Suomi kylmän sodan reunalla

 

 Tohtori Pekka Turunen on laatinut hyvän artikkelin kylmän sodan ajasta näiden päivien poliittisten ja sotilaallisten jännitteiden taustaksi. Artikkelin nimi on ”Kylmän sodan reunavaltiot ja lännen sotilaallinen apu”. Se ilmestyi Kanava-lehden numerossa 4/2023. Johtopäätökset,  jos ei muuta erikseen mainita, ovat kuitenkin omiani.  On tärkeää tietää esimerkiksi,  miten Nato - kertyneen tiedon valossa  - reagoi kylmän sodan kriiseihin. Kertoohan se jotain myös nykyisestä tilanteesta. Esimerkiksi Tšekkoslovakian miehityksen aiheuttamista varotoimista annetaan artikkelissa hyvää tietoa.

Minua on aina kiehtonut se, kuinka todellisia kylmän sodan vaaran vuodet olivat. Epäilyni on ollut, että kriisien vakavuutta dramatisoitiin kotirintaman käyttöön (paitsi Kuuban ohjuskriisi!). Turusen käsityksen mukaan Tšekkoslovakian tilanne vertautuu Ukrainan tilanteeseen, niin paljon niissä on samoja piirteitä. Idässä asennoiduttiin molemmissa tapauksissa niin, että Natolla on pahat mielessä, ja että länsi uhkasi ”vastavallankumouksellisin” voimin konkreettisesti itää. Paitsi kauhun tasapaino, vallitsi kylmän sodan aikana myös vainoharhainen käsitys vihollisen aikomuksista. Kuten Ukrainankin osalta tapahtui,  oletettiin Neuvostoliitossa kylmän sodan aikana, että Nato hivuttautuu lähemmäksi Neuvostoliiton reviirin ydinalueita. Erojakin oli: Neuvostoliiton suhde Itä-Euroopan valtioihin oli dramaattisesti kiinteämpi kuin nykyisin, jolloin kukin maa saa itse muodostaa suhteensa itäiseen naapuriin. Ja niinhän ne ovat tehneetkin riippumatta Nato-suhteista!  Bipolaarinen maailmankuva on suurelta osin murentunut. En kyllä päästäisi  länttäkään irti jännitteitä luovasta vastuusta.

Turunen toteaa aivan oikein, että Tšekkoslovakian miehityksen seurauksena Suomi liitettiin läntiseen taloudelliseen yhteistyöhön OECD:n kanssa. Toki taloudellisessa integraatiossa länteen edettiin Eftan osalta ja 1960-luvun alussa. Etenemisväylä oli selkeä ja looginenkin poliittisesta jarruttelusta huolimatta.

Eräänä juonteena Turusen artikkelissa esitetään Neuvostoliiton pyrkimys lisätä sotilaallista ja taloudellista integraatiota, jota torjuessaan Mauno Koivisto ajoi pohjoismaista talousaluetta kärsien tässä kuitenkin  tappion: Nordekia ei syntynyt, mutta läntinen integraatio eteni pienen välivaiheen jälkeen.

Neuvostoliiton painostus oli muutenkin tiukinta juuri 1970-luvun alussa. Varsinkin poliittinen painostus tuntui, mutta Neuvostoliitolle oli sittenkin tärkeämpää säilyttää hyvät suhteet kuin pakkokäännyttää Suomi kannalleen.

Turusen pääviesti artikkelissa on,  että tuolloinkin (1960-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa) yhdessä jos toisessa Europan maassa herätti pelkoja Neuvostoliiton ekspansio aina hyökkäysuhkaan saakka.

Sitten  tullaan avainkohtaan: Yhdysvaltojen ja Englannin tuolloisten tiedustelutietojen perusteella Suomen miehitystä pidettiin erittäin epätodennäköisenä. Toki Suomen poliittinen johto ei tällaista uhkakuvaa pitänytkään yllä. Jotta Suomen asema olisi vaarantunut, olisi esimerkiksi Jugoslavian tai joidenkin muiden Itä-Euroopan tai Etelä-Euroopan valtioiden miehityksen pitänyt toimia esivaiheena.

Suomea ei muutenkaan pidetty todennäköisenä hyökkäyskohteena. Yleensä Suomi sivuutettiin suurvaltojen keskustelussa kokonaan tällaisissa yhteyksissä. Tiedustelutietojen perusteella ”Suomella oli  verrokkimaihin nähden suvereenimpi asema, paremmat suhteet Neuvostoliittoon sekä geopoliittisesti vähempimerkityksinen sijainti”, kuten Turunen oivallisesti vetää yhteen.  Pohjolan suunta oli Neuvostoliitolle pienempimerkityksinen kuin sen eteläpuolella olevat alueet, joihin oli suora linja Moskovasta. Tämä tarjoaa mielestäni yhden pätevän selityksen Suomen paradoksiin: miten se tuli toimeen karhun kanssa ja selvisi ehjin nahoin, ja miten se yleensäkin säilyi itsenäisenä. Ehkä jälleen kerran myös liioittelimme Neuvostoliiton uhkaa. Se oli uhka,  mutta samalla myös ”uhka”, joka ei hevillä realisoitunut. Etelä-Euroopan maat myös liioittelivat vaaroja saadakseen etuja Naton sisällä. Suomi ei olisi tässä kisassa pärjännyt, eikä se sitä edes yrittänyt.

Läntisen blokin ja Neuvostoliiton intressejä pohjoista kohtaan ei kannata kuitenkaan vähätellä. Norjalla oli erityisintressejä alueella johtuen sen geopoliittisesta sijainnista ja 1970-luvun alussa tuli tunnetuksi ns. Andruskevitshin tapaus, jossa Neuvostoliitto yritti luoda Suomen kanssa Venäjän luoteisrajalle yhteistä puolustusta, johon Suomi ei suostunut. Suomi torjui 1970-luvun jälkipuoliskolla esikuntayhteistyön ja sotaharjoitusehdotukset, syöttäen ulospäin rauhoittavaa viestiä.

Suomessa ajateltiin 1960-luvulla, että jos maassamme kiinnitettäisiin erityistä huomiota ”Suomen vaaranalaiseen asemaan”, se väistämättä houkuttelisi länsimaita paikalle ”auttamaan” meitä.  Siispä pidettiin matalaa profiilia. Suomeen kohdistuvaa uhkaa pidettiin lähinnä poliittisena, siis Neuvostoliiton painostuksena.  Sotilaallisen avun toimittamisen mahdollisuuksia pidettiin joka tapauksessa vähäisenä.  Turusen johtopäätös kompleksisesta asetelmasta on mielenkiintoinen: ”Erityissuhteen vaaliminen itään ehkä vähensi (Neuvostoliiton) sotilaallista hyökkäysuhkaa, mutta samalla se nosti poliittista uhkaa ja heikensi lännen auttamishalua”. Tästä ja muista lähteistä saatu tieto lännen potentiaalisesta avusta näytti Kekkosen politiikan kannalta jopa tungettelevalta, jota ei haluttu, koska Neuvostoliiton kanssa kuitenkin tultiin toimeen. Presidentillä oli myös aivan varmasti tietoa, jota muilla ei ollut.

Yhdysvallat joka tapauksessa suunnitteli kriisitilanteessa takaporttina Suomen tukemista erikoisjoukoilla. Ruotsin ja Yhdysvaltain salainen yhteistyö oli aivan eri tasolla. Yhdysvallat oli sitoutunut Ruotsin puolustamiseen. Yhdysvaltain motiiveja heikensi lähinnä Ruotsin oma 60-lukulainen (amerikkalaisen) imperialismin vastustaminen.

Uhkasiko Suomea mikään Ukrainan sodan alla? Sergei Lavrov ja Vladimir Putin vakuuttivat, ettei uhannut. Molempia valehtelijoita on tietenkin pidettävä kyseenalaisina lähteinä, mutta en usko, että välitöntä uhkaa Suomea kohtaan olisi ollut. Näin päättelen, vaikka Ukrainan sodan vertaaminen kylmän sodan tilanteeseen ei  olekaan yksi yhteen. Kysymys ei ollut mistään hyväntahtoisuudesta Suomea kohtaan, vaan edellä esitellyistä  kolmesta realiteetista (maantieteelliset ja geopoliittiset syyt). Kansalaisten ja poliittisten tahojen paine liittoutumiseen kasvoi kuitenkin niin suureksi,  että liittoutumisratkaisu oli vääjäämättä tehtävä.

Turunen korostaa strategisen älykkyyden merkitystä pienten valtioiden välineenä menestykseen. Kysymys on oikea-aikaisten toimenpiteiden tekemisestä saatavilla olevien  luotettavien tietojen perusteella - ja kaikki tämä on pystyttävä tekemään myös ennen sodan sumun hälvenemistä.