin tutkimus julkaistiin juuri äsken, joten se kuvaa suomalaisten kantoja lähes reaaliaikaisesti. Siitä näkyvät suomalaisten odotukset välittömästi ennen vuoden 2024 eurovaaleja. Naton kannatus on vahvistunut hieman tutkimussarjan toteuttamisen aikana. Kaikissa kolmessa tiedustelussa oli yksi samana pysynyt kysymys: Äänestäisitkö tänään Nato-jäsenyyden puolesta vai sitä vastaan?

Kaikista vastanneista 83 prosenttia sanoi kannattavansa Nato-jäsenyyttä.

Toisaalta puoluekohtaisessa tarkastelussa perussuomalaisiksi ilmoittautuneista 15 prosenttia ei olisi nyt valmis liittymään Natoon (ja kaikista suomalaisista näin ilmoitti menettelevänsä 12 prosenttia). Kovimmat kannattajat löytyvät kokoomuksesta  (100 prosenttia puolueen kannattajista), keskustasta (92 prosenttia), RKP:stä (92 prosenttia) ja sdp:stä (90 prosenttia). Perussuomalaisista Natoon liittymisen puolesta äänestäisi 79 prosenttia puolueen kannattajista.

Tämän vuosituhannen alkuvuosista lähtien Nato-jäsenyyttä kannattanut Helsingin Sanomat vetää varsin suorasukaiset päätelmät  Nato-jäsenyyden merkityksestä: ”Nato-jäsenyyttä pidetään Suomen turvallisuuden näkökulmasta ehdottoman tärkeänä. Sitä selittää Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Liittokuntaan kuuluminen lisää turvallisuuden tunnetta”. Tämä on varmaan Naton kannattajien yleiskanta, mutta eipä siinä juuri pohdita, mitä seuraisi, jos sotilasliittoon ei olisi menty nyt toteutuneessa aikataulussa.

Ongelman muodostaa tietenkin Vladimir Putin, joka häikäilemättömyydellään ei ole tarjonnut mitään mahdollisuutta jännittyneen tilanteen liennyttämiseksi. Sitä paitsi saisiko hän vastakaikua Suomesta, jos hän jostain käsittämättömästä syystä haluaisi vakavissaan hieroa sovintoa. Epäilenpä, ettei saisi, ellei sitten Suomi tekisi jotain mahdotonta, kuten irtautuisi Natosta. Putinin logiikalla Suomen liittyminen Natoon merkitsi yhtä potentiaalista vihollista lisää,  ja yhtä syytä lisää aloittaa sotatoimet tai aiheuttaa dramaattisia kyberkatastrofeja Suomelle. Toisaalta Suomen Natoon kuuluminen ei muodosta Venäjälle mitään tosiasiallista kynnystä tai pelotetta jättää hyökkäämättä Suomeen! Ja juuri tämän Nato-pelotteesta muodostuvan kynnyksen varaan moni on laskenut liittymisen kannattavuuden. Luultavasti turhaan.  

Syytä Putinin ja hänen hengenheimolaisensa aggressiiviseen käytökseen tulee etsiä hänen isovenäläisestä  maailmanvalloitussuunnitelmasta eli ns. Putinin opista, jonka keskiössä on putinilainen  maailmanjärjestys, joka taas perustuu Venäjän ”rajattomuuteen”.   

::::::::::::::::::::::::::::::::

Venäjän perimmäisiä tarkoitusperiä on pyrkinyt valottamaan Harvardin professori Serhii Plokhy, jota on haastatellut Iltalehti. Ukrainasta ei sodittasi, jos se ei olisi strategisesti ja taloudellisesti elintärkeä. Se kuuluu yhdessä  Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa ykkösprioriteettiin.

Entä muuttuuko Venäjä markkinatalouden suuntaan ? Se lienee mahdollista vain,  jos Venäjä ajaa itsensä taloudellisesti kiville.

Plokhy näkee yhtymäkohtia putinilaisen mystiikkaan tukeutuvan ideologian ja suureellisen trumpilaisen MAGA-ideologian  (Let´s Make America Great Again) välillä. Elämme aikaa, jossa maailmanmahtajat ovat löytäneet suuruudenhullun pullistelun ohjenuorakseen. Molempien suurisuuntaiset haaveet ovat kuitenkin keskeneräisiä eikä niitä ole helppo arvioida. Plokhy vetoaakin historioitsijoihin, että nämä sitoutuisivat historian faktoihin ennen kuin poliitikot ottavat ne haltuunsa mielivaltaisesti muotoiltavaksi.

Sodan logiikka on näyttänyt arvoituksellisuutensa. Se näkyy syvästrategiassa tinkimättömänä vastakkainasetteluna, totaalisena siviileihin kohdistuvien vahinkojen aiheuttamisena, hyökkääjän koko yhteiskunnan mobilisointipyrkimyksenä, sodan ylläpidon yllättäviksi koetuissa hyödyissä Venäjälle (työllisyys, palkkojen kasvu), pakotteiden voimassa ollessa Venäjän  talouden (väliaikaisena) kasvuna.

Vai onko tässä yllättävää? Paul Krugman totesi aikoinaan, että vasta toinen maailmansota niminen  suuri ”elvytyspaketti” sai aikaan  Yhdysvaltain talouden pysyvän nousun 1930-luvun lamasta.

Näyttää siltä, että määrävälein maailman yllättää jonkin suurvallan ekspansio, jolla vaikutetaan tuhoisasti ihmisiin ja ympäristöön. Ukrainassa näemme sodan ”naamiot riisuttuna”. Teemmekö niin, että voimme sanoa jälkeenpäin, että ei enää koskaan sotaa.