Pakitetaan tulevaisuuteen

 

Helsingin Sanomissa julkaistiin 2.6.2024 kaksi kolumnia/mielipidekirjoitusta, jotka hämmensivät liberalismin ja konservatismin meneillään olevaa kilpajuoksua. Kysymyksessä olivat Sanna Ukkolan kirjoitus ”Lipuvatko toimittajat kohti aktivismia?” ja Timo Miettisen essee ”Tulevaisuus lähestyy taas Eurooppaa takaapäin”.  Kirjoittajakumppanistaan tietämättä (?) Ukkola sohaisee liberalismin ja konservatismin herkkää suhdetta, kun taas Miettinen pohtii, miksi konservatismi (taantumus) on nousussa juuri nyt. Ukkolan näkökulma on selvästi konservatismia myötäsukaisesti arvioiva ja vastaavasti liberalismia kritisoiva. Vastakkainasettelua täydentää Miettinen, joka hakee vertailukohtaa   nykypäivään aina Napoleonin sodista ja niitä seuranneesta konservatiivien noustusta, jota hän vertaa nykytilanteeseen todeten,  että näissä kahdessa ajankohdassa on jotain samaa. Miettisen pohdinnassa on perää: kysymys on mielestäni liberalismin vapaasti virtaavan vuorovaikutteisuuden vaihtumisesta konservatiiviseen (tai peräti taantumukselliseen) mielipideavaruuteen.

Asetun seuraavassa liberalismin myötätuntoiseksi ymmärtäjäksi kaikista sen virheitä huolimatta.

Liberaalin demokratian kohtalonhetkistä olen kirjoittanut monta blogikirjoitusta. Ne ovat pyrkimys analysoida, miksi poliittiset ja ideologiset konservatiiviset voimat ovat  saaneet nyt  lujan otteen monin paikoin  maailmasta. Olen samalla tehnyt surutyötä menneiden, 60-lukulaisten liberaalien ihanteideni puolesta.

Miten pääsisin aiheeseen kiinni? Pienen  miettimisen jälkeen päädyin niinkin kauas kuin Yhdysvaltoihin ja toisen maailmansodan aiheuttamaan muutokseen sen ulkopolitiikassa. Tällä oli suuri merkitys Länsi-Euroopan valtioiden toipumiseen sodasta.

Tein aikoinaan sivulaudaturtyön ”Kylmän sodan tulkinnoista” tutkintooni (1976). Aikaa on kulunut enkä rakentaisi enää maailmankäsitystäni tuon työn varaan, mutta jälkensä tutkimustyö minuun jätti. Voin nyt todeta, että Yhdysvaltain  ulkopolitiikan Grand Old Manin George Kennanin silloin (1940-luvun  lopulla) konservatiiviseksi tulkinnaksi arviomani näkemys kylmästä sodasta  kuulostaa tänään hyvinkin liberaalilta näkemykseltä tulevien vuosikymmenien näkökulmasta. Kennanin pysyvä jälki historiaan jäi hänen oppinsa Policy of Containmentin kautta. Siitä on johdettu mm. Trumanin oppi. Kovuudestaan huolimatta Kennan oli kykenevä asettumaan vihollisen asemaan ja kritisoi kylmän sodan sotaintoa.

Itse asiassa Kennan kärsi oppinsa tulkinnoissa tappion, sillä kun hän rakensi ajattelunsa Venäjän diplomaattisen patoamisen varaan,  niin hänen ystävänsä ja kilpailijansa Paul Nitze käänsi ajatuksen sotilaalliseksi patoamiseksi, joka ärsytti suuresti Kennania  varsinkin,  kun Nitze oli vahvoilla USA:n käytännön politiikassa.

Tulevaisuuden kehityssuuntaa haettiin ns. Nitzen komitean työn (1950) tuloksesta. Yhdysvallat pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama em. Paul Nitzen komitea totesi, että Yhdysvalloilla oli varaa pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että panostukset puolustukseen ovat liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.

Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten) ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen riippuvuus  Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa ”kahden prosentin säännön” kanssa.

Vuosikymmenien kuluessa  Yhdysvaltain mahti on pikku hiljaa murentunut  eikä Yhdysvalloilla ole enää varaa asetettuun  nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti pitämään rahoituksen vähintään kahdessa prosentissa vuosittaisesta talousarviosta. Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

Missä kohtaa hyppäisin historian vankkureille kertoakseni näkemykseni, miten em. kehitys vaikutti Euroopan liberalismin ja konservatismin väliseen jännitteeseen? Timo Miettisellä on ainakin osavastaus tähän problematiikkaan. Hän lainaa kirjailija Rahel Varnhagenia vuodelta 1815, josta tuntui, että  Euroopan pysähtyneisyyden keskellä käsitys menemisestä tulevaisuutta kohti on virheellinen ja oikein on sanoa, että tulevaisuus lähestyy meitä  takaa päin. Samalla syntyi vaikutelma, että edistykselliset ihanteet ovat väistymässä vanhoillisten ajatustottumusten tieltä, joita edusti  Wienin kongressin ympärille kietoutunut  Pyhä allianssi. Ajatukset  1700-luvun lopun vallankumouksellisesta odotuksesta haihtuivat ja korvautuivat kuninkaiden jumalallisella valalla. Kysymys ei ollut pelkästään miedosta konservatismista vaan syvälle käyvästä taantumuksesta, jota ohjasi pelko joutumisesta takaisin 1700-luvun lopun vallankumouksellisten voimien temmellyskentäksi.

Liberaalien taakkana oli tuolloin,  ja on nyt menneisyyden painolasti, joka on kivirekenä vedettävänämme ajateltaessa konservatismin perintöä.

Miettinen vetää johtopäätökset nykypäivään, että konservatismin huonoimmat piirteet leviävät maanosalaajuisesti ja tekevät tyhjäksi monet hyödylliset liberaalit odotukset ja interventiot.

Euroopalla on vastassa monia liberaaleja haasteita (esim. vihreä siirtymä),  joita nyt eurovaaleissa valtaansa todennäköisesti lisäävät oikeistokonservatiivit pyrkivät vesittämään tai kaatamaan kokonaan.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mitä on nykyajan oikeistokonservatismi käytännössä?

Yksi konservatiivisten voimien puolesta taistelevista  mediahahmoista on toimittaja Sanna Ukkola. Hän tarttuu edellä mainitussa HS:n mielipidekirjoituksessaan liberalismin härkää sarvista ja hyökkää koko naisellisella energialla epäkohdiksi kokemiensa asioiden kimppuun. Näitä ovat mm. Ukkolan erikseen mainitsema  median epätasapuolisuus  ja puolueellisuus. Tosimiesten tuntema epäluottamus vielä korostuu, koska Ukkola selittää sen johtuvan siitä, että liberaalit tosinaiset ovat täyttäneet toimittajien vakanssit.

Ukkola mainitsee, että tutkimusten mukaan vihreistä naisista mediaan luottaa 91 prosenttia kaikista vihreistä, joka sekin vahvistaa Ukkolan epäilyä median  puolueettomuudesta. Itse asiassa hän julistaa puolueettomuudeksi mieltämänsä ajattelun menetetyksi! Hän syyttää lehdistöä mm. maakunnissa asuvien sivuuttamisesta. Eliitti – vennamolaiset ”Helsingin herrat” -  sanelee median tyylikirjaston ja -sisällöt.

Ukkolan mielestä kuva vahvistuu tulevaisuudessa, koska journalismin opiskelijoista 80 prosenttia on naisia. Tästä Ukkola vetää siekailematta johtopäätöksen, että naiset kannattaessaan punavihreitä arvoja  vaikuttavat median vastaaviin sisältöihin niiden tehokkuutta ja voimaa lisäävästi. Taitavat puheet ”akkavallasta” väärin kohdeltujen ja aliarvioitujen naisten sijasta – olla relevantti totuus tästä päivästä!

Suomessa luottamus mediaan on ollut perinteisesti korkealla tasolla. Nyt  Ukkola  kyseenalaistaa tämän ja ennustaa, että median  auktoriteetti ja yleisön luottamus tulevat laskemaan. Ukkola kohdistaa rajun hyökkäyksen median puolueellisuutta kohtaan väittäen sen olevan  kannattamansa ideologian aktiivi ajaja.

EU-vaalien seurauksena on mahdollista, että oikeistokonservatismi tai taantumuksen aika  vahvistuu punavihreän ”salaliiton vastapainona”. Ukkola tuntuu olevan vähintään yhtä aktiivinen konservatiivisten arvojen ajaja kuin mitä hän sanoo liberaalien vastaavista päämääristä. On vastattava samalla mitalla ja mielellään korkojen kanssa. Oleellista näyttää olevan  -  ei objektiivisuuden tavoittelu – vaan sen myöntäminen, että puolueellisuus on hyväksyttävää, koska muutkaan eivät noudata tasapuolisuutta.

Epäilen, että tällainen silmä silmästä kaksi parhaasta – menettely ei ole kovin rakentavaa.   

Ukkola pyrkii erottamaan nuorten toimittajien kannanotot vanhempien vastaavista. Tutkimusten mukaan nuoret eivät pidä  objektiivisuutta samassa arvossa kuin vanhempi toimittajasukupolvi. Liberaaleja periaatteita korostavana  pidän vähintäänkin arveluttavana, jos objektiivinen (tai objektiivisuuteen pyrkivä) tiedontuottaminen olisi jotenkin vähempiarvoista kuin taustaideologiaan  sidottu mielipide.

Jos Ukkolan mieleinen valistaminen, yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja muutoksen ajaminen ovat periaatteina tiedottamisessa, syntyy paljon mielipiteitä ruokkivaa vasta-argumentointia, joka sinänsä on OK. Perusteltua olisi kutenkin tuottaa joka tapauksessa  objektiivista tietoa, joka kestää vertailun subjektiivisen tiedontuotannon rinnalla.

Milloin liberalismi on sortunut liioitteluihin ja ylitulkintoihin?

Liian pitkälle viety wokenismi ärsyttää. Sanojen ja mielipidekieliopin avulla pyritään hallitsevaan asemaan, mitä aikoinaan taistolaisetkin tavoittelivat omassa ideologiassaan. Alun perin ihan järkevän wokenismin tyylikirjastosta lainatut ehdottomuudet eivät kanna mihinkään pysyvään muutokseen liberaalissa demokratiassa.

Ovatko toimittajat (oikealla ja vasemmalla) siis lipumassa kohti ”aktivismia”, kuten Ukkola asian muotoilee?  Ukkola  tavoittelee luultavasti tilannetta , jossa on kysymys yhteiskunnallisten suuntien välisestä ideologisesta taistelusta vasemmisto- ja oikeistotoimittajien kesken. Ukkolan oletus on kai,  että ei-vasemmistolaiset toimittajat haastaisivat aktivismillaan vasemmistolaiset toimittajat, jotka nyt Ukkolan mielestä ovat määrällisesti mielipidejohtajia.  Siihen viittaa hänen arveluttava toteutumaton tavoitteensa selvittää toimittajien puoluekannat. Asiayhteydestä päätellen enemmistö heistä  on Ukkolan mielestä vasemmistolaisia, ja se näkyisi kirjoittelussa. Hän unohtaa kokonaan, että päätoimittajista karkeasti ottaen 90 prosenttia on maailmankatsomuksen puolesta porvarillisia.

Ukkola tuntee kyltymätöntä vetoa mielipidekirjoitteluun, jossa tavoitteena ei ole objektiivisen tiedon tuottaminen, vaan mielipiteen oikeuttaminen totuuden lähteenä. Onko tässä kysymys Donald Trumpin alkukauden tutusta julistuksesta, jossa  jokaisen oma totuus on perustellusti yhtä oikea kuin kenen tahansa totuus?

Sanna Ukkola käyttää omaa asiaa edistääkseen olkinukkeargumentointia. Siinä vastapuolen  väitteet esitetään vääristeltynä aina karrikatyyriksi saakka: media esitetään pakkosyöttäjänä, media on jo valmiiksi valinnut suosikkinsa, media on jo valmiiksi valinnut kritiikin kohteensa jne. Ukkola kaipaa itse määrittelemäänsä moniäänisyyttä eikä ”vasemmistoaktivisteja täynnä olevaa tv-paneelia, jossa on mukana yksi kiintiökonservatiivi”.

Mitä enemmän oikealla olet konservatismissasi, sitä enemmän näet olkinukkeja ympärilläsi. Uskookohan Ukkola itsekään kokemakseen ”panelointiin” manipuloinnista  ja indoktrinaatiosta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

On syytä erottaa toisistaan (1) arjen vastakkainasettelusta kumpuava jyrkkäkin väittely ja (2) toisaalta periaatteellinen ideologisiin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin perustuva vastakohtaisuus. Viime mainitusta paradigman muutoksesta esimerkkinä voidaan pitää  vuoden 1815 vallankumouksellista tilannetta. Nyt näkyvissä oleva liberalismin ja oikeistokonservatismin (”laitaoikeisto”) ristiriita on ehkä lähempänä suurta vedenjakajaa ideologioiden välillä kuin mitä on oltu pitkiin aikoihin.

Viime kädessä olisi siis pystyttävä vastaamaan periaatteelliseen kysymykseen, onko nyt syntymässä  – pitkän liberalismin kauden n voittokulun jälkeen – oikeistokonservatiivinen pitkän aikavälin megatrendi, vai onko tässä konservatismissa  kysymys vain yhdestä lisäyksestä menneisyyden vaihtelevaan muutoskiertoon?