J. Robert Oppenheimerin momentum: ”lakanat voi viedä sisälle”

 

TV-teatterissa esitettiin vuonna 1967 Timo Bergholmin ohjaama näytelmä ”Oppenheimerin tapaus”, jossa pääosassa loisti Matti Oravisto. Taustahenkilöinä produktiossa olivat mm. Jouko Turkka, Reima Kekäläinen ja Jootarkka Pennanen. Nyt tuokin esitys on muisto vain, kun sen päälle nauhoitettiin – tuon aikaiseen tapaan – toinen näytelmä - säästösyistä. Minussa tuo näytelmä herätti kiinnostuksen J. Robert Oppenheimeria – ”atomipommin isää” – kohtaan, siispä tervehdin ilolla Christopher Nolanin ohjausta ”Oppenheimer”, joka menee parhaillaan kuin kuumille kiville elokuvateattereissa. Oppenheimeria esittävän Cillian Murphyn näyttelijäsuoritus on briljantti. Syntyy vaikutelma, että hän kantaa koko ihmiskunnan ydinasetaakkaa.

Manhattan-projektin tehtävänä oli ensimmäisen atomipommin räjäyttäminen peitenimellä Trinity. Räjäytys tapahtui 16.7.1945. Oppenheimer oli New Mexicon Los Alamosiin perustetun laboratorion johtaja. Koko Manhattan projektista vastasi kenraali Leslie Groves.

Elokuva jakautuu tavallaan kahteen osaan. Ensimmäisessä fokuksessa on Los Alamosiin, erämaahan, rakennettava ”atomipommitehdas”, ja kokonainen kaupunki kaikkine palveluineen ja haasteineen, ja toisessa osassa keskiössä on ydinaseen valmistumisvaiheen jälkeiset lukemattomat intrigit, neuvostovakoilu ja eksoottisten olosuhteiden ihmissuhteisiin jättämät jäljet. Ja näiden välissä koetaan ensimmäisen atomipommin räjäytyksen aiheuttama spontaani ilonpurkaus.

Tarkastelen seuraavassa elokuvan minussa herättämiä väristyksiä teemoittain yhdistäen niitä soveltuvin osin  historian faktoihin.

Yleisesti voisi sanoa, että tämä kolmetuntinen elokuva on kovan maineensa veroinen. Jännite kasvaa loppua kohden ja huipentuu Oppenheimerin ja presidentti Trumanin kuuluisaan tapaamiseen, josta otetaan kaikki irti.

Minua on erityisesti kiinnostanut 1930-luvun asetelma Yhdysvaltain ja Neuvostoliton, kapitalismin ja sosialismin välillä. Kommunismin suosio oli suurimmillaan niinä 30-luvun vuosina, jolloin Yhdysvallat oli liki vallankumouksellisessa tilassa suurtyöttömyyden johdosta. Tästä otan esille kolme näkökulmaa. Ensinnäkin Yhdysvaltojen suurtyöttömyys aiheutti uteliaan kiinnostuksen Neuvostoliiton mallista vallankumousta kohtaan työttömyydestä kärsivien työläisten joukoissa. Toiseksi syntyi asetelma, jossa 1930-luvun suurtyöttömyyden oloissa vasemmistolaisuuteen suhtauduttiin täysin toisin kuin 1940-luvulla, jolloin kylmä sota loi jännittyneen ilmapiirin suurvaltojen välille ja Joseph McCarthyn kommunistivainot saivat käsittämättömät mittasuhteet.

Avainasiaksi nousi vakoilu Neuvostoliiton hyväksi, kun sosialismitartunnan saaneet amerikkalaiset pyrkivät naiivisti tasoittamaan voimasuhteita luovuttaen salaisia  (ydinpommi)tietoja venäläisille. Oppenheimerin lähipiirissä oli runsaasti näitä ideologisesti valveutuneita Neuvostoliiton sympatisoijia, joista monet hyvässä uskossa toimineet syöttivät tietoja Neuvostoliiton vakoilukoneistolle. Kolmanneksi elokuvassa sivutaan tiedemiesten yhtä naiivia uskoa,  että suurvaltojen välillä on saatavissa sopu aikaan. Elokuvassa sivuutetaan täydellisesti mm. Albert Einsteinin muutaman vuoden kestänyt sosialismin ihailun kausi. Miksi tiedemiehet sortuivat ylenpalttiseen sosialismin yliarvostamiseen? Koska osa heistä uskoi vilpittömästi sosialismin kumoavan kapitalismin ylilyönnit. Elokuvassa käytetään paljon aikaa sen todistamiseen, että Oppenheimer ei ollut missään vaiheessa kommunistisen puolueen jäsen, mutta hänelle rasitteeksi nousivat ideologisen kääntymyksen kokeneet ystävät. Hän kuului myös jäsenenä moniin kommunisteja lähellä oleviin yhteisöihin. Aikojen kuluessa, varsinkin 1950-luvun vainoharhaisessa kommunismin vastaisessa ilmapiirissä - täysin toisenlaisissa olosuhteissa kuin 1930-luvulla - Oppenheimer sai tuta ystävyyden hinnan, kun hän ei läpäissyt viranomaisten turvallisuusluokitusta johtuen hyvää tarkoittavista mutta sotkuisista rakkaus- ja ystävyyssuhteista. Elokuva kuvaa erinomaisesti Oppenheimerin sisäistä ja ulkoista kamppailua luotettavuutensa säilyttämisen puolesta. Oppenheimer ei todellakaan ole yksiselitteinen tieteen saavutusten puolesta puhuja vaan julmasti ahdistettu mies, jolle ”väärä seura” aiheutti ulkoisia ja sisäisiä ristiriitoja. Ajoittain Oppenheimer oli kuin haavoitettu, joka taistelee itsekunnioituksen säilyttääkseen. Osa näistä vaikeuksista johtui siitä, että häneen – periaatteessa hyvin kilttiin ihmiseen - tukeuduttiin ja hänestä haettiin turvaa. Toisaalta oli niitäkin, jotka syyttivät häntä - eikä ihan aiheetta – marttyyriudesta. Oppenheimer näyttäytyy elokuvassa lähimmäisen rakkauden naiivina puolestapuhujana, joka ei kuitenkaan pysty uhraamaan riittävästi aikaa läheisilleen, ja joutuu tilanteisiin, jossa briljantti äly ei häntä pelasta. Oppenheimer on hämmentyneen avuton henkilösuhteiden ristipaineissa. Haasteita lisäsi, että ystäväpiirissä oli henkilöitä, joilla oli hyvin varmaksi koettu ideologia, mutta jotka kuitenkin olivat henkisesti hauraita. Katsojassa herää säälin tunne tätä luomakunnan älykköä arvioidessaan, kun hän yrittää selvitä tavallisista ihmissuhdesokkeloista asettumalla toisen asemaan. Hänestä aivan huokuu halu välttää ristiriitoja. Onko elokuvassa aliarvioitu Oppenheimerin organisoijan kykyjä ja kovuutta? Eräiden mukaan hän oli loistava organisoija. Toiset taas solvasivat häntä väittäen, ettei hän pystynyt johtamaan edes nakkikioskia!

Tiedemies Oppenheimer joutui joskus liian koville ammattidebatoijien kanssa viranomaisten kuultavana ollessaan. Usein hän käänsi toisen posken tarkoituksellisen haavoittamisen vastareaktiona. Hän saattoi tervehtiä kädestä pitäen  henkilöä, joka oli juuri lyönyt häntä selkään puukolla. Ympärillä olevat läheiset raivostuivat suunnattomasti Oppenheimerille hänen kiltteydestään. 

Kunnianpalautus tapahtui  1960-luvulla muutama vuosi ennen Oppenheimerin kuolemaa,  kun kansakunta vihdoin ymmärsi kaiken vainoharhaisuuden jälkeen tiedemiehen arvon amerikkalaisuudelle.

Hänen urallaan näen kaksi johtavaa kaksinkamppailua, joista toinen koski hänen erimielisyyttään  atomienergiakomission johtavissa tehtävissä palvelleen Lewis Straussin kanssa ja toinen hänen tiedemieskollegansa Edward Tellerin – ”vetypommin isän” – kanssa

Elokuvan loppupuolella Oppenheimerin ja Lewis Straussin kaksinkampailu saa runsaasti tilaa. Johtopäätös on, että Strauss kadehtii Oppenheimeria tämän saavutusten johdosta ja aiheuttaa Oppenheimerille mainehäviötä ylilyömiseen sortuvilla kongressin kuulemisilla, kun Oppenheimerin uskottavuus kyseenalaistetaan. Nolan ei päästä katsojaa helpolla – ”ei anna mahdollisuutta” sympatisoida Oppenheimeria - vaan tuo vastapainoksi julki Oppenheimerin tiukoissa tilanteissa turvautumisen muunneltuun totuuteen tai vaikenemiseen hänen yrittäessään suojata lähimpiä ihmissuhteitaan. Vaikutusvaltainen Strauss kuitenkin historian todistusten valossa ja myös elokuvassa tuomitaan konnan ja katkeran miehen rooliin.

Edward Tellerin kanssa pääerimielisyys koski vetypommin kehittämismahdollisuuksia. Teller asettuu selkeästi ”kylmän sodan soturiksi” (cold war warrior), jolla ei ole mitään harhakuvitelmia Neuvostoliiton rauhantahdosta. Oppenheimer vaikka arvostaakin Telleriä tiedemiehenä halusi sovittelevamman lähestymistavan kauhun tasapainon ongelmaan. Oppenheimer edustaa ikään kuin näkemystä, että hänen atomipomminsa kertoi jo maailmalle, miten vaarallisesta aseesta on kysymys. Ei tarvittu enää vetypommia pirun maalaamiseksi seinälle. Miesten välillä oli myös henkilökohtaisia jännitteitä, joita Nolan nyansoi etevästi elokuvassaan. Joskus olen epäillyt,  että Oppenheimer oli hiukan kade Tellerin vetypommikeksinnön takia, koska häneltä itseltään katosi viimeisen sanan käyttämisen mahdollisuus.

Avoin haava miesten välillä puhkesi, kun Teller vuonna 1954 todisti oikeudessa, että Oppenheimer oli turvallisuusriski. Tämänkin episodin päätteeksi Oppenheimer puristi Tellerin kättä. Aivan kuin Teller haluaisi sanoa, että älä ota tätä niin henkilökohtaisesti, kai sinä kuitenkin häviäjän rooliin voit asettua. Edward Teller on yksi niistä, joiden on ajateltu olleen Stanley Kubrickin elokuvan ”Tohtori Outolempi” - enemmän tai vähemmän - sotahullujen hahmojen esikuvia.   

Jännitys tiivistyy kihelmöiväksi elokuvan loppupuolella, kun alkeellisissa oloissa Los Alamosissa atomipommia valmistellaan räjäytettäväksi. Hellyttävä hetki koetaan, kun Oppenheimer sopii vaimonsa kanssa merkkikielen, millä hän ilmoittaa puhelimitse koeponnistuksen onnistumisesta: juuri ripustetut ”lakanat voi viedä sisälle”.

Elokuvan lopun suloisenkatkeriksi kuviksi on valittu Oppenheimerin katumuksen tunteet pommin kehittämisen takia,  ja lopulta tietynlainen sodanvastaisuus ainakin ydinaseen käytön osalta. Tietty epäjohdonmukaisuus leimaa Oppenheimerin käytöstä myös katumusharjoituksissa, sillä hän tuntuu heräävän ydinsodan raakuuksille myöhäsyntyisesti. Lopun elämäänsä hän käytti ydinsodan vaaroista varoittamiseen.  

Nolanin elokuvan viimeisillä minuuteilla tullaan presidentti Trumanin ja Oppenheimerin kuuluisaan tapaamiseen sodan jälkeen. Truman aloittaa jäykästi, mutta kohteliaasti tapaamisseremonian, mutta pian tilaisuuden todellinen luonne paljastuu. Miehet ovat aivan eri planeetalta. Trumanilla on edelleen ensimmäisen atomipommin euforinen vaikutus päällä ja häntä kiinnosti vain se, miten varustautumista voidaan jatkaa, ja miten pommia voidaan jatkossa hyödyntää. Miesten välit viilenevät heti, kun Oppenheimer -  tuolloin jo atomiaseen syviä ja synkeitä mietteitä läpikäyneenä - tuo ajatuksensa rauhanomaisesta kehityksestä esille Trumanin kuullen. Truman oli valmistautunut kohtaamaan aikakauslehtien kansikuvamiehen ja ylisti Oppenheimeria tästä näkökulmasta. Äänen sävy muuttui, kun kävi ilmi, että Oppenheimer suhtautui hyvin kriittisesti pommin käyttämiseen vihollisuuksien ratkaisemiseksi. Pian Truman tylysti tokaisee, että kukaan (!) ei ole kiinnostunut enää siitä, kuka keksi pommin vaan kunnian saa se, joka päätti pommin pudottamisesta. Ja se oli presidentti itse. Loppukohtaus on tunnontarkasti historiaa seuraileva, ja kun Truman jäähyväisiksi käskee ulkoministeriä huolehtimaan, ettei ”tuota itkupilliä (son of a bitch) enää päästetä hänen virkahuoneeseensa”, ollaan viimeisellä rajalla: on kysymys sodasta ja rauhasta: tästä keskustelusta alkaa ihmiskunnan hidas itsemurha.

::::::::::::::::::::::::::::

Elokuva on kolmetuntinen, mutta kestää hyvin useammankin katsomiskerran. Nolan on tämän hetken johtava elokuvaohjaa ja ansaitsee häneen kohdistuvan ylistyksen. Ehkä turhana täytteenä - jotain kriittistä sanoakseni - on käytetty moneen kertaan nähtyjä ”visuaalisia ilotulituksia”. Ne eivät elokuvan arvoon kuitenkaan vaikuta.

Elokuva käy tunteisiin, ja sellaiseksi se on myös tarkoitettu. Osin halutaan kirjoittaa historiaa unohtumattomiksi muistikuviksi elokuvan välityksellä, koska varsinkin nuorella polvella on varmaankin vain hämärä kuva tapahtuneesta. Samalla halutaan säilyttää ydinsodan kauheudet mielessä - myös niiden mielessä,  jotka nyt sodalla uhoavat. Niistä kertovat kuvat Hiroshimasta ja Nagasakista.

PS

Kommenteissa on tuotu esille, ettei olisi nauhoittetu päälle. Jään odottamaan Ylen reaktiota!