Kansanvallan ihanuus ja kurjuus

Kuulun siihen ryhmään eurooppalaisia, jotka ovat nauttineet kansanvallan ihanuudesta – ja miksei joskus kurjuudestakin – koko elinikäni ajan. Muistan pikkupoikana olleeni suuren väkijoukon keskellä katsomassa Kekkosta, joka oli saapunut paikkakunnalle. Mitään muuta en oikeastaan muistakaan tapauksesta. Tuo hahmo ja hänen aikansa presidenttinä olisi voinut asettaa kyseenalaiseksi suomalaisen demokratian, mutta ei kuitenkaan sitä murtanut.

Kekkonen käytti demokratian suojissa suurta valtaa, monien mielestä suurempaa, kuin mitä presidentille oli suotu. Kansanvalta kuitenkin rämpi tuonkin vaiheen ohi.

Viimeisen kerran demokratiaa tosiasiassa kavennettiin sodan aikaan, joka kuitenkin on poikkeusolosuhde. Sitä ennen demokratia oli heikkouden tilassa 1930-luvulla Lapuan liikkeen päivinä, jolloin kansanliike yritti ottaa kansalta vallan.

Joskus kuulee väitettävän, että ammattiyhdistysliike on kaapannut vallan Suomessa. Totta on, että parhaimmillaan/pahimmillaan työmarkkinajärjestöt ovat sanelleet joiltakin rajatuilta osin lainsäädäntöä. Ei tämä kuitenkaan mitenkään vallitsevaa käytäntöä ole edustanut.

Kun kasvaa kiinni demokraattiseen järjestelmään ei suuremmin voivottele kansanvallan hitautta päätöksenteossa, ei liioin byrokratian määrää. Nämähän ovat vain hinta, joka joudutaan maksamaan, jotta demokratia täysimääräisesti toteutuu. Suomalaisten sopeutuvuus hoitaa loput. Viime aikoina on pikemminkin moitittu hallituksen lainvalmistelua hosuvaksi.

Demokratian menestyminen on sidottu joillakin siteillä siihen, että tasapainoiset yhteiskuntaolot ovat vallitsevina. Asiaa edesauttaa kansakunnan taloudellinen menestys. Ei kuulosta aivan oikeaoppiselta, että demokratia sidotaan yhteiskuntasopuun tai taloudelliseen menestykseen, mutta Euroopassa on esimerkkejä siitä, kuinka aikojen ankeus on ollut sorruttamassa kansanvaltaista järjestelmää autoritääriseen suuntaan. Olemme säätyneet näiltä ilmiöiltä Pohjoismaissa, mutta ei tarvitse mennä kovin kauas etelään (tai itään) näiltä sijoilta, kun vastaan tulee (liberaalin) demokratian säröjä ja vaurioita.

Autoritäärisyydellä on ihmeellinen viehätys. Juuri kun kansanvallan asioita alettiin pitää itsestään selvinä tulee joku, joka asettaa kaiken kyseenalaiseksi.

Onko demokratia siis vain rauhallisten olojen tapa järjestää päätöksenteko sivistyneesti? Kansanvaltainen järjestelmä on joutunut todelliseen testiin. Kysymys on suurista tuloeroista, syvällisemmin yhteiskunnan polarisaatiosta, eliitin hegemoniasta tai jopa kansalaisten tapaamisesta torilla väkivaltaisissa merkeissä. Demokratia on sekaannusherkässä tilassa.

Demokratiaa ovat länsimaissa horjuttaneet taloudelliset vaikeudet globalisaation asettamilla reunaehdoilla, teknologian pidäkkeettömän nopea kehitys ja maahanmuuton hallitsemattomuus.

Kansanvaltaan kohdistuva kritiikki tulee esille usein välillisesti. Tällainen väliin tuleva elementti on kansalaisten tuntemus, että keskuudessamme on poliittinen, liike-elämän tai median eliitti, joka sanelee yksipuolisesti taustalla, mikä on yhteiskunnan suunta. Lobbaustoiminnan lisääntyminen on oire eliitin vaikuttamishalusta omaksi edukseen. Eliitti ei nujerra demokratiaa – joka on sille tärkeä yhteiskuntarauhan säilyttämisen kannalta - vaan soluttautuu sen sisälle ja vaikuttaa sieltä käsin. Kansalaiset vaistoavat tämän ja osoittavat monin tavoin, että asiat ovat pielessä. Vaalit kelpaavat protestoinnin välineeksi.

Potentiaalisina häviäjinä ovat vaikkapa EU:n ylikansalliset päätöksentekijät, kansainvälistymistä kannattavat (ja itsekästä nationalismia vastustavat) voimat ja poliittinen eliitti, joka on etääntynyt kansasta, niin kuin tulkitsen Yhdysvalloissa tapahtuneen. Eikä kysymys ole yksittäisestä puolueesta, vaan koko elitistisestä rakenteesta politiikan huipulla: jos parlamenttiin (esim. kongressiin) pääsy edellyttää miljonääriyttä, kohtaa eliitti ennemmin tai myöhemmin kansan vihan.

Presidentti Obama jäähyväispuheessaan kiinnitti huomiota kahteen tärkeään aspektiin, demokratian uudistustarpeeseen ja yleissivistyksen kapenemiseen, molemmat asioita joiden kimpussa olen askaroinut lukemattomissa kirjoituksissa: jos yleissivistys rapautuu, demokratiakin rapautuu. Twitter-demokratia ei ole ratkaisu ongelmiin, vaan se on ongelma itse.

Juuri poliittinen, taloudellinen ja median eliitti on tämän problematiikan keskiössä. Siltä on puuttunut kyky reagoida itselleen kielteisiin tapahtumiin. Ollaan tuudittauduttu ”koskemattomuuteen” eikä ole havaittu taustalla tapahtuneita muutoksia.

Eliitti syyttää populismia vaikeuksista, mutta entä jos kysymys on oikeasti eliitin huonosti kätketystä ylemmyydentunteesta? Voisiko eliitti reagoida syntyneeseen tilanteeseen rakentavasti?

Ihmiset ovat herännet tähän valtasuhteiden (sillä vallastahan tässä on kysymys) muutokseen: kun muutos on tapahtunut eliitin vastaista vyöryä on vaikea pysäyttää. E2-ajatuspaja on ehdottanut tuoreessa raportissaan ”Pilaako eliitti Suomen?”, että – jos olen oikein käsittänyt – eliitin pitäisi jakaa itsensä kansalaisten käyttöön. Miten voi jakaa, jos eliitti on muodostunut hahmottomasti (verkostoituneista) yksilöistä, joiden päälle on vain lyöty leima ”eliitti”? Kysymys on siis tavalla tai toisella etuoikeutetuista ihmisistä.

On kuitenkin tähdellistä miettiä, mitä voitaisiin tehdä. E2 heittää ajatuksen, että valtioneuvoston valtaa on jaettava enemmän kansanedustuslaitokselle, ja että opposition ja hallituksen keskinäistä suhdetta pitää muuttaa niin, että niillä on enemmän yhteistä liittymispintaa. Puoluetuki pitää jakaa osin puolueiden välistä yhteistyötä kannustavana…..

E2:n aloite - vaikka konkreettisia muutosehdotuksia ei käyttöön otettaisikaan – toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka eliitin on syytä etsiä yhteyksiä kansalaisiin ja samalla vähentää vastakkainasettelua.

:::::::::::::::::::::

Ihanteellisesti toimivassa demokratiassa kukin asettuu yhteiskunnan hierarkiassa oikealle paikalleen. Hyvinvointiyhteiskunnan tasausjärjestelmä pitää huolen, ettei kukaan joudu heitteille. Kansalaisilla on hyvä yleissivistys…...

Muutoksen tuuli kutenkin puhaltaa.

Kansanvallalla on edessään selviytymistaistelu. Sen on sopeuduttava nykyaikaan ja tulevaisuuteen. Erityisesti teknologinen muutos vaikuttaa myös demokratian toteutumiseen. Mikä tässä on omituista? Ei periaatteessa mikään, sopeutumisen on vain tapahduttava, muutoin sopeutus tapahtuu ennakoimattomasti. Demokratian voimatekijän, keskiluokan heikkeneminen ja kannatuksen painopisteen osittainen siirtyminen populistisille ryhmille on merkillepantava asia. Samaan aikaan Suomen ja tuoreeltaan Italian (Viiden tähden liike) esimerkit kertovat populistien halusta kiinnittyä vakiintuneeseen puoluerakenteeseen ja sitä kautta hallitusvastuuseen. Poliittinen kenttä on liikkeessä.

Syytä on muistaa, että monet populistiset liikkeet elävät johtajansa varassa. Eli niillä on hyvin ohut ”eliitti” näyttämässä suuntaa.

Huomattava osa palveluista, jotka aiemmin hoidettiin suorana kunnallisena palveluna etääntyy jatkossa osakeyhtiöiden taakse. Suomessa on kansainvälisten tutkimusten mukaan tehokas julkinen sektori. Jos jostakin syystä moitittu julkisten palvelujen ”monopoli” (jota ei ole koskaan ollutkaan) vaihtuu yksityiseksi monopoliksi on demokratialla jälleen yksi uusi haaste edessään.