Suomesta parikymppisenä Yhdysvaltoihin
muuttanut Outi Papamarcos (s. 1961) on kirjoittanut kirjan ”Ja sitten tuli
Trump” (Aviador, 2022) Donald Trumpin Yhdysvalloista. Toki samalla tulee valotettua
laajemminkin näkymää Yhdysvaltoihin. Kirja poikkeaa muista lukemistani Yhdysvallat-kuvaelmista
ja -analyyseistä siinä, ettei se ole ammattitoimittajan
eikä ammattihistorioitsijan kirjoittama vaan ihan ”tavallisen” insinöörin/maisterin/IT-alan
ammattilaisen kirjoittama kirja. Kirjassa luodaan pikakuva amerikkalaisen
yhteiskunnan tunnusomaisista piirteistä kirjoittajan liberaalin maailmankatsomuksen
näkövinkkelistä.
Papamarcosin kouluaikainen opiskelu
huipentui vaihto-oppilasvuoteen Yhdysvalloissa ja täyteen laudatur-sarjaan
ylioppilaskirjoituksissa. Vaihto-oppilasvuosi oli maailmankuvan valaisua, jossa
1970-luvun lopun Suomi näyttäytyi ”sulkeutuneena ja synkeänä”. Kuva tuntuu
itsekin tuolloin työelämää aloittavan näkökulmasta turhan tummanpuhuvalta.
Kirjan painopiste on
vallanvaihtotilanteessa Trumpista Bideniin, mutta siinä piirretään pääpiirteittäinen
kuva Trumpia edeltäneistä tapahtumista,
joilla on ollut vaikutusta Trump-ilmiön syntyyn. Kirja on pääteeman ohessa myös
kevyt jokamiehen ja -naisen historiakatsaus
Yhdysvaltain 2000-luvun tapahtumiin.
Papamarcos etenee useita rinnakkaisia polkuja
pitkin kertojanmatkallaan. Kiinnostavimpia on
henkilökohtainen vaalityö Joe Bidenin puolesta kaikkine siihen liittyvine
kokemuksineen. Toinen katsantokanta on Trumpin näkökulma Amerikkaan, kolmas amerikkalaisen
yhteiskunnan kuvaus vertailukohtana Suomi ja neljäs kirjoittajan oma 40-vuotinen
sopeutuminen polarisoituvaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan.
Sivuutan tässä monet teemat, joihin
Papamarcos ottaa kantaa: rikollisuus, rotusyrjintä, uskonnolliset lahkot,
vaalien varastaminen, koronaepidemia,
salaliittoteoriat, räikeät tuloerot….. Silti jäljelle jää koko joukko yhteiskuntakatselmuksia.
Papamarcos asuu Pennsylvaniassa, joten
hän kokee amerikkalaisuuden tätä nykyä pääpuolueiden vallankäytön vaa´ankieliosavaltion
näkökulmasta. Kirja koostuu pitkälti yli 50 lyhyestä luvusta, joiden nimet paljastavat
kirjan sisältöjä: ”Katastrofi 2016”,
”Iloisia ja innostuvia”, Lähipiirini trumpilaiset”, ”Mafia-perhe Trump”, ”Trump, propagandan
mestari”, ”Trump kampanjoi demokratiaa vastaan”, ”Oikeusjuttujen luvattu maa”,
”Valkoinen valta käännekohdassa”, siinä maistiaisia teemoista.
Papamarcos kysyy saman ihmettelevän
kysymyksen kuin moni muukin: miksi
Trump? Miksi monet äänestivät Trumpia omien etujensa vastaisesti? Yhtä hyvin
voisi kysyä, mitä amerikkalaiselle demokratialle on tapahtunut? Miksi se sallii tällaiset ilmiöt? Toisaalta kilpailevan
suurvallan Vladimir Putinin järkyttävät toimenpiteet ovat tulleet Trumpin
rinnalle ja ohi kirjan kirjoittamisen jälkeen. Mistä nämä hulluudet tulevat?
Papamarcos ei intohimoisesti seurannut
politiikkaa ennen Trumpia, mutta presidentin poikkeuksellinen käytös ajoi hänet
Bidenin joukkoihin. Trumpin voitot vaikuttivat yllykkeen tavoin vuonna 2016.
Papamarcos määrittelee Trumpia lukemattomilla
tavoilla kirjansa sivuilla, ja kuva ei ole myötäsukainen juuri miltään osin. Olen
valmis allekirjoittamaan kirjoittajan antaman kuvan. Papamarcos myöntää
kuitenkin ihastuneensa aluksi Trumpin
värikkääseen persoonaan. Hän kertoo pääpiirteet Trumpin liikemiesurasta, luonteenlaadusta,
onnistumisista ja epäonnistumisista. Lopputuloksena syntyi
poliitikko-liikemiehen yhdistelmä, jolla
hän hallitsi presidenttinä liittovaltiota.
::::::::::::::::::::::
Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan amerikkalaisen
yhteiskunnan eri puolia varsin monipuolisesti. Vertailukohtana on luontevasti Suomessa koettu
elämä. On vaikeaa sanoa, kuinka tarkkanäköinen kuvaus on varsinkin omaa
taustaani vasten. Olen käynyt Yhdysvalloissa vain turistina. Pelkistettynä amerikkalaisuuteen
kuuluvat kirjoittajan mainitsemat avuliaisuus ja anteliasuus, innostuneisuus, ahkeruus
ja ulospäinsuuntautuneisuus. Asiaan kuuluu myös kokeilunhalu hyvässä ja pahassa
(vrt. Trump-kokeilu!).
Suomalaisuus näyttäytyy kirjoittajan
mielestä varovaisuutena ja ”jarrutteluna” Yhdysvaltain rinnalla.
Papamarcos kuvaa konservatiivisuutta
(esim. perhearvot) amerikkalaisen ajattelun perusvireenä. Mies on edelleen
perheen pää ja vaimo hoitaa kodin ja lapset, uskonnollisuutta ei sovi unohtaa. Tosin
Trump lähinnä teeskentelee perhearvojen merkitsevyyttä, kirjoittaja näkee
Trumpin perheen lähinnä ”mafiaperheenä” uskollisuudenosoituksineen.
Kirjoittaja yksinkertaistaa ja leimaa sekä
demokraattien että republikaanien – niin kuin hän sanoo - poliittista
oikeistolaisuutta. Mihin unohtuu esimerkiksi Bernie Sandersin vahva vasemmistosuuntautuneisuus,
jolla hän suosituimmillaan kilvoitteli tasapäisesti johtavien puolueiden presidenttiehdokkaiden
kanssa.
Kirjoittajan antaman kuvan mukaan politiikka
ei ole näytellyt kovin merkittävää osaa pitkän aikavälin normaalissa amerikkalaisessa
elämäntyylissä. Vasta Obaman ja varsinkin Trumpin aikana yhteiskunnan polarisoituminen
jätti jälkensä perheen ja suvun sisäisiin väleihin. Entä
kansalaisoikeusliikkeen päivät 1960-luvulla?
Tärkeällä sijalla kirjassa on valehtelun
käsite ja nimenomaan ”uusvalheellisuus”, fake news, joka edustaa Trumpin
tuomisia poliittiseen keskusteluun. Luvussa ”Demokratia ja totuus” kirjoittaja
selvittää ansiokkaasti valhekulttuurin ja fake newsin historiaa. En tosin ole
niin varma kirjoittajan
mainitsemasta - vähitellen kehittyneestä
- muutamien viime vuosikymmenien historiallisesta perspektiivistä ja asteittaisesta
jatkumosta, johon nyt siis kuuluisivat Trumpin vaihtoehtoinen totuus- ja valhekäsitykset.
Sivuutan tässä paljon käsitellyn vaalien
varastamisteeman, joka sekin on näkyvästi
esillä kirjassa.
Papamarcos puhuu Trumpin luomasta vaihtoehtoisesta
tai rinnakkaistodellisuudesta, johon hänen kannattajansa uskovat, ja joka poikkeaa valtavirtamedian totuuskäsityksestä.
Kysymys lienee lähes sovittamattomasta ristiriidasta. Asettamalla objektiivisuuteen
pyrkivä maailma kyseenalaiseksi, kyseenalaistetaan samalla demokratian olemassaolo.
Vaihtoehto demokratialle on trumpilainen versio totalitarismista.
Rehottavat salaliittoteoriat ovat oleellinen
osa trumpismia. Papamarcos toteaa, että oikean
äärilaidan QAnon ja Trump ovat ihanteellisia yhteistyökumppaneita, vaalivilppi taas
oleellinen osa salaliittoteorioita.
Papamarcos vertaa nykyajan salaliittoteorioita mccarthyismin aikaiseen
vainoharhaiseen ja katteettomaan kommunistiajojahtiin. Kommunistileima
saatettiin lyödä kehen tahansa demokraattisesti ajattelevaan ihmiseen.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Papamarcos kertoo yksityiskohtaisesti
vaalipyrinnöistään Joe Bidenin hyväksi. Työn tekeminen ehdokkaan hyväksi
osoittautui perin haasteelliseksi. Oma ahkera vaivannäkö osoittautuu kullanarvoiseksi.
Muutoin vaalityö oli massiivista viestittelyä, jossa yksilö hukkuu vaalipropagandan
keskelle. Lopulta Papamarcos onnistuu pääsemään viralliseksi vaaliavustajaksi.
Hän perustaa myös oman blogin lähinnä vaalityötään varten. Vaalit ovat valtava
ponnistus yhdelle vaaliavustajalle tai vastaavalle. Aherrukseen on
kuitenkin laajalti totuttu. Se kuuluu
vaalikulttuuriin. Haastavinta introvertiksi itseään nimittävälle Papamarcosille
on henkilökohtainen kasvoista kasvoihin tapahtuva vaalityö.
Odotetusti Papamarcosin
blogikirjoittelu joutui verkkohäirinnän kohteeksi.
Politiikasta puhuminen on riskaabelia.
Papamarcos kertoo, kuinka tuttujen ja ystävien puoluekannat tulevat usein
esille yllätyksellisesti, pahaa
aavistamatta. Moni kukoistava ystävyys joutuu vaaravyöhykkeeseen, jos
keskustelu siirtyy politiikkaan.
Amerikkalaiset lähtevät siitä, että heidän liittovaltionsa on paras kaikista
valtiotyypeistä. Yhdysvallat on ainutlaatuinen kansakunta. Jossain määrin
Papamarcos antaa kliseisten käsitysten johtaa itseään unohtamalla, että on toisenkinlainen Amerikka johon, kuuluu
esimerkiksi kriittinen suhtautuminen omaan maahan. Mutta on totta, että kilpailevat
yhteiskuntajärjestelmät leimataan usein sosialistisiksi
(aiemmin kommunistisiksi), siis myös esimerkiksi
skandinaavinen malli.
Papamarcos kokee painetta
samanmielisyyteen ympäristönsä taholta. Hän katsoo, että häneltä odotetaan samanmielistä isänmaallista
käytöstä, joka on ”must” Yhdysvalloissa, vaikka olisi erimieltä
asiasta. Asiaan kuuluu, että tieto muunmaalaisista on alhaisella tasolla.
Niinpä objektiivista vertailua ei synny ja oma ainutlaatuisuus, ekseptionalismi lyö läpi kaikessa.
Papamarcos käsittelee myös – niin kuin
hän sanoo - ”raivotermejä”, kuten ”wokea” ja ”cancel-kulttuuria” osana
nykyajalle ominaista vastakkainasettelua,
aluksi Yhdysvalloissa ja sittemmin kaikkialla läntisessä maailmassa. Alun perin silmiä
avaaviksi tarkoitetut rotu- ym. katsantokannat ovat trumpilaisten konservatiivien myllyssä
saaneet negatiivisen kaiun, tosin osin radikaalikannattajiensa oman ehdottomuuden
takia.
Trumpilainen maailma on miehinen, se
antaa luvan miehiseen ylivaltaan. Myös trumpilaiset naiset ajattelevat todennäköisesti
niin. Naisia kouriva Trump menestyy tässä nimikkomaailmassaan.
Papamarcosin teos on kertomus propagandan
kaikenkattavasta läpilyönnistä. Mikään,
mikä oli edes jotenkin osa järjellistä maailmaa muutama vuosikymmen
sitten, ei näytä enää toimivan, vaan kaikenkattava oikeistoideologinen marssitus yltää – joskus
tekisi mieli sanoa – kommunistisen historiavääristelyn tasolle. Trumpia kannattavat
myös monet vähäosaiset. Hän yksinkertaisesti edustaa sellaista
individualistista kulttuuria, johon kannattajat tuntevat vetoa yli sosiaalisen luokkansa.
Trump vertautuu kummisetätyyppisiin
mafiosoihin. Kummisedän hahmot ovat
rikollisia, mutta kohdistavat väkivaltansa toisiin rikollisiin. Se tekee heistä
hyväksyttävämpiä! Kummisetämäinen
perhekeskeisyys vetoaa Trumpin kannattajiin, vaikka se olisi vain silmänlumetta.
Papamarcosin suuri esikuva on Hannah
Arendt, jonka ajatuksia hän soveltaa useaan otteeseen nykypäivän menoon. Juuri heikoilla olevat luuserit
olivat Arendtin mielestä sopivaa vaalikarjaa diktaattorille.
Kuitenkin on kysyttävä, onko suurin osa Trumpin kannattajakunnasta
”luusereita”? Ei ainakaan sen todistusaineiston perusteella, mikä on saatu Capitol-kukkulan valtauksesta. Valtaajat
olivat suurelta osin keskiluokkaisia amerikkalaisia, hammaslääkäreitä,
yrittäjiä ……. Tästä ryhmästä Trumpin kannattajia Papamarcos ei juuri puhu. Trump
ylittää luokkien rajat. On siis jokin taso, jolla trumpilaisesti ajattelevien yhteisyys toimii. Se toimii myös esimerkiksi
tasolla, jossa aidataan rikkaat omille asuntoalueilleen
irti massan asumuksista. Nämä ihmiset pelkäävät vaikkapa koulutuksen sosialisointia
(ilmaiseksi muuttumista) ja
eriarvoisuuden korjaustoimenpiteitä. Avainasia lienee valkoisen Amerikan
kyseenalaistaminen.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Papamarcosin teos on
”käyttöhistoriaa”. Se vastaa yksityisen ihmisen tarpeeseen sovittautua politiikkaan
ilman, että asianomainen on alun perin
ollut erityisen ”poliittinen”. Tämä
kirja palvelee niitä, joille Yhdysvalloissa
tapahtunut kehitys on jäänyt vieraaksi. Perehtyneempiä se palvelee nykyhistorian
kertauksena. Median isoihin otsakkeisiin
perustuvista jutuista kirja poikkeaa, kun se välittää henkilökohtaisia tuntoja
amerikkalaisuudesta ja Joe Bidenin vaalityöstä. Sellaisenaankin kirja on ollut tekemisen arvoinen.
Papamarcos korostaa liberaalit/konservatiivit
-jakoa arvioidessaan amerikkalaisuuden nykytodellisuutta (hän puhuu ”arvojen
sisällissodasta”). Tämä on korostuneempi jako kuin oikeisto/vasemmisto -jako.
Papamarcos näkee konservatismin nousun varsin tuoreena (Obaman toisen kauden
aikaisena) ilmiönä, vaikka syvällisemmin tarkasteltuna sillä on juuret
1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen levottomissa ajoissa (Movement
Conservatismin synty). Papamarcos toki viittaa ”pitkään kuplineeseen”
konservatismiin yleisellä tasolla.
Syvällisemmästä historianäkövinkkelistä
kirja on tietopohjaltaan melko kevyt, eikä se nähdäkseni ole ollut alkuperäiseltä tavoitteeltaankaan
historiaa syvältä pöyhivää. Kirja on parhaimmillaan
tässä ja nyt -amerikkalaisuuden kuvaajana täydennettynä oivaltavin
historiavierailuin.
Kirjan loppupuolella Papamacros pohtii
syitä, miksi autoritaarisuus on joissain
piireissä suositumpi kuin demokratia. Erityisesti monet hyväosaset valkoiset ovat
taipuneet kannalle – heidän vähitellen
jäädessä kansakunnan tasolla vähemmistöasemaan – jossa autoritaarisuuden suosio
kasvaa. Tässä on myös juurisyitä Trump-ilmiölle. Demokratia on ollut niin kauan
hyvä kuin se on ollut valkoisen väestönosan tukipilari.
Papamarcos viittaa natsien ja Saksan teollisuuspiirien yhteistoimintaan
vuonna 1933. Teollisuus hyväksyi
sopimuksen, kun Hitler lupasi hävittää ammattiyhdistyksen
ja kommunistit. Demokratiaa kaatavat voimat ilmestyvät vaivihkaa ”diilien” saattelemana keskuuteemme, jos vastavoima ei ole riittävän suuri. Trump
saa äänestäjiä niiltä, jotka kokevat tulevansa uhatuksi ja heitä on paljon
hurmoskannattajien lisäksi.
Trump ja hänen vastinparinsa Putin
pelaavat osin hulluuden samalla puolella, onhan Trump ilmoittanut ihailevansa Putinia. Tässä
on varoitusmerkkejä demokratialle riittämiin.
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Kirjan
loppuosa on tuttua asioiden kuvausta: kirjoittajan vaalitarkkailijana toimimista,
Trumpin mielipuolisten vaalivilppiepäilyjen läpikäyntiä ja – tietenkin Capitol-kukkulan
valtauksen kertausta. Trump muistuttaa jatkuvasti olemassa olostaan: kannatuskyltit aktiivikannattajien
omakotitalojen nurmikoilla vaalien välissäkin ja ”Truth Social” -trumphenkisten
twitter-viestien välittäjänä ovat tästä esimerkkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti