Tuoreessa Kauppalehden haastattelussa filosofi Maija-Riitta Ollila analysoi terävästi Yhdysvaltain tuoretta vallanvaihtoa. Häntä huolettaa liberaalin demokratian tila, johon minäkin olen lukemattomia kertoja kiinnittänyt huomiota. Ollila peräänkuuluttaa liberaalin demokratian ärhäköitymistä. On viimeinen aika herätä.
Totta on, että epävarmoina aikoina haetaan karismaattista johtajaa johtotähdeksi ja turvallisuuden takaajaksi, mutta ongelma on siinä, että välttämättä ei tiedetä – kuten Trumpin tapauksessa - mitä saadaan. Paradoksaalisesti voidaan päätyä päinvastaiseen tilanteeseen, eli että epävarmuus lisääntyy.
Vastaus politiikan ja tiedonvälityksen ongelmiin ei voi olla vetäytyminen tai protektionismi. Turvallisuuskysymyksistä on tehty kaiken kattava aihe ja vapaus on jäänyt turvallisuuden varjoon.
Trumpin kampanjassa käytettiin räikeästi hyväksi globalisaation yhteiskuntaa sisältä ja ulkoa repivää voimaa omien tarkoitusperien ajamiseksi. Globalisaatiosta on kokonaisuudessaan saatu hyötyjä maailmantaloudessa, mutta hyödyt ja haitat jakautuvat epätasaisesti varsinkin läntisessä maailmassa. Totta on, että työväenluokka on kärsinyt globalisaatiosta enemmän ja pitkäkestoisemmin kuin monet muut yhteiskunnan ryhmät.
Ollila esittää toisenkin paradoksin: vanhan perinteen mukaisesti vaaleissa tappion kärsinyt osapuoli myöntää tappionsa ja ”alistuu” tulokseen. Nyt Ollilan mielestä ollaan tekemässä poikkeusta, kun demokraatit eivät Yhdysvalloissa hyväksykään tappiotaan, vaan ”ärhäköityvät”.
Tähän tarvitaan tarkentava ja oikaiseva näkemys.
Ollilan tarkastelunäkökulma on liian lyhyt aikaperspektiivin osalta. ”Ärhäköityminen” tappiotilanteessa ei ole uusi asia. Uusi asia se on, jos demokraatit ovat sen tekemässä. Republikaanit ovat ärhäköityneet tappioasemassa ensin Clintonin aikaan 1990-luvulla ja sitten uudelleen kärsittyään tappion Obamalle. Kongressissa jouduttiin lähes ylitsepääsemättömiin riitoihin ja käsittääkseni lähes pelkästään valtataistelun takia. Republikaanit eivät voineet sulattaa tappiotaan. Puolueen aggressiota kiihdytti Obaman vastaisen teekutsuliikkeen synty vuonna 2009.
Ärhkäköityminen ei ole siis nykydemokraattien keksintö, vaan parikymmentä vuotta sitten omaksuttu republikaanien menettelytapa, jota - mahdollisesti - demokraatit soveltavat nyt tappiotilanteessa Trumpia ja hänen puoluettaan vastaan. Voi sanoa vihdonkin! Sanon vihdoinkin sen takia, että demokraatit ovat toistaiseksi -aikaisempien hävittyjen vaalien yhteydessä - käyttäytyneet sivistyneesti, hyvätapaisesti, suvaitsevaisesti ja sopeutuvasti. Vielä ei voida sanoa varmuudella onko demokraattien käyttäytymisessä tapahtunut pysyvä muutos suuttumuksen suuntaan, mutta aavistuksia on, että mitta on täynnä.
Näin ollen Maija-Riitta Ollilan ”paradoksia” (että tappion kärsinyt ärhäköityy eikä hyväksy tappiotaan) ei ole ”keksinyt” demokraattinen puolue, vaan kysymys on siitä, että demokraatit vastaavat nyt viimein republikaanien vanhaan huutoon. Sytyttäjänä on ollut Donald Trump.
:::::::::::::::::::
Minkälaisia tilanteita käytännössä syntyy demokraattien ja republikaanien vastakkainasettelussa? Käytän tässä esimerkkinä nobelisti Paul Krugmanin ajatuksia republikaanien pyrkimyksestä kaataa Obamacare (Affordable Care Act) . Krugman tarkastelee asiaa New York Timesin kolumnissaan ”Donald Trump´s Medical Delusions”.
Republikaanien tavoite Obaman terveydenhoito-ohjelman osalta on ”repeal and replace” (peru ja korvaa). Krugman näkee iskulauseen lähinnä poliittisena julistuksena, jolla republikaanit ovat elämöineet lähes koko Obaman presidenttikauden ajan. Mutta sloganin toteuttamista käytännössä hän pitää mahdottomana!
Jopa jotkut republikaanit (7 edustajainhuoneen jäsentä) äänestivät kongressikäsittelyssä vastikään demokraattien mukana Obamacaren säilyttämisen puolesta. Kysymys ei ole mistään pikkuasiasta: kymmenien miljoonien amerikkalaisten vakuutukset ovat vaarassa. Obamalta meni kaksi vuotta valmistellessa Obamacarea. Ihmemies Trump lupaa korvaavan järjestelmän tuota pikaa – itse asiassa sen piti tulla jo samaan aikaan, kun kongressissa tehtiin päätös Obaman järjestelmän perumisesta. Kuin pisteenä i:n päälle korvaava järjestelmä on Trumpin kehuman mukaan ”paljon halvempi ja paljon parempi” kuin Obaman järjestelmä. Krugman tyrmää republikaanien puheet: ”Tämä on hullu ajatus mistä tahansa käsin tarkasteltuna”.
Krugman ihmettelee, että republikaaneilla oli seitsemän vuotta aikaa kehitellä vaihtoehtoista järjestelmää ja he eivät sitä saaneet aikaiseksi, itse asiassa he eivät tehneet minkäänlaista esitystä.
Syytä on mainita, että tutkimusten mukaan ylivoimainen enemmistö vakuutuksen piiriin päässeistä on ollut tyytyväisiä. Terveydenhoitojärjestelmän kustannuskehitys on huomattavasti hidastunut Obamacaren aikana.
Republikaaneilla ei ole konkreettista suunnitelmaa vaihtoehtoisesta järjestelmästä, mutta heidän toimintafilosofiansa johtaa suurituloisten kasvaviin etuihin, jos he pääsevät toteuttamaan oma ideologiaansa.
::::::::::::::::::::
Toimittaja Aleksei Kovalev on nähnyt selviä yhtymäkohtia Trumpin juuri pidetyn lehdistötilaisuuden ja Trumpin vastaavien kesken. Putinilla on omat keinonsa valikoida kysyjät, ja Trumpin versiossa tuleva presidentti yksinkertaisesti ei antanut kriittisesti häneen suhtautuville lehdille kysymysvuoroa, vaikka nämä yrittivät anella aikaa kysymyksille.
Trumpilla on vielä matkaa Putinin hillittyyn ja hallittuun – paljolti lavastettuun - lehdistötilaisuuden kokonaisorganisointiin. Sen sijaan nähtiin tyypillistä Trumpin poukkoilevuutta. Oleellista ulkoisesti asiallisesti järjestetyssä lehdistötilaisuudessa oli jatkokysymysten esittämismahdollisuuden puuttuminen. Kumpikaan manituista herroista ei anna siihen tilaisuutta.
Totuutta käytetään, jos siitä on hyötyä, muutoin presidentit vastaavat tulkiten kysymykset haluamallaan tavalla. Toimittajien keskinäinen kilpailu auttaa vastaajaa: hän voi valikoida niiden toimittajien kysymykset, jotka ovat lipevimpiä tai vaarattomimpia.
Vaikka Kovalevin kirjoitus on ironisuudessaan yliampuva, voi se kuvata hyvinkin tilannetta, mihin Yhdysvalloissakin ollaan etenemässä. Järkyttävintä on jälleen havaita, kuinka se tiedottamisen maailma, jonka kuvitteli vallitsevaksi (kriittiset tiedotusvälineet, median valvova rooli) muuttuu osin pelkästään suuren johtajan myötäilyksi.
Meillä Suomessa pääministerin osalta ovat muutamina viime viikkoina olleet esillä molemmat mediasuhteiden ääripäät: lehdistö on totuudenmetsästyksen ohella harjoittanut pääministerin hivuttamiskampanjaa ja pääministeri puolestaan yritti vaikuttaa TV:n hänestä antamaan kuvaan painostamalla toimittajia omilla keinoillaan.
Olemmeko mekin hyvässä alussa menossa kohti medianvapauden rajoittamista? Ehkei sentään. Uskoni on vahva, että Suomi on viimeisiä maita, jotka alistuvat sanan- ja lehdistönvapauden rajoituksiin.
:::::::::::::::::::::::
Edellä on pyritty kuvaamaan kolmesta näkökulmasta, mihin olemme menossa. Omaksuin jo 1960 luvulla – ehkä naiivisti – sellaisen ajattelutavan, että ollaan liikkeessä kohti moniarvoista, tieteellistä maailmankatsomusta, jonka osatekijöinä ovat muun muassa kriittinen lehdistö ja laajeneva demokratisoitumiskehitys. Sekä autoritäärinen päätöksenteko että median sensaatiohakuisuus ja päättäjien myötäily ovat haastaneet kuvitelmani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti