Pekka Visuri ja Heikki Talvitie ovat kirjoittaneet teoksen
”Kylmän sodan päätös. Draamaa Helsingissä , Moskovassa ja Berliinissä”.
Referoin ja arvioin kirjaa ohessa.
Jyrki Vesikansa toteaa Kanava-lehden arviossaan, että
molemmat kirjoittajat ovat jonkinasteisia toisinajattelijoita Suomen
politiikassa. Visuri on paasikiveläisen ”reaalipolitiikan kannattaja”, mikä suuntaus
ei ole ehkä muodikkaimmillaan juuri nyt ja Talvitie on luonnehtinut itseään
”viimeiseksi myssyksi” yrittäessään luovia rauhanomaisia väyliä pitkin nykyisessä
levottomassa maailmassa. Olen kyllä itse arvostanut molempia kirjoittajia.
Toisen maailmansodan päättyessä tahdin määräsivät voittajat.
Suomen oli pakko sopeutua voittajavaltioiden tahtoon. Oli kehitettävä uusi
ulkopolitiikka, josta vastasivat presidentti Mannerheim ja pääministeri
Paasikivi. Välirauhansopimuksen määräyksiä oli noudatettava tarkasti samalla
kun oli pidettävä kiinni itsenäisyydestä.
Rauhansopimuksen tulkinnoista vastasivat neuvostoliittolaiset. Vasta
venäläisten hallitseman vaiheen jälkeen oli mahdollista tavoitella
itsenäisempää asemaa.
Länsiliittoutuneet halusivat pitää Suomen puolustusvoimat pieninä,
koska niiden pelättiin joutuvan venäläisten alistamiksi apuvoimiksi mahdollisen
uuden sodan puhjetessa.
Miksi Suomi säilytti itsenäisyytensä sodan jälkeisinä
vaikeina vuosina? Visuri ja Talvitie vastaavat:
-Torjuntataisteluilla pysäytettiin vihollisen eteneminen.
-Suomi ei geopoliittisesti sijainnut painopistealueella
-Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi (Suomen) sotakorvauksia
-Suomen sisäpoliittinen tilanne vakiintui nopeasti
-Perustuslaki kesti kriisiaikojen paineet
Kylmän sodan käynnistyessä Neuvostoliito tiivisti
puolustustaan ja esitti Suomelle yhteistyösopimusta. Oli tärkeää, että
Paasikivi pääsi määrittämään sen sisällön (Stalin: ”yya-sopimus
on Paasikiven diktaatti”). Sopimuksen avainkohdassa Suomi velvoitettiin
suojaamaan Neuvostoliiton länsiraja yhteistyössä itäisen naapurimme kanssa.
Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus ei ollut niin
rajoittava kuin olisi voinut luulla, vaan siinä korostui maiden välinen
yhteistyöpyrkimys. Vuoden 1952 (ja olympiakisojen) aikoihin sotakorvaukset saatiin päätökseen, ja Suomi
muutoinkin seisoi omilla jaloillaan. Hallussani olevasta vanhasta perhepiiriä olympiakisojen
alla kuvaavasta valokuvasta huokuu helpotus ja luottamus omiin voimavaroihin.
Sodan jälkeen Porkkalan luovutus ja suuret ulkopoliittiset voitot
vahvistivat Suomen asemaa (mm. ETYK). Berliinin (1961) ja Kuuban (1962) kriisien,
samoin kuin yöpakkasten (1958) ja noottikriisin (1961) läpi kahlattiin
onnistuneesti, vaikkakin viime mainittujen kohdalla omasta päätösvallasta
tinkien. Myös ajoittainen ydinsodan uhka suurvaltojen välillä onnistuttiin
kauhun tasapainon avulla taltuttamaan.
Myöhemmin Tsekkoslovakian miehitys (1968) nosti sodan uhkaa,
mutta suurvaltojen blokit olivat niin vakiintuneet, että niiden tiiveys esti
kylmän sodan laajentumisen kuumaksi.
Kirjassa spekuloidaan Tsekkoslovakian miehityksen heijastuneen
sodanuhkana Suomeen, mutta epäilen, että todellista vaaraa ei ollut. Pikemminkin
Neuvostoliitossa oltiin huolestuneita kriisin jättämästä jäljestä maiden
välisiin suhteisiin.
Kaiken tämän keskellä Suomi onnistui luomaan kaupalliset
suhteet molempiin blokkeihin. Erityisesti länsi-integraatio eteni Eftan ja EEC:n
kautta nykyiseen EU-aikakauteen yllättävänkin sujuvasti, vaikka Neuvostoliitto osoittikin mieltään Suomen
menettelyjä kohtaan itselleen vastenmielisen kehityksen johdosta.
Presidenttinä Koivisto rakensi omat suhteensa aluksi
vanhoihin liturgioihin luottaen, mutta
irtautuen lopulta Kekkosesta ja kehitti oman linjansa, kuten Visuri ja Talvitie
toteavat.
Seesteisten 1970-luvun suurvaltasuhteiden väistyttyä kylmä
sota nosti uudelleen päätään 1980-luvulla euro-ohjusten myötä aktualisoiden
uudelleen ydinsodan mahdollisuuden, mutta jo 1980-luvun jälkipuoliskolla
suurvaltasuhteet lämpenivät uudelleen, ja kylmä sota väistyi syrjemmälle.
Ydinaseriisunta käynnistyi, ja tuloksia alkoi näkyä.
Mihail Gorbatsovin kaudella suurvallat etenivät nopeaan
tahtiin ydinaseriisunnassa. Ideologisten muurien madaltuessa lähentyminen sai
yhä konkreettisempia muotoja.
Kylmän sodan päättymisessä Saksojen yhdistymisellä oli
ratkaiseva merkitys. Keskusteltiin siitä, tulisiko uudesta Saksasta puolueeton vai
länsiliittoutuneisiin kuuluva valtio. Visuri ja Talvitie ihmettelevät
tiedustelupalvelujen heikkoa tiedon tasoa muutosprosessien käynnistyessä. Ne
yllätettiin housut jalakaulassa. Suurin erehdys koski vihollisen voimavarojen
rankkaa yliarviointia. Sillä perusteltiin omia asehankintoja, jotka eivät
tuntuneet koskaan riittävän.
Oli täysin mahdollista,
että kylmä sota olisi johtanut suursotaan, mutta näin ei onneksi käynyt.
Entisen Jugoslavian alueiden sodat jäävät esimerkeiksi siitä, mihin olisi
pahimmillaan jouduttu.
Suomi suhtautui muutokseen perinteistä varovaisuutta
noudattaen. Sama koski Baltian maiden irtautumista Neuvostoliitosta: Mauno
Koivisto toimi sen ajatuksen varassa,
että oli mahdollista, että tapahtumat saavat käänteen ja muutos Neuvostoliitosta
irtautumiseen pysähtyy.
Kokonaisarviossa Suomi selvisi kuivin jaloin potentiaalisten
vaaratilanteiden keskellä. Myös ulkomailla nähtiin Suomen onnistuneen
muutosprosessien läpiviennissä noina tapahtumien vyöryn päivinä.
::::::::::::::::::::::::::
Kylmän sodan jälkeen Suomen asema muuttui. Neuvostoliitto
oli hajonnut. Tässä maailmassa Eurooppa järjestyi unioniksi, jonka ulkopuolelle
jäi Venäjä. Venäjä koki uhkaksi Naton, joka laajeni Venäjän rajoille. Visuri ja
Talvitie puhuvat raameista, joiden
sisällä Suomi joutui ottamaan huomioon muuttuneen tilanteen. Suomen kautta
mikään ei uhannut Venäjää, vakuutettiin.
Suomen liikkumatila oli laajentunut toisen maailmansodan
jälkeen vähitellen , eikä vähiten Suomen oman politiikan ansiosta. Gorbatsov ja
Jeltsin kiittivät Suomea sen asennoitumisesta uudessa tilanteessa. Suomen
liittoutumattomuuden linja jatkui Martti
Ahtisaaren tullessa valituksi presidentiksi. Ahtisaaren osallistuttua Jugoslavian
hajoamissotien jälkipyykin hoitoon suhteet Venäjään heikkenivät.
Presidenttien Halonen ja Putin presidenttikaudet alkoivat
samaan aikaan vuonna 2000. Venäjä politiikan muutokset käynnistyivät 2000-luvun
alkuvuosina. Visurin ja Talvitien tulkinnan mukaan Putin halusi päästä mukaan
globaaliin päätöksentekoon, mutta häntä vieroksuttiin. Tämä johti tunnettuun
puheeseen Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007, jossa Putin ilmaisi
turhautumisensa.
Siitä eteenpäin rauha rikkoutui monilla eri alueilla (Libya,
Georgia, Ukraina….). Pakotteet ja vastapakotteet astuivat voimaan ja johtivat synkeään
intressiristiriitaan, josta vapautuminen tuntuu toivottomalta. Visuri ja
Talvitie moittivat Putinia raskaasta virheestä, kun hän hyökkäsi Ukrainan
kimppuun.
Molemmat osapuolet ovat järjestäneet sotaharjoituksia
Itämerellä osoittaen valmiutta laajentaa konfliktia. Kiinan liittyminen osaksi
uuden kylmän sodan tapahtumia on tuonut oman mausteensa eturistiriitoihin.
Tätä kirjoitettaessa Venäjän solmu on avaamatta. Päinvastoin
osapuolien keskinäiset sidokset ovat vetäneet sotanäyttämön narunpäät
umpisolmuun. Yleistilanne vastaa kylmää sotaa, mutta tapahtumien päänäyttämöllä
Ukrainassa sota riehuu valtoimenaan.
:::::::::::::::::::::::::
J.K. Paasikiven
pohtiman pienvaltioproblematiikan ytimessä oli yksinjäämisen pelko, joka
maanpuolustuksen näkökulmasta on merkittävä uhkatekijä. Mutta ajat, ne
muuttuvat! Nyt tilanne on kääntynyt ympäri: jää vaikutelma, että
Suomea suorastaan kositaan mukaan läntisiin yhteistyöpyrintöihin sen oletetun
sotilaallisen vahvuuden takia. Ja innokkaimmat näyttävät – kiistattomien
kaupankäyntimahdollisuuksien hyötyjen lisäksi - olevan herkkiä ottamaan
sotilaallisia vastuita paljon laajemmin kuin Suomen edut sallisivat.
Monet ovat
ajatelleet Nato-prosessin päättyneen sopimuksen ratifiointiin, mutta
”huomenlahjana” Suomi-neidolle tarjotaan ”etuja”, joiden strategista
merkitystä ei ainakaan laajemmin ole pohdittu. Puheet EU:n strategisesta
autonomiasta (kilpailukyvyn lisäämisestä) ja Nato-jäsenyyden mukanaan tuomista
lisäkustannuksista (maksuosuudet, aseistuksen hankintakustannukset) ovat asioita,
jotka hiljaa vieritetään päätettäväksemme ylikansallisina hankkeina. Suomi
osana Pohjoismaita voi toki toimia em. paasikiveläisen pienvaltiotavoitteen
suuntaisesti.
Voidaan myös asettaa kyseenalaiseksi onko Suomi enää
ollenkaan pienvaltio? Tuskinpa enää ainakaan paasikiveläisessä merkityksessä.
Entä onko Suomi pieni suurvalta Naton suojissa? Vai onko se lännettymisineen
haukannut liian suuren (geo)poliittisen palan nieltäväksi? Onko Suomi
unohtamassa paasikiveläisen varovaisuuden ja syöksymässä seikkailupolitiikkaan?
Olen havaitsevinani vallitsevana ilmapiirinä Venäjään
mielikuvissamme kohdistuvan aliarvioinnin, ikään kuin historia lähestyisi
loppuaan, jossa Venäjää ei tarvitsisi huomioida.
Venäjä säilyy pitkään modernin maailman kummajaisena,
jota meidän on vaikea ymmärtää.
Jyrki Vesikansa vierittää pohdittavaksemme tärkeän ajatuksen:
”Paasikiven linja perustui arvioon Kremlin päättäjien rationalismista: jos
Suomi turvaa itänaapurinsa luoteisrajan, saamme hoitaa omat asiamme rauhassa.
On kysyttävä Vesikansan tapaan, että ”entä, jos Venäjä imperialismissaan nojaakin
järjen ja intressiensä sijasta kyseenalaisiin historiallisiin myytteihin?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti