Kestävyysjuoksijoiden kansakunta

 

Suomea on pidetty kestävyysjuoksun luvattuna maana. Meillä olikin Paavo Nurmen johdolla valtava kestävyysjuoksubuumi 1920- ja 1930-luvulla. Buumi jatkui ohentuneena 1940-luvulla ”viimeisen suomalaisen”,  Viljo Heinon johdolla. Mistä kaikki oikein juontui, siitä minulla ei ole tarkkaa tietoa. Esimerkin vaikutusta ei pidä aliarvioida, ja miksi niin tehtäisiinkään, koska Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi olivat loistavia suunnannäyttäjiä.

Itse rupesin seuraaman kestävyysjuoksua, kuten muutakin yleisurheilua 1960-luvun puolella. Mutta on  minulla myös hämärä muistikuva Rooman olympiakisojen 10 000 metrin juoksusta.

 Satuin hyppäämään kestävyysjuoksun seurannan kyytiin niillä paikkeilla,  kun entisen bravuurilajin laskukausi  iski päälle – tosin silloin sitä ei välttämättä vielä tunnistettu.  ”Urheilukalenterin” ennätysluetteloista havaitsin nimet Erkki Rantala (10 000 metriä 29.21.0) ja Matti Huttunen (5000 metriä 13.51,8). Siinä vaiheessa maailmanennätykset olivat karanneet jo horisonttiin, kymppitonni reilusti alle 29 minuutin ja viisi tonnia 13.35:een.

Sitten alkoi tuskallinen odotus sen puolesta, milloin ilmestyy uusi tähti, joka alittaa nuo kaksi vuonna 1959 juostua aikaa. Kärsimättömyys joutui koetukselle eikä palkintoa saatu lähes kymmeneen vuoteen. Kestävyysjuoksun pelastajaa etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Lopulta pelastajaksi valikoitui maapallon toiselta puolelta uusiseelantilainen Arthur Lydiard (1917-2004), jonka sankariteko oli Peter Snellin valmentaminen kaksien kisojen, Rooman 1960 ja Tokion 1964, kolminkertaiseksi kultamitalimieheksi – tosin 800 metrin ja 1500 metrin juoksuissa. Myös monien muiden huippujen, mm. Rod Dixonin, John Walkerin ja Dick Quaxin harjoitteluun hänellä on ollut ainakin välillinen vaikutus.

Suomessa Lydiard valmensi vuosina 1967-69. Odotukset olivat valtavat. Joudun kertomaan noista ajoista pääosin omien muistikuvieni perusteella, mutta toki lähteitäkin on ollut käytössä. Suomen parhaita 10 000 metrin juoksijoita olivat 60-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa mm. Seppo Matela, Seppo Nikkari ja Seppo Tuominen. He joutuivat ottamaan vastaan Lydiardin  kovat valmennusopit puuduttamatta. Muistan,  että Lydiardin rankat harjoitteet saivat tulostason paranemaan, mutta myös loukkaantumisherkkyys kasvoi. Epäilen,  että monien mieleen Lydiard onkin jäänyt miehenä,  jonka aikana  parhaat suomalaiset kestävyysjuoksijat kirmasivat jalat altaan.

Lydiardin suurin merkitys oli ehkä siinä, että hän herätti juoksuinnostuksen suomalaisten juoksijoiden keskuudessa. Hänen pestauksensa osui myös ajankohtaan,  jolloin suuret ikäluokat murtautuivat urheilun huipulle. Oli joukkoa, mistä huiput valikoituivat. Juoksija-lehden numerossa 2/2021 referoidaan hänen vanhaa vuonna 1971 kirjoittamansa kirjettä vastaperustetulle Juoksija-lehdelle. Silloin hänen pestinsä Suomessa oli jo ohi ja kirjeestä heijastuu tietty katkeruus: ”Valmentaessani Suomessa minulla oli suuria vaikeuksia”. Paineet tulosten saavuttamiseen olivat suuret ja  pettymykset,  kun niitä ei odotetulla tavalla saatu,  välittyivät kirjeestä. Kirjeessään hän kuitenkin käy läpi ammattimiehen pätevyydellä valmennusmetodiensa ydinkohtia ja käyttää tilaisuuta hyväkseen arvostellakseen muiden – kilpailijoiksi kokemiensa - valmentajien virheitä.

Kirjeessä Lydiard valittaa saamaansa kohtelua mm. lehdistön taholta. Tuloksia odotettiin liian nopeasti. Lydiardin arvostelijoihin yhtyi noihin aikoihin myös presidentti Kekkonen, joka nimimerkki Liimataisena kirjoitti Suomen Kuvalehteen, että ”poppamies” oli epäonnistunut eikä hän jättänyt ”minkäänlaista jälkeä” suomalaiseen urheiluelämään. Kekkonen toimi monen aikalaisen tuntojen tulkkina.

Valmennusta käsittelevä kritiikki kohdistui erityisesti Lydiardin pakkomielteeseen juoksuttaa 160 kilometrin viikkolenkkejä, jonka seurauksena loukkaantumisherkkyys lisääntyi. Käsitän kuitenkin niin,  että hän parhaimmillaan pystyi nivomaan yhteen pitkäkestoisen kestävyyspainotteisen harjoittelun ja ja igloilaisen intervalliharjoittelun toimivaksi kokonaisuudeksi.

Bonuksena Lydiard vaikutti merkittävästi juoksu-urheilun terveysvaikutusten läpimurtoon kautta koko sivilisaation.

Entä pidemmällä aikajänteellä? Miten Lydiard onnistui kestävyysjuoksun valmennustiedon siementen kylvämisessä katajaiseen juoksijakansaan? Voitaneen sanoa,  että välittömät tulokset olivat epätyydyttäviä, mutta hieman pidemmälle aikavälillä joudutaan puntaroimaan,  mikä oli Lydiardin merkitys Suomen 1970-luvun kestävyysjuoksumenestyksessä. Arvioisin, että merkitys oli huomattava, vaikka Lydiard ei toiminutkaan Vasalan, Väätäisen, Virenin ja kumppaneiden henkilökohtaisena valmentajana. Lydiardin vaikutus oli kaksijakoinen. Vähintäänkin hän opetti työnteon merkitystä isolle joukolle suomalaisia kestävyysjuoksijoita. Tämä tunnustettiin 1970-luvun alussa, kun Lydiard palkittiin kunniamerkillä  vuoden 1972 Münchenin olympiakisojen  suomalaismenestyksistä, joihin hänellä oli ainakin välillinen rooli. Toisaalta hän vaikutti huippujuoksijoidemme valmentajiin rikastuttamalla valmennusmenetelmiä.

Lydiarin perintö valmennukselle on siis kiistaton, vaikka käytännön valmennustyössä Lydiard kohtasikin haasteita. Hän oli Suomessa vain 19 kuukautta ja Meksikossa sekä Venezuelassa, joissa hän myös valmensi,  vastoinkäymiset jatkuivat. Lydiardin valmennus on nähtävä täydentävänä elementtinä sille työlle, jonka valmennuksellisesti loivat Paavo Nurmi, Percy Cerutty (Herb Elliotin valmentaja!) ja unkarilainen Mihaly Igloi.

Epäilemättä Arthur Lydiard on yksi merkittävimmistä valmentajista kestävyysjuoksun historiassa. Hän saattoi koutsaajan intohimollaan lyödä joskus yli, kun hän asetti tavoitteet ylioptimistisen korkealle ja maalasi urheilijoiden suorituskyvyn rajoista tavoittamattomia haaveita, mutta ainakin hän teki selväksi, että oikotietä huipulle ei ole.

::::::::::::::::::::::

Entä mitä on sanottava Lydiardin aktiivivuosien jälkeisistä vuosikymmenistä kestävyysjuoksuhistoriassa? Afrikkalaiset ovat osin Rooman 1960 ja Tokion 1964 olympiakisoista,  mutta varsinkin Mexicon 1968 kisoista lähtien hallinneet kestävyysjuoksumarkkinoita.   Viimeksi Tokiossa 2021 ja Eugenessa (2022) nähtiin juoksijoiden ryhmittyvän kestävyysmatkoilla hyvän matkaa ennen loppua kahdeksi kokonaisuudeksi, ensin tulivat afrikkalaiset ja sitten eurooppalaiset ja amerikkalaiset. Suomi on jäänyt lähes statistin rooliin, vaikka aivan viime aikoina piristystä on havaittavissa.

Jakob Ingebrigtsen on osoittanut,  että eurooppalainen juoksija pystyy lyömään afrikkalaiset millä tahansa taktiikalla. Ihmeiden aika ei ole ohi: hämmentävällä tavalla juuri MM-Eugenessa eurooppalaisten juoksijoiden menestys herätti huomiota miesten 1500 metrillä. Hämmentyneinä olemme seuranneet, kuinka jopa ruotsalaiset keski- ja pitkänmatkan juoksijat ovat hakeneet ja löytäneet reitin maailman huipulle.

Mutta onko kaikki jo myöhäistä? Ovatko perinteiset kestävyysmatkat 5000 metriä ja 10 000 metriä ajautumassa TV-yhtiöiden lyhytkestoisia urheilusuorituksia  suosivassa  paineessa sivuraiteelle?

Paradoksaalista on,  että 5000 ja 10 000 metrin kilpailuja järjestetään todella harvakseltaan.  Suomessa ja kansainvälisesti on nähtävissä sama ilmiö. Ne eivät kerta kaikkiaan tunnu sopivan kiivaaseen TV-yhtiöiden määräämään aikaikkunaan. Kolmen tuhannen metrin juoksu on vallannut pisimmän juoksumatkan aseman ja suunta voimistuu yhä. Enää ei näytetä ensisijaisesti kaivattavan Lydiardin kaltaista  yksittäistä poppamiestä. Valmennustietoutta on maailmalla tarjottavana yllin kyllin. Kaikki hakevat tyyppejä, jotka ovat  valmennuksen avulla muokattavissa huippuyksilöiksi.