Vietnam - sota ja sodan kulttuuri

”Ilmestyskirja. Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa” (Hansaprint, 2016) on iso 600-sivuinen opus Vietnamin sodan historiasta. Teoksen ovat toimittaneen Hanne Koivisto, Kimi Kärki ja Maarit Leskelä-Kärki. Kirja perustuu Turun yliopistossa vuonna 2015 pidettyyn Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa käsitelleeseen seminaariin.

Teos sisältää valtavan laajan kirjon erilaisia lähestymistapoja. Ulos jäävät lähinnä itse sotatapahtuminen organisoitu läpikäyminen ja poliittiset manööverit (lähimpänä on Hannu Reimen essee ”Vietnam ja 60-luku - idealismia ja kyynistä suurpolitiikkaa”, joka käsittelee kursorisesti Vietnamin poliittista historiaa).

On liki mahdotonta tehdä yhteenvetoa yli 30 kirjoituksesta, jotka kirja sisältää. Keskitynkin tiettyihin omaa kokemustani lähellä oleviin aiheisiin.

Vietnam oli yksi kylmän sodan rajankäyntisodista. Rajaa käytiin kehitysmaissa, kun ”pääsotanäyttämöllä” Euroopassa etupiirit olivat lukkoon lyötyjä. Läntisen ideologian mukaan kysymys oli ns. dominoefektin torjumisesta. Kaatuvat dominopalikat kuvasivat tämän ajattelun mukaan lännen rintaman murtumista Kaakkois-Aasiassa. Sosialistis-nationalistisen leirin näkökulmasta sota oli Ranskan Indokiinan sodan jatkamisesta, koska vaaleja - jotka Ho Tsi Minh läntistenkin tulkintojen mukaan olisi voittanut – ei pidetty 1950-luvun puolessa välissä. Ja niitä ei pidetty juuri sen takia, että dominopalikoiden ei haluttu kaatuvan Vietnamista alkaen. Kuulun itse niihin, joiden mielestä feodaalisesti hallitun Vietnamin sisällä vallitsi sisällissotatilanne. Suurvallat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja tekivät Vietnamista kylmän sodan näyttämön. Vasta 1990-luvulla Robert McNamara, yksi Vietnamin sodan pääarkkitehdeistä, myönsi sisällissodan luonteen ja asetti samalla kyseenalaiseksi USA:n osallistumisen koko sotaan. Ainakin puolittain myönnetyn virheen hinta oli 58 000 kaatunutta amerikkalaissotilasta.

Kuulun siihen ikäpolveen, joka ”eli” Vietnamin sodan ”omakohtaisesti” TV:n kautta – alusta lähtien. Yksityiskohtia en muista, mutta koin varmaan aluksi Yhdysvaltain toimet oikeutetuiksi ja ihailin salaa amerikkalaisten Phantomeja. Myöhemmin sodan kuluessa asenne muuttui niin kuin monella muullakin.

Vietnamin sota oli TV-sota. Sen merkitystä ainulaatuisena kokemuksena on vaikeaa liioitella. TV-lupien määrä nousi Suomessa 1960-luvun puolen välin 700 000:sta vuosikymmenen loppuun mennessä miljoonaan. Tuon ajan eläneiltä ei varmaan koskaan unohdu Pasi Rutasen raportit sodan tapahtumista. Mikään tällainen ei ollut mahdollista toisen maailmansodan tai Korean sodan aikaan.

Hyvä huomio kirjassa on, että teknologialla oli merkittävä osuus uutisviestintään. Filmin siirto ei ollut reaaliaikaista. Satelliittiyhteys oli, mutta käyttö oli erittäin kallista. Niinpä filmit kuljetettiin Yhdysvaltoihin lentokoneella. Uutislukijan taustalla ei siis pyörinyt reaaliaikainen materiaali. Toisaalta kameravälineistö oli nyt keveämpää kuin aiemmissa sodissa ja mahdollisti kenttäkuvaukset aivan eri tavalla kuin kömpelöiden kameroiden aikaan esimerkiksi Korean sodassa.

Kaikki tämä on yhteydessä tiedonvälityksen laajenemiseen 1960-luvulla. Sodan johto aiemmissa sodissa vartioi huolella, mitä aineistoa kansalaiset kulloinkin meneillään olevasta sodasta saivat. Vietnamissa vapaa tiedonvälitys ja sodan todellisuuden ja seurausten peittely olivat vastakkain ja tiedonvälitys mursi sensuuriyritysten muurin. Median roolista on jälkikäteen kiistelty sodasta synnytetyn mielikuvan rakentajana. Väittäisin kuitenkin, että Vietnamin sotaan suhtautuminen oli paljolti riippuvainen siitä kuvasta, minkä media siitä antoi.

Meille Suomessa on jäänyt tehokkaasti mieleen sodan vastustus, jonka ympärille valtaosa sodan kulttuurisesta annista perustuu, mutta Yhdysvalloissa oli myös Nixonin ”suuri hiljainen enemmistö”, joka puolusti sodankäyntiä ja ”kunniallista rauhaa”.

Joka tapauksessa amerikkalaiset viranomaiset visusti panivat merkille avoimuuden hinnan eli itseään vastaan suunnatun protestin voimakkuuden. Vanha totuus toistui jälleen kerran: sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Niinpä Vietnamista opittiin uutisoinnin rajoja: Persianlahdella, Grenadassa ja Falklandin sodassa (englantilaiset) sensuuri esti sodan kauheuksien kuvaamisen ja pyrki tehokkaasti eristämään epätoivottujen asioiden julkitulon. On liian aikaista luoda kokonaiskuvaa nykyisistä terrorikeskeisten sotien uutisoinnista. Jälleen tiedonvälityksen tekniikka näyttelee kuitenkin ratkaisevaa roolia, sillä nykyaikainen sosiaalinen media eri muotoineen pystyy murtamaan miltei minkä tahansa tiedonvälityksen esteen. Tästä näkökulmasta sodat Irakissa ja Syyriassa muistuttavat median roolista Vietnamissa. Sodan raakuudelta ei voi tänä päivänä mitenkään välttyä jo senkin takia, että sen lonkerot ulottuvat keskeisiin länsimaihin terroritekoina. Erona on ehkä se, että tiedonvälitys on nykyisin some-viesteineen monilta osin joka miehen toimintaa ja vain osittain suurten mediayhtiöiden sanelemaa.

”Ilmestyskirjan” luvussa ”Uutistoimittajien sota” (Maiju Kannisto) tarkastellaan sodan merkitystä toimittajien kannalta. Walter Cronkite on kaikkien uutisankkurien isä. Tämä ”Amerikan luotettavin mies” välitti tiedot inhorealistisesti amerikkalaisille TV-katsojille varsinkin sotaonnen käännyttyä. Tet-hyökkäys helmikuussa 1968 merkitsi käännekohtaa ihmisten suhtautumisessa sotaan. Vaikka Pohjois-Vietnamin aggressiivinen operaatio aiheutti hyökkääjälle itselleen dramaattisia tappioita, osoitti vihollisen pääsy Saigoniin sen kyvyn tunkeutua amerikkalaisten puolustusmuurin läpi. Tuossa vaiheessa Cronkite veti sodasta johtopäätökset, joiden väitettiin lopettaneen sodan. No, ei ihan näin, mutta selkäranka käytännössä murtui tuossa vaiheessa.

TV ei ehkä päättänyt sotaa, mutta paljasti sen traumaattisen puolen paremmin kuin mikään lukuun ottamatta silminnäkijäkokemusta. Aivan uutena tietona minulle tuli kirjasta välittynyt tieto, että puolet Vietnamissa toimineista toimittajista oli vain parikymppisiä. Toimittajia arvosteltiinkin kokemuksen puutteesta. Nuorille toimittajanaluille kokemus Vietnamissa oli korvaamaton, hehän olivat tekemässä historiaa. Sodan kääntyessä selvästi tappiolliseksi välittyi kuva myös kotikatsomoihin sotilaiden kanssa samanikäisten toimittajakokelaiden välittämänä.

Monille Vietnamissa toimineille toimittajille ajasta maassa muodostui ikimuistoinen kokemus. Ehkä kysymys oli juuri siitä, että saattoi tehdä tai ainakin välittää historiaa, ja olla mukana jälkikäteen ajatellen nostalgisessa prosessissa.

Uutisointia voidaan kritisoida siitä, että kuva sodasta välittyi yksittäisinä tapahtumina eikä kokonaiskuva hahmottunut riittävästi. Sota välittyi räiskeenä ja teknologiatuhoina, muttei niinkään verisinä haavoittumisina ja kaatumisina. Suoraa kontaktia viholliseen ei koettu osin johtuen sissisodan luonteesta. Veristä todellisuutta kuvasi paljaimmillaan Michael Herr, kirjeenvaihtaja ja Dispacthes-kirjan kirjoittaja, josta kertoo Hanne Koivisto artikkelissaan ”Michael Herr ja reportaasi kuolemasta”.

Vietnamin sota oli osa tuolloista nuorisokulttuuria. Teemaa käsittelevät ansiokkaasti mm. Mikko Majander esseessään ”Toinen Amerikka? Luonnoksia Vietnamin sodan vastakulttuurista” ja Janne Mäkelä esseessään ”Voitonlauluja – Vietnamin sodan musiikki”. Nuorison näkökulmasta Vietnamin sotaan on liitettävä TV:n lisäksi sodan muodostuminen osaksi rock-sukupolven kokemuspiiriä. Rock ja Vietnamin sota kietoutuivat tai sulautuivat osittain yhdeksi ja samaksi asiaksi: rockin ja sen sisään rakentuneen vastakulttuurin kautta Vietnamin sodan vastainen protesti sai laajan levikin. Tuon ajan kliimaksi oli Woodstockin rockfestivaali ja Woodstockin kliimaksi oli Jimi Hendrixin sähkökitaraversio Yhdysvaltain kansallislaulusta.

Kirjan luku ”Sodan kokemus populaarikulttuurissa” (yhdeksän kirjoitusta) nostaa esille edellä mainittujen lisäksi monet muistot noilta ajoilta, kuten sotaa mytologisoivat elokuvat ”Kauriinmetsästäjä” ja ”Ilmestyskirja. Nyt”, militaristisen ja patrioottisen pop-kappaleen Ballad of the Green Berets (1966), joka osoitti menestyksellään sotaa kannattavien ja sotaa vastustavien voimasuhteet ennen sodanvastaisen protestoinnin käynnistymistä (silloin kun menestymisen odotuksen olivat vielä korkealla) sekä muutamat tarkoin analysoidut kaunokirjallisuuden tuotteet.

TV ja maapalloistuminen tekivät Vietnamista ennen kuulumattomalla tavalla maailman nuorison yhteisen sodan. Mieltä osoitettiin kaikkialla siellä, missä vapaa tiedonvälitys oli muutoinkin sallittua.

Kirjassa viitataan kirjailija Paavo Rintalan huomautukseen, että Yhdysvalloissa sotaa vastaan olivat erityisesti nuoriso ja eliitti, ei niinkään työväestö. Viimeksi mainitun olisi luullut osoittavan solidaarisuutta Vietnamin työtätekeviä kohtaan. Muistissani on Nixonin varapresidentin Spiro Agnewn tölväisy, kun hän nimitteli mielenosoittajia sanomalla, että he ”ovat kiilapäisiä puoli-intellektuelleja, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”.

Mielenkiintoista on, että kun sodista kerrotaan yleensä voittajan näkökulmasta, niin Vietnamin sodan kohdalla korostuu hävinneen osapuolen historiankirjoitus. ”Kauriinmetsästäjän” kaltaiset sodan psykologiset selitykset ovat mielestäni yrityksiä eritellä hävittyä sotaa. Sodan traumaattisuus korostuu amerikkalaisilla, joille voiton ja toisaalta tappion kokemisen välinen ero on niin suuri.

Kirjan lukeminen on voimanponnistus, mutta esseitä valikoidenkin sodan kulttuurihistoriallinen merkitys avautuu, jos on kohtuullisen hyvät pohjatiedot Vietnamin sodasta. Itse pidin kirjan monipuolista lähestymistapaa riittävän syvällisenä ja palkitsevana.