Tätä kirjoitettaessa Eurovaaleihin on aikaa vain
muutama viikko. On syytä palata
pohtimaan minkälaisen perinnön vuosisatainen historia on jättänyt nykypolvelle.
Vuoden 2022 lopulla alkoi Ylellä Marjo Vilkon
käsikirjoittama kahdeksanosainen dokumenttisarja ”Suomi on eurooppalainen”.
Ohjauksesta ja tuotannosta vastasivat Antti Seppänen ja Tommi Häkkinen ja juonnosta
Olavi Seppänen. Nyt dokumenttisarja nähdään uusintana Ylellä. Areenassa se on
tietenkin myös nähtävissä.
Tartun ensimmäiseen osaan, jolle on annettu nimi
”Auringonlaskun unioni?” Ensimmäinen osa kiinnostaa erityisesti, koska siinä
luodaan vuosisatojen yli ulottuva kuva Euroopasta. Otsake on skeptinen, mutta miten itse näen
Eurooppa-kuvan muuttumisen? Dokumentti toimii haasteena omille ajatuksilleni.
Dokumentin alussa viitataan ohjelmasarjan eräänä
avainlauseena Eurooppaan ”maailman menestyneimpien itsekriitikoiden maanosana”.
Annetaan ymmärtää, että eurooppalaisuuteen kuuluu itseruoskinta, koska sillä on
siihen varaa. Dokumentissa todetaan, että omaa perikatoaan Eurooppa on
ennustanut toista sataa vuotta. Toisaalta Euroopalle on ominaista ennustaa
ikäviä aikoja ilman, että sillä on todellista vaaraa joutua mieron tielle.
Ainakin siltä näytti toisen maailmansodan jälkeisten 80 isoista sodista vapaan vuoden
aikana. Mutta toisaalta Euroopan historia maailmansotineen todistaa pessimismin
perustelluksi. Sotien juuret voidaan johtaa helposti Eurooppaan.
Kulttuurivirtausten syntymäalueena se voi aidosti tuntea
menestyneensä. Toisaalta Eurooppa on myös loisteliaseen menneisyyteen
tarrautuva maanosa, jolta puuttuu tulevaisuuteen suuntautuva dynamiikkaa, vai
puuttuuko? Eurooppa on siis varsin
ristiriitainen yhdistelmä suuria odotuksia ja ahdistavia pettymyksiä. Sillä on kyky tuhota aikaansaatua.
Sixten Korkman antaa dokumentissa täyden luottamuksen
vanhalle mantereelle: ”Euroopan sivistyksellinen vaikutus on ollut valtava ja
on sitä edelleen” , mutta näinä aikoina väestö vanhenee ja kutistuu ja kuva voi
muuttua.
Käsitteeseen strateginen autonomia sisältyy Euroopan tahtotila:
se pyrkii irti Yhdysvaltojen ja Kiinan riippuvuudesta, mutta onko siitä
näyttöjä? Voidaan toki todeta puolustuksellinen yhteistyö Euroopan valtioiden
välillä, mutta siltäkin puuttuvat vakuuttavat näytöt yhteen hiileen
puhaltamisesta.
Toisessa maailmansodassa ja sen jälkeisen Marshall-avun
turvin USA käytännössä pelasti eurooppalaisen demokratian. Mutta voimistuva
Kiina luo uusia haasteista. Selvimmin tämä näkyy autoteollisuudessa, jossa Kiina on pannut Euroopan – ja myös
Yhdysvallat - lujille. Tätä kirjoitettaessa USA on asettamassa korkeita tulleja
Kiinan autoteollisuuden tuotteille. Mitä tekee Eurooppa?
Suurvaltojen strateginne peli muuttuu: Kiina pelaa yhteen
Venäjän kanssa osin taktisista syistä samaan aikaan, kun USA:n ja Euroopan
napanuora höltyy. Onko Euroopan varmistukset suhteiden muuttumisen varalta
kunnossa?
Eurooppa ei ole esikuva useimmille kehittyville maille.
Euroopan suurvalloilla on kolonialistinen historia ja sitä seuraava epäkunnioitettava
maine, joka loitontaa eurooppalaisia ja afrikkalaisia
toisistaan: Kiina ja Venäjä ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja työntänet
lonkeronsa eteläisen pallonpuoliskon maiden
poliittisiin rakenteisiin.
Tänä päivänä puhuttavat eurooppalaisia ilmastokysymykset ja
puolustusyhteistyö. Varsinkin viime mainittu on jakanut Euroopan valtioita.
Kysymys ei ole siitä, ettekö hyvää tahtoa riittäisi, mutta konkreettiset
toimenpiteet ovat edelleen vaiheessa.
Sitä mukaa kuin tilanne on kiristynyt Ukrainan sodassa ovat
puheet rauhan puolesta vahvistuneet. Paradoksaalisesti Euroopan rauha on kestänyt lähes rikkumattomana 80
vuotta ja totuttanut ihmiset rauhaomaiseen
kanssakäymiseen. Eurooppalaiset ovat henkisesti irtautuneet koko sodan käsitteestä.
On ehditty tottua rauhanomaiseen kanssakäymiseen ja sota on henkisesti etääntynyt
kauas horisonttiin. On laskettu sen varaan, että kiinteytyvät kaupalliset
suhteet torjuvat tehokkaasti sodan uhkaa. Tämä on osoittautumassa harhakuvaksi.
Puolustusvalmiuksia on laiminlyöty ja koko kanssakäyminen on rakennettu pysyvän rauhan varaan. Nyt on pyritty
käynnistämään erilaisia sotaan varautumissopimuksia läntisten liittolaisten
välillä. Puhutaan strategisesta autonomiasta, mutta onko se uskottava tavoite?
Nils Torvalds puhuu dokumentissa arvuutellen USA-johtoisen
ja Eurooppa-johtoisen Naton välillä päätyen pohdinnassa siihen, että syntyy
eurooppalainen Nato. Tätä on helppo perustella sillä, että Trump-mielisen
ajattelun voittaessa, oman strategisen autonomian on oltava kunnossa.
Eurooppa on laskenut kyberregulaation varaan, eli että se
pystyy säätelymekanismien avulla ja varassa hallitsemaan monimutkaisia
kauppapoliittisia ympäristöjä koskien erityisesti niitä, joissa Kiina ja
Yhdysvallat on mukana. Euroopan kannalta katsottuna aggressiivisen kauppapolitiikan painopiste siirtynyt
USA:sta Kiinaan.
Nokian johtaja Pekka Lundmark ja monet muut katsovat
Euroopan olevan kilpailukykyinen monella teknologian alueella eikä ole
kohtuullista ajatella, että se pystyisi hallitsemaan kattavasti kaikkia
edistyneen teknologian osa-alueita. Toisaalta sen on kyettävä myös yhteistyöhön
pärjätäkseen uusien innovaatioiden maailmassa.
:::::::::::::::::::::::::::
Saksa ja Ranska ovat taistelleet Euroopan herruudesta Kaarle
Suuren ajoista lähtien. Ne ovat kamppaillet johtajuudesta satoja vuosia. Kun
Euroopan Unionia alettiin synnyttää toisen maailmansodan jälkeen, oli
ensisijainen tarkoitus sitoa nämä molemmat valtiot Euroopan rauhaan siten, että ne eivät enää
koskaan ryhtyisi sotaan toisiaan vastaan. Tässä on onnistuttu hyvin. Vieläpä
niin, että Saksa on näyttänyt suosiolla luopuvan johtoaseman tavoittelusta. Ranska
sen sijaan on tavoitellut suunnannäyttäjän roolia.
Suomi symboloi edellä mainitussa asetelmassa pienen valtion
ominaispiirteitä. Lisäksi se on ”saari meren takana” ja luonnoltaankin aivan
erilainen kuin vertailukohdat meistä etelään. Olemme Euroopan ”metsäläisiä”.
Suomen metsiä koskevat EU:n päätökset hiilinieluista. Tuskinpa
on mitään tärkeämpää - muihin valtioihin rinnastettaessa - kuin ovat Suomelle
metsät. Niitä käsiteltäessä menevät järki ja tunne sekaisin. Suomella on aivan erityinen
suhde metsään. Yleinen toteamus on, että kun Euroopassa metsät on kaadettu,
niin nyt emo-Eurooppa haluaisi suojella
Suomen metsät talouskäytöltä. Tyypillinen esimerkki on metsien ennallistaminen.
Meillä harva haluaa palauttaa metsät 1950-luvun tilaan, vaikka tunnustetaankin
rasitteeksi laskuojien järviin tuoma humus. Entiset kirkkaat järvet ovat
muuttuneet ruskeiksi.
Suomalaisten mielestä EU on kuitenkin keskimäärin
”kelvollinen”. Monen suomalaisen mielestä EU on välttämätön osa turvallisuuspolitiikkaa.
Minusta se on ensisijaisesti osa talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Sixten Korkman: ”haukkukaamme EU:ta” mutta
pidettäköön samalla mielessä, että sitä
pitää parantaa, se on sen arvoinen.
Mitä siis Eurooppa merkitsee ihmisille? No, esimerkiksi
seuraavia asioita: Avoimuutta, Yhteisiä
arvoja, Henkistä kotipaikkaa, Suomalaisia osana eurooppalaisuutta, Sananvapautta, Nöyristelyn puuttumista,
Suomen kuulumista johonkin suureen, Vapautta…..
Usein tuntuu, että EU:n arvot merkitsevät enemmän EU:n
ulkopuolella kuin sisäpuolella (Ukraina!).
Liittovaltio vai ei? Jättäisikö
liittovaltio jopa enemmän päätäntävaltaa jäsenvaltioille kuin itsenäisinä
toimijoina oleminen? Keskittämistä sekä toivotaan että pelätään. Nyt on jo keskitettyjä
toimintoja, kuten yhteinen valuutta, yhteinen oikeusjärjestys, yhteinen poliittinen järjestelmä….
Epätoivottava keskinäinen eripura
joka tapauksessa vahvistaa sen kilpailijoita.
Liittovaltiovaihtoehtoa
puolustetaan turvallisuuspoliittisista lähtökohdista ja Suomen vallan
lisäämisen takia (olemme liittovaltiossa
kokoamme suurempia) sekä siksi, että päättäjiä on nyt liikaa. Voidaan myös
sanoa melkoisella varmuudella, että kyber- ja hybridiuhat pakottavat kiinteämpään
yhteistyöhön, koska omat voimavarat eivät riitä.
Palataan tässä blogikirjoituksessa
mainittuun alkuasetelmaan: minkälaisen perinnön Eurooppa on jättämässä
tuleville sukupolville? Muodostuuko se lopulta keskeisitä osiltaan vapausarvoista ja hienosta ihmisoikeusperinteestä?
Professori Johanna Mäkelä sanoo
dokumentissa, että hänen suhteensa Eurooppaan on ambivalentti: ”Se tuottaa
minulle ristiriitoja”. Taidan olla samaa mieltä hänen kanssaan. Paul Krugman sanoi
aikanaan, että nykyinen EU ei onnistu, koska mukana olevilla ”osavaltioilla” ei
ole – päinvastoin kuin liittovaltio USA:lla -
samaa valuutta- ja talouspolitiikkaa.
Mitähän mieltä EU:n varhaiset isät Jean Monnet ja Robert
Schuman olisivat olleet nykymuotoisesta EU:sta? Yhdessä tavoitteessa he ovat
onnistuneet: Saksa ja Ranska ovat
pysyneet sovussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti