Paradigman muutoksen keskellä

 

 Wikipedia: ”Paradigma on jonkin tieteenalan kulloinkin, yleisesti hyväksytty oppirakennelma, ajattelutapa, suuntaus”. Se on: paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemaa edustamaa teoriaa tai viitekehystä, kuten evoluutioteoria tai suhteellisuusteoria…näin tulkitsee kaikkitietävä Wikipedia käsitettä paradigma. Paradigmaa voidaan ajatella suurina kokonaisuuksina tai sitten jonkin alan yksittäisenä keskeisenä teoriana. Alun perin paradigma tarkoitti ”esimerkkiä” tai ”näytettä”.

Minäkin olen käyttänyt käsitettä vapaasti tulkiten omia aiheitani eritellessäni. Olen ulottanut käsitteen tulkinnan eksaktin tieteen ulkopuolelle. Paradigmasta puhuttaessa pyritään kuvaamaan usein muutosta, paradigman muutosta. Sellaisena käsite on hyödynnettävässä monissa yleisesti tunnetuissa asiayhteyksissä.

Paradigman muutoksessa uudet tiedot syövät vanhalta paradigmalta kasvualustan tai auktoriteetin ja muokkaavat siitä vähitellen uuden. Vanha ei välttämättä poistu vaan siirtyy käytettäväksi uuden paradigman erikoistapauksena. Kokonaan uuden paradigman hyväksymisen edellytyksenä on perustavaa laatua oleva muutos. Muutos on usein järisyttävä ja koko tieteen maailmaa ravisuttava, kuten Galileo Galilein tai Charles Darwinin  työn tulokset. Kuusikymmentäluvulla, omana kouluaikanani opetettiin DNA:n rakenteen löytäjien uutta ajattelua tieteen mullistajana. Tapahtui paradigman muutos.

Historiasta kiinnostunutta voi innoittaa vanhaan paradigmaan sisältyvä valta ja vallankäyttö. Tällä voidaan viitata siihen, että vanhan paradigman kannattajat ryhtyvät puolustaman vanhaa oppia  - oikein tai väärin. Ei liene mitenkään harvinaista, että vanhalla paradigmalla on vahva kannattajakuntansa, joka pitää kynsin ja hampain kiinni saavuttamastaan vallasta. Varsinkin uskontojen historia on täynnä tällaisia valtakamppailuja. Useimmiten lopputulos on, että uusi kumoaa joiltakin osin tai kokonaan vanhan.

:::::::::::::::::::::::::::

Kanava-lehden numerossa 4/2023 professori Timo Vihavainen pohtii Suomen ja Venäjän yhteyttä 1800-luvulta tähän päivään paradigman muutoksesta käsin. Lyhyt teksti on Vihavaista parhaimmillaan: pohdiskelevalla tyylillä hän punnitsee historian tapahtumia paradigman ja sen muutoksen kautta.

Vihavainen määrittää ajanjakson sortovuosista sotiin vaaran vuosikymmeniksi. Aineistoa löytyy todisteeksi. Suomen uusi idänpolitikka sotien jälkeen osoitti suhteen siunauksellisuuden (tosin mielestäni vahvoin varauksin) Venäjän pidättyessä turvallisuusuhkaa luovilta toimenpiteiltä,  kunhan vain Suomi itse ei aseta kyseenalaiseksi Venäjän elintärkeitä etuja.  Suuressa kuvassa toisen maailmasodan jälkeinen aika on uusi paradigma (sivuuttaen yöpakkasten ja noottikriisin keskivaikeat kriisit) verrattuna ”vihaisiin” 1920- ja 30-lukuihin. Aivan oikein Vihavainen korostaa, miten vaikeaa ulkomaisten kommentaattorien oli ymmärtää Suomen politiikkaa sotien jälkeen maan itsenäisenä säilymistä myöten. Tätä voisi sanoa paradigman paradoksiksi. Suomihan aloitti reaalipolitiikan harjoittamisen jo jatkosodan aikana.

Tämän politiikan primus motorina voidaan pitää J.K. Paasikiveä, jolla oli kyky rakentaa onnistunut kokonaisuus tasapainottelevan puolueettomuuden ja Venäjä-suhteilla luovimisen välille. Vihavainen ulottaa  puolueettomuuden/sotilaallisen liittoutumattomuuden  paradigman aina vuoteen 2022 saakka, josta käynnistyi Nato-liittoutumisen paradigma. Muutos ei ollut nopea vaan läpäisi – teorian  mukaisesti – useita välivaiheita. Vastaavasti Venäjässä paljastui uusi piirre: Venäjä ei ole normaali 2000-luvun valtio vaan sisäisen ja ulkoisen sortokoneiston leimaama. Venäjä liittäminen paradigmojen kautta valtiokehitykseen on haastava tehtävä.  Kiinnittäisin huomiota muutokseen Venäjän sekasorron/demokratian kauden (1990-2000) ja ekspansio/imperialismikauden (2014-  ) välillä. Venäjän paradigman muutos tapahtui ohuesta demokraattisesta yhteiskuntarakenteesta autoritaariseen valtiorakenteeseen päin.

Vihavainen toteaa aiheellisesti, että on hyvin luultavaa, että Venäjän ja Suomen sotien jälkeistä paradigmaa ruvetaan tulkitsemaan uudella tavalla. Jo ennen Natoon liittymistä puolueetonta Suomea vieroksuvasti alettiin pitää ”harmaan alueen” paradigmaan kuuluvana valtiona kontrastina nykyiseen  Suomen kuulumiseen ”läntiseen arvoyhteisöön”?  

Venäjällä paradigman määritys on hankaa, koska propaganda sekoittaa kuvaa. Niinpä Venäjällä suunnitellaan (jälleen kerran) koulujen opetussuunnitelmauudistusta, jossa historiaa kirjoitetaan ideologisten silmälasien läpi. Paradigman muutosherkkyys Venäjällä irrottaa sen vakiintuneesta (pysyvän oloisesta) paradigma-käsitteestä.

Jos halutaan skaalata Venäjän ja Suomen suhteiden kehittymisen tausta globaalin paradigman muutoksen  tasolle, avautuu eteemme 1990-luvun vaihteen ”historian loppu” paradigman muutoksen saumakohtana. Suomen lännettymisen alkupiste voidaan johtaa Neuvostoliiton romahtamiseen ja sen seurauksena moniin muihinkin mullistuksiin. Koko Itä-Euroopan vapautuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen on osa paradigman tuolloista muutosta, sitä samaa muutosta,  jonka Putinin Venäjä nyt yrittää peruuttaa ”viime vuosisadan suurimman katastrofin” jäljiltä. Jos Venäjä onnistuisi perumaan tapahtuneen paradigman muutoksen, se loisi uuden ennen kuulumattoman paradigman, jota voisi olla vaikeaa tunnistaa raunioiden keskeltä.

Elämme aina jonkun paradigman muutoksen keskellä, sellaistenkin, joita emme juuri nyt tunnista suureksi muutokseksi.