Tapahtui valheiden vuonna 2016

Vuonna 2016 löi läpi käsite fake news, ”valeuutinen”. Samoin julkisuuteen ilmaantui toinen käsite post truth era, ”totuudenjälkeinen aika”. En halua nimetä itseäni totuuden torveksi, mutta olen asettanut tavoitteeksi näissä blogikirjoituksissa päästä mahdollisimman lähelle totuudenmukaista tulkintaa ja paljastaa pahimmat totuuden loukkaukset niissä aiheissa, joita käsittelen. Tietenkin kysymyksessä on usein mielipiteistäni ja niitä vastaan voidaan esittää poikkeava mielipide, mutta silloin on kysymys debatista, jolla vaikkapa etsitään totuutta. Valeuutiset ja totuuden jälkeinen aika viittaavat tietoiseen harhautukseen. Helsingin Sanomissa oli erinomainen kirjailijapuheenvuoro (”Harha totuudenjälkeisestä ajasta”), josta vastasi tänä vuonna (2016) kirjailija Emmi Itäranta. Hän torjuu kirjoituksessaan kategorisen tulkinnan, että tosiasioilla ei enää olisi merkitystä. Seuraavassa reagoin hänen puheenvuoroonsa ja tuon oman tulkintani mukaan keskusteluun totuudesta ja valheesta ja vähän laajemminkin käytävästä keskustelusta.

Aloitan laajemmasta näkökulmasta eli asiantuntijakäsitteestä. Olen lukemattomissa blogikirjoituksissa (kirjoituksia on tällä hetkellä 1095 kappaletta) joutunut ottamaan kantaa esimerkiksi jonkun päivälehden nimeämän asiantuntijan kantaan vaikkapa jostain poliittisen historian kysymyksestä. Asiantuntijan mielipidettä käytetään hyväksi todistamaan lehden linjan oikeellisuutta tai sitten muuten vain ilmaisemaan auktoriteettia, jonka arvioidaan olevan tiedoiltaan ja taidoiltaan lehden toimittajan asiantuntemuksen yläpuolella. Kun näitä asiantuntijamielipiteitä käytetään nykyisin tuhkatiheään eksyy joukkoon runsaasti kestämättömällä pohjalla olevia väitteitä tai puolitotuuksia. On myös mahdollista, että joku thinktank tietoisesti suoltaa ulos ”tutkittua” tietoa jostain asiasta, joka ei kuitenkaan ole subjektiivista asenteellisuutta (tai peräti valhetta) korkeampitasoista tietoa. Tarkoitus on vain edistää ”asiantuntijana” työnantajahautomon agendaa. Olen käyttänyt runsaasti ilmaisua ”ns. asiantuntija” kuvastamaan todellista suhtautumistani ko. asiantuntijoihin.

Edellä oleva pohdinta asiantuntijakäsitteestä edustaa vain pientä siivua käytävästä keskustelusta. Itäranta viittaa asiantuntijuuden käyttämiseen perinteisen manipuloinnin tapaan propagandan vahvistajana (”lisäuskottavuuden” tuojana), johon käyttöön minäkin edellä suurelta osin viittaan.

Itäranta käyttää myös toista lähestymistapaa asiantuntijuuteen.

Erityisesti tänä vuonna on korostunut vihamielinen suhtautuminen asiantuntijuuteen. Itäranta toteaa asiantuntijuuden muuttuneen ”suorastaan kirosanaksi” ja perustelee näkökohtaansa seuraavasti: ”Brexitin ja Donald Trumpin kannattajille asiantuntijalausunnot merkitsivät ensisijaisesti sitä, että niiden antaja edusti poliittista eliittiä, mikä vain vahvisti heidän vakaumustaan äänestää niitä vastaan”. Tässä asiantuntijuus yhdistettiin kavahduttavaan eliittiin, joka oli jo valmiiksi epäuskottava äänestäjän näkökulmasta ja itse asiassa edusti establishmentin mielipidettä, jolla oli (väitetysti) jo pitkään harhaanjohdettu äänestäjiä. Pelkkä vihan tunne ilman argumentteja johti asiantuntijamielipiteen hylkimiseen, vaikka siinä olisi ollut vinha perä.

Asiantuntijamielipiteitä siis viljellään nykyisen internetin aikaan kovin köykäisin perustein. Nykyisin kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana, kun taas vanhaan hyvään aikaan yhdet ja harvat toistuvasti esiintyivät median käyttäminä asiantuntijoina. Jo kuusikymmentäluvulla TV:tä katsoneet muistavat nämä ”perttijotunit”, jotka kiikutettiin paikalle, kun aihe vähänkin viittasi avaruusteemaan. Mutta takaisin tähän päivään: mitä on paljon (tässä tapauksessa eksperttiyttä), sen koetaan ohenevan tai murenevan. Asiantuntijuus arkipäiväistyy: tavallinen kansalainen voi parhaimmillaan kepittää oikeasti asiantuntijan, jos viime mainittu ei ole tietoineen ajan tasalla.

Erikseen ovat sitten valeuutistehtaat, jotka syytävät propagandaa markkinoille usein tienaten rahaa mainostuloilla sivuille kirjautuneiden klikkausten perusteella. Netin luonne joka miehen ja naisen välineenä tuottaa mitä erilaisempia versioita valeuutisista. Eivät ne kaikki ole ammattimaisten propagandistien työtä.

Tarvitaan vahva yleissivistyksen taso, että pystyy erottamaan oikeat, väärät ja siltä väliltä olevat uutiset. Miten helppoa onkaan nykyisin levittää perättömiä viestejä. Donald Trumpin kohdalla presidenttiehdokas itse tuotti valeuutisia. Tarvittiin kuulijakunta, joka halusi uskoa valheviesteihin ja pahimmillaan tilanne oli se, että moraaliton valehtelu hyväksyttiin ”hyvän asian” puolesta: Trump oli saatava presidentiksi hinnalla millä hyvänsä. Valehtelu oli yksi osa vaalikampanjaprosessia.

Itäranta kertoo esimerkein propagandistisen tai valheellisen viestin voimistamisen, vahvistamisen tai toistamisen merkityksestä. Ja tosiaankin niinkin triviaali esimerkki kuin Trumpin tapa toistaa muutaman sanan lauseitaan on elävä esimerkki toiston merkityksestä. Ensimmäinen kerta on viesti, toisella kertaa Trump odottaa jo suosionosoituksia ja kolmannella kertaa hän vielä kertaa viestinsä avainsanan.

Suhtautuminen tietoon on sekin muuttunut: know nothing -ajattelu lähtee siitä, että tieto tuotetaan intuitiivisesti omassa päässä tässä ja nyt ja on vähintään yhtä oikeaa kuin ”kirjatieto”. Samalla spontaani, ”minusta tuntuu” -tieto legitimoidaan. Lähteiden tarkistaminen on lähinnä kiilapäisten puoli-intellektuellien touhua. Itäranta viittaa – valeuutisten käytön yleistyessä - murenevaan suhtautumiseen kaikkeen tietoon, joka uhkaa jo demokratian perusperiaatteita.

Vapaus ja vastuu kulkevat yhtä jalkaa. Niinhän sitä sanotaan. Internetin vapaus oli maailmoja syleilevä asia aikoinaan – ja on sitä osin edelleen - mutta on nyt valeuutisten aikaan johtanut vapauden väärinkäyttöön. Sananvapauden kaapuun pukeutunut totuuden jälkeinen aika tekee myyräntyötä keskuudessamme.

Itäranta toteaa hokeman ”totuuden jälkeinen aika” toimivan itseään vahvistaen, jos sen annetaan muodostua uuskieleksi. Totuuden jälkeisen ajan vangiksi ei saa jäädä. Torjunnan keinoiksi Itäranta esittää kahta askelta. Ensiksikin itsetuntemuksen kautta on tiedostettava oma alttius olla vastaanottavainen niille viesteille, joilla ei ole totuusarvoa ja toiseksi on syytä panostaa medialukutaitoon. Tämä vaatii investointeja koulutukseen. Väestön sivistyksellinen polarisoituminen on yksi uhkatekijöistä, sillä alhainen koulutus on omiaan lisäämään valemedian viestien vastaanottopotentiaalia.

Itärannan mielestä internetin etiikkaan tulisi kiinnittää aiempaa paljon suurempaa huomiota. Tarvitaan säännöt, joihin internetin tiedonvälitys voisi perustua. Tällä hetkellä onkin käynnistymässä valeuutisten vastaisia toimia eri maissa.

Olen samaa mieltä kirjailijan kanssa, että emme ole siirtymässä totuuden jälkeiseen aikaan. On vain aiheutunut vahinkoa, joka on korjattavissa.

:::::::::::::::::::::::

Puutun tässä yhteen isoon ongelmaan. On myönnettävä, että liberaali demokratia ja sen eliitti (mukaan lukien myös republikaanieliitti Yhdysvalloissa) on epäonnistunut talous- ja yhteiskuntapoliittisissa ohjelmissa, koska monet keski- ja pienituloisen tuntevat elämänsä vaurioituneen. Bernie Sandersin haaste oli juuri sitä, mitä Yhdysvaltain yhteiskuntapolitiikka olisi tarvinnut, vaikka Sandersin konkreettiset esitykset ”sosialismista” eivät olisi menneet läheskään kaikilta osin läpi. Sandersilainen arjen ”populismi” (jossa kannattajina oli paljolti samat ihmisryhmät kuin Trumpin kannattajien työväestöosiossa) olisi toiminut (ja toimii edelleen) antiteesinä trumpilaiselle liikemiespopulismille (ja samalla valeuutisille). En voi edes kuvitella, että Sanders olisi alentunut samanlaiseen valhekampanjointiin, kuin mihin Trump syyllistyi.

Juuri tällä hetkellä näen, että ”totuuden jälkeisen ajan” torjunnassa on tärkeintä säilyttää demokratioiden elinvoima. Autoritääriset populistiset hallinnot ovat estämässä vapaan tiedonkulun ja sananvapauden. Ne ovat valeuutisten ja puolitosien uutisten levittämisessä erittäin tehokkaita. Tässäkin kääntäisin kuitenkin asian niin, että EU:n kaltaiset demokratian johtotähdet ovat epäonnistuneet, jos jäsenmaat ottavat EU-tuet kyllä vastaan, mutta muutoin arvostelevat ankarasti liberaalin demokratian periaatteita. Onneksi ”kadun kansanvalta” on hereillä esimerkiksi Puolassa, joka antaa toivoa paremmasta: mikä tahansa ei mene läpi. EU:n kilpailukyvyltään erilaisten valtioiden samankaltaistamisprosessi on monilta osin epäonnistunut ja näkyy nyt uhkakuvana, että populistiset voimat etenevät vuoden 2017 vaaleissa.

Eliitin vetäytyminen tiedolliseen – monia kansalaisia ärsyttävään - erinomaisuuteensa on tunnustettava osaksi tätä valhepropagandan syy-seuraussuhdetta. Jos oikeansuuntainen tulkinta on se, että eliitti on erkaantunut tavallisesta kansasta, on hälytyskellojen syytä soida. Kasvava eriarvoisuus tuhoaa tehokkaasti kansakunnan eheyttä ja on omiaan aiheuttamaan kahtiajakautuneisuutta. Populistit yksinkertaisine ratkaisuineen ovat tarttuneet täkyyn ja esiintyvät kansan syvien rivien puolestapuhujina. Tästä ei ole pitkä matka kriittisen moniarvoisen tiedon vaihtamiseen valemedioiden valhemaailmaan.

Kysymys ei ole pelkästään itseään fiksumpina pitävien ihmisten ”oikeasta” maahanmuuttopolitiikasta, vaan syvällisemmästä asiasta. Arvojen tärkeys korostuu. Yhdysvalloissa ”huijaus” tapahtui siten, että uskonnolliset, räikeän moralistiset aatokset syötettiin kansalaisille ja samaan aikaan kerrottiin, kuinka raha valuu ylhäältä (kun se oli suurituloisille ensin sopivin veroleikkauksin ohjattu) alas kaikkien siunaukseksi. Ei valunut, ei muuttunut siunaukseksi. Samaan aikaan palkkatulojen kehitys oli vaatimatonta tai teollinen työ jouduttiin vaihtamaan heikkopalkkaisiin palvelualan työpaikkoihin. Syntyi vain iso määrä tyytymättömiä ihmisiä, jotka nyt vihaisina syyttävät tahoja (meksikolaiset, kiinalaiset), jotka suuri mestari on heille osoittanut. Ongelma on täysin ratkaisematta, syytetyt tahot ovat vääriä.

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan, mutta kyllä tässä kirjoituksessa käsitellyillä valheilla on pitkät ja syvät yhteiskunnalliset juuret. Asia ei parane, jos aiemmat huijaukset korvataan uusilla tuoreemmilla huijauksilla.

Viime kädessä valeuutisissa ja totuuden jälkeisessä aikakaudessa on kysymys valtataistelusta. Mistä taistellaan? Keskeisesti on kysymys uuden, monia pelottavan aikakauden ja vanhan, tutuksi koetun maailman taistelusta niin kuin niin monesti aiemminkin.