Teemu Keskisarja on tunnetuimpia ja suosituimpia historioitsijoitamme. Olen arvioinut useita hänen kirjoittamiaan kirjoja. Niille on ominaista valtavirrasta poikkeava lähestymistapa aiheeseen. Eloisa kieli ja kielikuvat kuuluvat värikkääseen kokonaisuuteen, samoin intensiivinen askarointi lähteiden parissa.
Keskisarja on perustanut yrityksen työntekijöineen avustamaan
aihepiirien työstämisessä. Käytännössä esimerkiksi aikalaisten haastattelut teetetään
palkatuilla avustajilla. Ammattimainen lähestymistapa on johtanut
tuotteliaisuuteen, johon harva elävistä historioitsijoistamme pystyy.
Silmiinpistävänä painopisteenä Keskisarjan töissä on
mikrohistoria ja tarkemmin rikoshistoria, mitä kummallisempi tapaus, sitä varmemmin se on kirjoittajan aiheena.
Samalla yksittäinen historian oikku tai tahaton tai tahallinen sattumus
liitetään osaksi historian valtavirtaa, siihen luontevasti sulauttaen.
Uusimmassa kirjassaan hän perehtyy varsin kaluttuun, mutta
myös suuria arvoituksia sisältävään aiheeseen, Kyllikki Saaren murhaan. Teoksen
nimi on ”Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia” (WSOY, 2021). Kirjassa
voi nähdä halun tirkistelyyn tai sitten historian haavan aukirepimisen. Miten
vaan, mutta yritän ohittaa tällaiset
näkökulmat ja perehtyä Keskisarjan kiistämättä originelliin
lähestymistapaan aiheeseen. Lähteiden käytössä
vaaditaan tarkkaa logiikkaa, koska tapahtumajärjestys tällaisessa tosielämän
dekkarissa on aivan oleellinen asia. Tutkimuksen luotettavuutta puntaroitaessa
on tärkeää, että lähdeviitteet ovat kullakin sivulla heti nähtävissä.
Yhtä tärkeää kuin lähdekritiikki on henkilöiden taustojen
selvitys. Pääepäillyt ja monet muut asiaan liittyvät henkilöt esitellään
tarkemmin, sotakokemuksia myöten, olihan sodasta kulunut vasta karkeasti 10
vuotta.
En aio käydä läpi teoksen ”juonta”, koska se on tuttu useimmille
aikakauslehtiä seuraaville ainakin pintapuolisesti.
Keskisarja porautuu syvälle ajan henkeen, siis 1950-luvun alku- ja keskivaiheiden
elämänmenoon tavallisella maalaispaikkakunnalla. Omat tuon aikaiset muistikuvani
ovat pikkupojan silmin nähtyjä. Sekoitan varmaan seuraavassa omia muistivälähdyksiäni
Keskisarjan antamaan kuvaan eletyistä hetkistä.
Kyllikki Saari, 17-vuotias tyttö murhattiin raa’asti
kotipaikkakunnallaan Isojoella, pienessä pohjanmaalaisessa maaseutukunnassa.
Kysymys kirjassa on yhtä paljon ajankuvasta kuin murhamysteerin selvittämistyöstä.
Itseäni kiinnostaa kirjassa eniten juuri murhatyön sitominen elettyyn elämään.
Niin tärkeäksi murha koetaan, että se mainitaan kunnan
kotisivuilla kuuluisia isojokisia esiteltäessä: ”Kyllikki Saari (1935-1953),
17-vuotias murhattu tyttö. Suomen kuuluisimpia selvittämättömiä henkirikoksia”.
Ajankuvassa on enemmän sodanjälkeisen ajan aneemista
kehitysvaihetta kuin vielä syntymätöntä modernia
yhteiskuntaa teollisuuslaitoksineen ja
palveluineen. Suuri osa ruumiillisesta työstä koostui metsänhoidon ja maatalouden
aputöistä. Muistan tuon ilmapiirin omissa kokemuksissani isoisäni
maatilalla Suomenniemen kunnassa, Etelä-Karjalassa. Jotenkin kuitenkin jää kuva,
että Isojoella elettiin alkutuotannon varhaisempaa vaihetta kuin maan- ja metsänomistukseen
perustuvassa Suomenniemen kunnassa,
jossa oli vauraita maatiloja. Vai muistanko väärin?
Monia niistä töistä, joita
tuolloin tehtiin ei enää ole olemassa, kuten ojankaivuuta lapiotyönä. Ne
palvelivat infran rakentamista, mutta samalla myös työllisyystöinä ilman, että sitä erityisesti korostettiin. Isojoki vuonna 1953 on kuin Matti Kassilan elokuva ”Hilman päivät” iloineen ja suruineen.
Kaikki oli selvää, apteekkeineen,
nimismiehenkonttoreineen, pappiloineen, sekatavarakauppoineen. Tähän kaikkeen sulautuivat sekatyömiehet,
pontikankeittäjät ja perhekunnat isäntineen, emäntineen ja runsaine
lapsimäärineen. Ja tietenkin juorut täyttivät monta aukkokohtaa sivistyksessä:
asiat eivät jääneet ”meidän keskeisiksi”.
Isojoen kunta tänään?
Se on kuihtunut alle 2000 asukkaan kunnaksi, kun siellä vuonna 1950 oli
lähes 7000 asukasta. Miten tässä näin pääsi käymään!
Yksi aiemmin sivuutettu teema tässä saagassa on tukahdutettu
seksuaalisuus pienehkössä asuinyhteisössä. Keskisarja ei sivuuta tätä
liikkeellepanevaa voimaa, vaan nostaa
sen keskiöön. Minkäpä ihminen mahtaa omille tarpeilleen. Eri asia on, että
tarpeen tyydyttämisen purkaminen tai purkamisen vaje voi ilmetä hyvinkin
kohtalokkaalla tavalla – monessakin mielessä.
Keskisarjan esittelemä henkilögalleria on todella
monivivahteinen. Kunkin esiteltävän henkilön persoona linkittyy tapahtumiin
jollakin oleellisella tavalla. Tarina isojokisten
avainhenkilöiden mielentilasta herättää huomiota siinä kuin fiktiivisissä
rikostarinoissa: esillä on mielenmaiseman koko kirjo tilapäisistä mielenjärkkymisistä
kroonisiin sairauksiin, vähintäänkin useita
henkilöitä leimaa eksentrisyys. Ja
tietenkin kuningas alkoholi näyttelee merkittävää osaa tapahtumien kuluissa. Onko
kysymys laitapuolen kulkijoiden lukuisuudesta vai onko kysymys siitä, että
hahmot heitä käsiteltäessä nousevat esille korostetusti? Ehkä kuitenkin
jälkimmäisestä. Joidenkin kohdalla ”tavallisuuden” ja toisaalta henkisen epävakauden
välillä on vain veteen piirretty viiva.
Tarina on täynnä juonen sivuhaaroja, jotka Keskisarja
uutterasti kirjaa pyrkien pitämään lukijan ajan tasalla. Kirjoittaja selvittää
tapausta eri johtolankoja pitkin niin pitkälle, että puuttuu vain lopullinen johtopäätös, jonka
avulla tapaus Kyllikki Saaren mysteeri rupeaisi
selviämään. Keskisarjan työ palvelee hyödyllisenä, laveana pohjustuksena murhatyön ratkaisemiseksi. Käsitän, että teoksen työstöä avustaneessa työryhmässä
oli henkilöitä, joilla olisi ollut
valmius edetä johtopäätösten teossa pidemmälle kuin mitä vastuukirjoittaja
halusi. Voitaneen sanoa, että tämän päivän rikostutkinnan menetelmillä rikos
olisi ratkennut tuomioihin saakka.
Olen yhtä voimaton kuin muutkin määrittämään sitä, miksi Kyllikki Saaren tapaus on noussut
kymmenien vuosien ajaksi siihen merkitykselliseen asemaan kuin mikä on
tapahtunut. Kysymys oli kuitenkin tuiki tavallisesta, ujosta ja kiltistä nuoresta
naisesta, jonka tulevaisuuden haaveet eivät poikenneet tuhansien nuorten
naisten toiveista. Ehkä salaisuuden
avain on juuri tässä: hän olisi voinut olla kuka tahansa meistä. Siksi
samaistuminen on ollut niin voimakasta.
Eräänlainen summaus kaikista poliisien virallisista
tutkimuksista esitetään kirjan viimeisillä sivuilla: ”Kyllähän me mysteerin
ratkaisimme, näyttö vain ei riittänyt syytteeseen ja sitä on turha esitellä
nyt, kun melko varmat syylliset ovat
kuolleet”.
Kaiken jälkeen Keskisarja uskoo tietävänsä Kyllikki Saaren
murhasta enemmän kuin kukaan toinen. Teos edustaa niitä mikrohistorian kuiviin
puristettuja tarinoita, joita lukija ajattelee
aluksi vain lehteilevänsä (”minähän en näitä myyttejä pureskele”), mutta,
joka koukuttaa lukemaan koko teoksen aikalaisten sydämenlyöntien
tahdissa.
Keskisarjan kirjoitustyyli ja kielikuvat voivat tuntua
vieraalta dokumentaarisempaan tyyliin tottuneelta. Myös minua rento, letkeä ja
monipolvinen puhetyylimäinen kirjotustapa on ajoittain häirinnyt, mutta
sen kanssa on tultu toimeen.
Kirjoitukseni otsake on lainattu kirjan työnimestä. Sen
Keskisarja mainitsee kuuluneen ”Tapahtuipa kerran Etelä-Pohjanmaalla”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti