Mistään ei puhuta niin paljon kuin Donald Trumpin valehtelusta. Mihin Trumpin ilmeisesti koko liikemiesuransa ajan noudattama ”valehtelevan liioittelun” periaate perustuu?
Yksi lähtökohta voisi olla, että valehtelija menestyy, koska valheilla ei yritetäkään varastaa rehellisyydestä palasia, vaan korvataan rehellisyys kokonaan valheella. On siis poikettava totuudesta dramaattisesti ja uskottava itse omiin pötypuheisin. Jos kaikki valehtelisivat, olisi tällaisella originellilla tyypillä varmaan vaikeuksia. Valehtelun jalosta taidosta tulisi kilpailun väline. Valehtelu leviäisi valtoimenaan: kaikki haluavat päästä palaselle tästä ihmelääkkeestä, jonka avulla pääsee miljardööriksi. Kun valehtelija pääsee presidentiksi, toimii hän esimerkkinä tavallisille ihmisille. Valehtelua voidaan aina toki vähätellä: kun hommat sujuvat ei kannata takertua sellaiseen pikkuasiaan kuin totuuden vastainen puhe. Sitä paitsi voidaan kehittää aina kaikenlaisia kiertoilmaisuja, kuten ”vaihtoehtoinen fakta” ja ”totuudellinen liioittelu”.
Entä miten käy, kun suurvaltojen välillä pyritään sopimaan todella isoista asioista. Miten Trumpin kaltaisen ihmisen totuuden venytys toimii tällöin? Entä miten vastapuoli reagoi? Vai tekeekö Donald Trump täyskäännöksen ja pyrkii kaikin tavoin vilpittömyyteen. Tuskin.
Miten on valtionpäämiesten keskinäisen luottamuksen laita? Onko diili mahdollinen ja kenen kustannuksella?
:::::::::::
Meille suomalaisille asia avautuu haasteellisessa valossa, mehän olemme melkein maailman lahjomattomin kansa ja läpirehellisiä, ainakin tutkimusten mukaan. Viime aikoina esiintyneet poikkeukset eivät muuta kokonaiskuvaa.
Miten me pärjäämme, jos muut sumuttavat? Pyrimmekö jatkamaan omassa rehellisyyskategoriassamme, vaikka muut naureskelevat meidän vilpittömälle naiiviudellemme?
:::::::::::::
Unohdetaanpa Trump hetkeksi ja puhutaan valheesta yleisellä tasolla. Voiko valehteluun taipuvainen ihminen petkuttaa itseään, ja jos, niin kuinka kauan? Rupeaako omatunto soimaamaan? Jos valehtelu on edennyt patologiselle tasolle ei tällaista ongelmanasettelua tule vastaan. Patologinen valehtelija keksii aina väylän ulos valehtelustaan, jos ei muuten niin jatkamalla valhetta. Ympäristön ihmisten suhtautuminen muuttuu tosin vähemmän miellyttäväksi, jos ja kun he huomaavat asioiden tilan, mutta valehtelija ottaa vain käyttöön uuden keinon, syntipukkiteorian: aina löytyy syyllinen omiin epäonnistumisiin.
Eräät, kuten HS:n Laura Saarikoski ovat ottaneet tarkastelunäkökulmaksi Yhdysvaltain pääpuolueiden yhteistyökyvyttömyyden. Miksi yhteistyö ei onnistu? Jätän tässä historialliset syyt läpikäymättä ja keskityn tämän hetkiseen tilanteeseen. Saarikoski ihmettelee, miksi osapuolet suhtautuvat luotaantyöntävästi toiseen osapuoleen. Sanon selkeästi oman mielipiteeni: kukaan demokraateista ei käyttäydy, kuten Trump valehdellessaan julkeasti. Mihin kohtaan sovinnontavoittelussa määritettäisiin puolivälin kompromissi? Kuinka pitkälle demokraattien olisi hyväksyttävä valehtelua, jotta puolueet voisivat päästä yhteisymmärrykseen Trumpin kanssa? Mielestäni valehtelun suhteen vallitsee nollatoleranssi molemmin puolin. Korjaustarve käytöksen muuttamiseen on Trumpin puolella. En tiedä miten tämä ristiriita ratkaistaisiin ”tasapuolisuusperiaatteen” avulla ilman, että demokraatit joutuisivat pettämään itseään. Eräässä aiemmassa kommentissa totesin, että on huonoja häviäjiä ja huonoja voittajia. Emme ole tottuneet huonoihin voittajiin, mutta Trumpin myötä siihenkin on syytä totuttautua. Clintonille kärsitty 2,9 miljoonan äänen tappio korpeaa presidenttiä. Hän on omissa epätodellisissa mielikuvissaan luonut itsestään ”häviämättömän” kuvan ja syyttää nyt äänitappiostaan laittomasti annettuja ääniä. Oleellista Trumpin kannnalta on herättää epäilyksen varjo vaalivilpistä ja pitää sitä yllä. Ainakin kiihkeimmät kannattajat uskovat vilppiväitteisin, ja se riittänee Trumpille. Kaikella tällä on moraalia rapauttava vaikutus yhteiskunnassa.
Trump on melkoisessa kierteessä. Hän liioittelee jatkuvasti ympärillään tapahtuvia asioita, muuntelee totuutta tai suoranaisesti valehtelee. Kun näihin aiheellisesti puututaan, hän reagoi välittömästi jolloin joudutaan kierteeseen, jossa presidentin huomio kiinnittyy asioihin, jotka ovat toissijaisia tehtävän hoidon kannalta.
Todennäköisesti sama tyyli jatkuu. Kun epämiellyttäviä tilastotietoja myöhemmin tulee presidenttikauden saavutuksista, hän todennäköisesti kiistää ne. Valkoisen talon tiedottajalla Sean Spicerillä tulee olemaan tuskainen tehtävä selitellä Trumplandian tapahtumia.
Trumpin käytöksestä tihkuvat tiedot ovat todella huolestuttavia. Häntä ei pysty arvioimaan, koska hän ylittää aina ”mahdottoman”. Tästä huolimatta löytyy ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti selittää hänen käytöstään järkiperäisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti