Luopumisen tuska

 

 Luin Saska Saarikosken Merkintöjä-palstaa Hesarista 17.3.2021, jossa hän kertoi myöhään heränneestä lasketteluharrastuksestaan. Olen myös myöhäisheränneitä, joskin siitä on jo 40 vuotta kun yli kolmekymppisenä aloitin. Huomasin,  kyllä, että oppiminen vei kauemman aikaan kuin alle kymmenvuotiailta. Sitkeällä työllä ja katsomalla yhä uudelleen Mikko Alatalon VHS-video-oppitunteja, opin tulemaan alas rinnettä: ”Taikanappi, kun sitä painaa, niin aura kääntyy!”. No,  oli opetusta toki vähän harjaantuneemmallekin.

Muistan hyvin,  kuinka yksi Alatalon apuopettajista neuvoi, kuinka aura-asennosta näppärästi siirrytään oikeaan  lasketteluasentoon siirtämällä jalka  toisen viereen tukijalkaa liikuttamatta. Oppi porautui mieleeni. Näyttää osa noista Alatalon lasketteluvideoista löytyvän vieläkin You Tubesta.

Aloitus tapahtui kaksimetrisillä tasaleveillä suurpuikkarisuksilla. Sitä kesti monta vuotta. Sitten tapahtui kulttuurimuutos, kun sukset ja laskettelutyyli muuttuivat tiimalasimallisten 163-senttisten carving-suksien myötä. Yhdet monotkin tuli käytettyä loppuun, kun molemmista monoista  (miltei yhtaikaa!) katkesivat kärkiosat. Olin oppinut laskettelemaan vanhoilla suksillani jalat yhdessä, niinpä olen jatkanut samalla tavalla myös carvingeilla. Ulkomaisilla lasketteluvidoilla tämä tyyli on nyt nimeltään ”klassinen tyyli”, mutta klassinen on koko mieskin.

Lapin tunturit tuli koluttua viitenätoista talvena ja taidot riittivät pitkään myös mustille rinteille. Eteläsuomalaiselle Jämsän Himoksen vaativimmat rinteet toivat lasketteluun myöhemminkin  Lapin tuntua. Samaan aikaan lapseni innostuivat lumilautailusta, mutta paluuta suksille on jo tapahtunut,  kun he lähestyvät keski-ikää. En muuten itse ole kokeillut lumilautaa, suksilla olen pärjännyt.

Parhaimmillaan tai pahimmillaan oltiin porukalla hissijonossa jo klo 8.45 ja lasketeltiin koko rahalla aamusta iltana. Enää en yksinkertaisesti kestäisi moista.

Haavereilta olen välttynyt, joskin yksi kaatuminen johti tarkistuskäyntiin terveyskeskuksessa (häntäluu!). Tässä iässä pitää koputtaa puuta, ettei satu mitään vahinkoja tulevaisuudessakaan.

Mitä on laskettelu korona-aikana? Käymme  pojan kanssa lähimäessä, jossa on siirrytty takeaway -palveluun. Siihen on sopeutuminen,  vaikka laskettelun suola onkin kahvitauko.

Pikku hiljaa täytyy siirtyä asiaan. Olenkin sitä tässä kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa. Nimittäin iän myötä olen joutunut pohdiskelemaan,  milloin tämä autuus loppuu. Luopumisen tuska! Turha kuitenkin liioitella, mäestä voi tulla alas kahdeksankymppisenäkin, jos vain terveys kestää. Oma kunto ja kuntosalilta haettu lihasvoima auttavat paljon. Ja jäähän alamäkihiihdon kaava selkäytimeen.

Mutta silti! On tunne,  että menetän jotain,  kun vuosikellomittarissa numerot lisääntyvät vääjäämättä. Lohtua tuovat ainakin ulkokuoreltaan ikäihmisten näköiset kanssalaskijat, joita rinteissä on runsaasti.

Kokeneen ja ikääntyvän laskettelijan ongelma saattaa olla se sama,  mikä vaivaa kokematontakin: vauhti kasvaa liikaa. Vanhempana  vain kehon joustavuutta  olla vähemmän.

”Saarikoski-ilmiö” on joka tapauksessa tulossaan minunkin kohtalokseni, vaikka lasketellessani ”metrin pituisten hahmojen ohitukset vasemmalta ja oikealta” ovat vielä maltillisia määrältään.

Murtsikkaan siirtyminen tuntuu juuri nyt ylivoimaiselta, vaikka esimerkkejä siirtyjistä löytyy läheltä.  

::::::::::::::::::::::::

Viime ”talvi” tuntui melkeinpä oman harrastuksen joutsenlaululta. Siihen vaikutti osaltaan heikko talvi. Tänä talvena on kuitenkin tuntunut  taas mukavalta. Vanhakin tässä nuortuu.

Parasta aikaa laskettelulle ovat maalis-huhtikuun aurinkoiset päivät. Silloin rinteissä on vielä puolen metrin kerros tiivistä lunta. Väki kuitenkin vähenee, kun pellot sulavat lumesta ja pidot mäessä paranevat. Turhaan luovuttavat! Juuri silloin kannattaa mennä nauttimaan kevätsäästä. Tarvitaan vain pikkuisen yöpakkasia.