Mauno Koiviston näkemys Venäjästä: stalinismista autoritaarisen demokratiaan

 

 Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti Venäjä-tuntemukseensa perustuvan kirjan ”Venäjän idea” (Tammi, 2001) vuonna 2001. Koiviston kirja on saanut nyt parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen uusia lukijoita tai meitä vanhoja, jotka palauttavat mieleen kirjan sisällön. Kiinnostus johtuu  tietenkin Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ja kaikesta siihen liittyvästä vastakkainasettelusta.

Olen jo kerran aiemmin kirjoittanut Koiviston kirjan  pohjalta blogikirjoituksen (”Venäjän ideaa etsimässä”, 26.5.2022). Nyt Ukrainan tapahtumien ajankohtaistumisen johdosta kirjaa myydään vilkkaasti ja palaan itsekin aiheeseen. Edellisellä kerralla keskityin Venäjän 1800-luvun yhteiskunnalliseen kehitykseen ja nyt tulen lähemmäksi nykyhistoriaa ja nykypäivää. Keskityn nostamaan esille toisen maailmansodan jälkeisen ajan avainkohtia. Avainlauseita voisivat olla ”Muuttiko rauha Venäjää?”, ”Mutta kurikampanjasta ei vapauduta”, ”Tavoitteena elintason nopea nousu, mutta keinot puuttuvat”, ”Neuvostoliitto tyytyy saavutettuun”, ”Uuteen varustelukilpailuun”, ”Sinnittelevä kansa kestää”

Koiviston verrattoman tietämyksen taustalla oli presidentin pitkäaikainen Venäjä-harrastus jo 1950-luvulta lähtien. Voidaan sanoa, että harrastus oli elinikäinen. Kysymys ei ollut pelkästään kieliverryttelystä, vaan siihen liittyy intohimoinen Venäjän historian harrastus sekä Venäjää käsittelevien kirjojen kerääminen. Käsitän, että tietolähteiden kerääminen oli systemaattista.

Pyrin ohessa tunnistamaan merkille pantavat Koivoston huomiot historian esimerkkien avulla.

::::::::::::::::::::

Toisen maailmasodan jälkeen alkoi uusi terrori. Se ilmeni karkotuksina ihmisten kotisijoilta. Stalinin viimeiseen terroriaaltoon liittyi ns. Leningradin juttu. Kohteina olivat  mm. kaksi lupaavaa hallintomiestä Nikolai Voznesenski ja Aleksei Kuznetsov. Molemmilla lahjakailla miehillä oli selkeä uraputki tiedossa neuvostohallinnossa ylimmille portaille saakka. Tahtotila pyrittiin piilottamaan. Varovaisuudesta huolimatta heitä kompromettoivaa tietoa vuoti Stalinin korviin: molemmat teloitettiin. Miksi lahjakkuus koettiin pelkästään uhaksi, ei mahdollisuudeksi? Todennäköisesti Stalin koki parivaljakon kilpailijakseen. Vahinko, että Koivisto ei jää pohtimaan syy- ja seuraussuhteita tarkemmin. Nikita Hrustsev rehabilitoi molemmat uhrit myöhemmin valtakaudellaan.

Toinen hyvin kuvaava tapaus liittyy ”luovaan intelligentsiaan”. Monien taiteen harjoittajien ongelmana oli, että he eivät päässeet vaikuttamaan taideteoksillaan tulevaan kehitykseen, vaan ajautuivat ”mahdollisuuksien umpikujaan”. Miten he olisivat päässeet vaikuttamaan positiivisesti Stalinin valtakunnassa? Miten he voisivat olla yhteiskuntaa hyödyttävämpiä? Kaikenkattava ratkaisu: ihmiset halusivat juuri käydyn sodan vastapainona parempaa elämää. Stalinilta pyydettiin ohjetta, miten piti kirjoittaa halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi. Stalin muistutti haasteista: kaikkialla vastassa oli imperialistinen länsi. Tähän sotaan taiteiden ja kirjallisuuden piti osallistua torjuakseen ulkomaista uhkaa. Taiteilijoilla piti olla siis selkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Stalin osoitti, mitkä olivat aiheet ja, mitkä olivat tyylilajit. Mahtava kirjailijaliitto toimi tuomarina ja joko päästi tai hylkäsi taideteoksen. Kirjailijaliitosta erottaminen oli ankara tuomio. Liian usein vain sääntöjen noudattaminen mahdollisti reitin menestykseen.

Yhtä suoraviivainen oli suhtautuminen politiikkaan. Churchill ja Stalin tuntuivat keskenään jakavan Euroopan ilman minkäänlaisia tunnontuskia suurvaltojen prosenttiosuuksin(!). Churchill toki esitti retorisesti kysymyksen uhkasiko kyynistyminen voittajia. Stalin pyyhki moiset tunnontuskat sivuun tokaisemalla: ”Voittajia ei tuomita!” Voittaja sanelee,  mikä on oikein, ei matkalla menestykseen tehtyjen rikosten määrä tai oikeudenmukaisuuden laiminlyönti.

Neuvostoliitossa kasvoi ajatus teorian kaikkivoipaisuudesta jopa niin pitkälle, että luonnonkin piti alistua, jos ihmisen tahto vain oli riittävän vahva.

::::::::::::::::::::::::::::

Koivisto katsoi, että Neuvostoliiton sodan jälkeinen offensiivinen politiikka loppui Korean sotaan ja aseellinen/poliittinen tuki aggressiivisille tahoille rajautui sen jälkeen yksittäisiin strategisiin kohteisiin maapallolla.

Tähän vaiheeseen liittyy Nikita Hrustsevin riitaantuminen Mao Zedongin kanssa: Mao ei kaihtanut sanoa, että ydinsota voi syttyä, eikä sitä pidä pelätä. Sosialismin tuottamaan hyvinvointiin vannonut Hrustsev pelästyi ja torjui moisen  kukoistavaa sosialistista tulevaisuutta tuhoavan ajattelun. Hrustsev lienee laskenut sen varaan, että sosialismi voittaa sekä sodassa että rauhassa. Toisaalta Hrustsev itse käytti samaa absurdia sapeleiden kalistelun taktiikkaa Kennedyä vastaan mm. Wienin konferenssissa vuonna 1961.

Hrustsevin valtaannousuun liittyi sekä rauhanomainen kilpailu kapitalismin kanssa maailmanvallasta (ja Stalinin valtakoneiston osittainen purkaminen) että koleerinen ja osin ajattelematon sirkustemppuilu, jolla pyrittiin pelästyttämään vihollinen. Viime mainitusta päävastuun kantoi impulsiivinen Hruštšev henkilökohtaisesti. Nyky-Venäjässä on jotain samaa kuin Hrustsevin Neuvostoliitossa: sen mielettömistä uhkapelilausunnoista (vrt. Medvedev) ei saa otetta. Mikä on pelkkää uhkailua ja mikä on varomatonta riskinottoa?

Stalinin kuoleman murroskohdassa tapahtui omituisia asioita. Salaisen poliisin johtaja Lavrenti Berija, joka yritti purkaa Stalinin pakkokoneiston liberalisointiohjelman avulla ei saanut muita johtajia taakseen. Nämä päinvastoin - pelätessään Berijaa - teloituttivat hänet pelastaakseen oman henkensä.

Hrustsevin aikana vallitsi ainakin aluksi taiteilijoihin kohdistunut ”suojasää”. Se tarkoitti, että oikeanlaisen ”sosialistisen realismin” mukaiseen taiteeseen suhtauduttiin myönteisesti, mutta moderniin taiteeseen pilkallisesti ja taiteilijoita syrjivästi.

Nikita Hrustsevin aikana omaksuttiin tarkka linja hyväksyttyjen ja hyljeksittävien taideteosten välille. Tämä vietiin niin pitkälle, että moni kirjailija sai havaita,  ettei täyttänyt rehellisen TYÖN tekemisen kriteerejä! ”Yhteiskunnallisesti hyödyllinen työ” sai niin absurdeja määritteitä, että tunnetut kirjailijat joutuivat tuomarin edessä osoittamaan, että tekivät hyödyllistä työtä.

Neuvostoliitossa omaksuttiin tiukkarajainen määritelmä tuottavasta työstä: vain materiaalinen tuotanto oli tuottavaa työtä (kuljetuksille,  raaka-aineille, maalle ei laskettu hintaa), muu työ ei ollut. Voimaan tuli edellä mainittu tarkkarajainen taiteelliseen työhön rinnastettava hyväksyttävän ja hyväksymättömän työn määritteleminen Tämä muodosti eräänlaisen ”sosialistisen poikkeaman”, joka tosiasiallisesti toimi työn tuottavuuden kasvun esteenä. Nämä ”ideat” maksoivat tappion taistelussa kapitalistisia  maita vastaan

Nikita Hrustsevin syrjäyttämisen (1964) jälkeen, johtoon tuli triumviraatti Leonid Breznev, Aleksei Kosygin, Nikolai Podgornyi. Hrustsev siirtyi aiemmista vallanvaihtotilanteista poiketen rauhanomaisesti eläkkeelle.

Koivisto yritti perehtyä sosialistisen kansantaloustieteen saloihin, mutta luopui nopeasti toivosta. Materian voitto hengestä oli luonnonlakimaisesti niin syvällä ideologiassa, että sitä ei voinut kumota. Aleksei Kosygin kuitenkin yritti nostaa neuvostalouden tuottavuutta nähdessään valtavien luonnonvarojen  merkityksen valtiontaloudelle. Valtataistelussa Breznevin ideologinen linja peri kuitenkin voiton ja Kosygin ja Podgornyi saivat väistyä. Käynnistyi ns. pysähtyneisyyden kausi.

Sairastelevan Breznevin tukimiehiksi jäivät vanhoilliset puoluemiehet. Kuitenkin Breznev osoitti melkoista  kestävyyttä, ulottuihan hänen valtakautensa 60-luvun puolesta välistä  80-luvun alkuun. Koivisto arvelee tämän johtuneen siitä, että Breznev oli melkoinen taktikko, joka odotusten vastaisesti pelasi korttinsa taitavasti. Viimeisinä vuosina Breznevin pitkä vallassaolokausi heijastui henkilökultin korostumisena.

::::::::::::::::::::::::.

Koivisto suhtautui sosialismiin (jota hänen yhteydessään voidaan käyttää vain propagandistisessa mielessä) sarkastisesti. Koivisto jopa kertoo muutaman oivan huulen valaistessaan omaa ”ideologiaansa”. Koiviston yhteiskunnallisia valtasuhteita kuvaava asenne oli hyvin pragmaattinen. Hän, jos kuka oli pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja.

Venäjään hänellä on utelias suhtautuminen. Hän ei ole varsinaisesti tutkija vaan venäjän kieltä hallitseva, runsaan lähdeaineiston avulla näkemyksensä muodostava pohdiskelija.