Timo Soini itse on ainakin toistaiseksi joutunut
politiikan sivuraiteelle eräänlaiseksi jälkiviisaaksi kommentoijaksi. Hän on kuitenkin itse osa sitä historiaa, jota hän erittelee
Hesarin kirjoituksessa.
Soini taisteli aikoinaan konservatiivisen työväestön
sieluista. Osa näistä on juuri niitä ihmisiä tai heidän jälkeläisiään, jotka muuttivat
aikoinaan maalta kaupunkiin paremman elämän toivossa, mutta juurettomina
antoivat äänensä Vennamolle. Vennamon puolue oli kuitenkin ensisijaisesti tuvan
penkin jurnuttajien puolue, kun taas Soinin retoriikka tehosi laajalti
erilaisiin kansalaispiireihin – osin myös sivistyneistöön.
Vennamon kannattajien voidaan katsoa olleen
pienituloisia konservatiiveja, jotka eivät halunneet äänestää sosialisteja.
Sekä Soini että Vennamo tarjosivat ”uuden” protestin ”vanhaa” poliittista
kulttuuria vastaan. Ajatus on hiukan mystinen, sillä käytännössä molemmat
”uudet” kulttuurit tarpeen tullen turvautuivat hyvinkin vanhoihin poliittisiin keinoihin.
Perussuomalaisten ja SMP:n kansanedustajat
poikkeavat toisistaan siinä mielessä, että SMP:n edustajille oli ominaista
vanhoillinen kristillinen opetuslapsimainen jäyhyys. Ei voinut mitenkään
kuvitella, että he olisivat suorittaneet irtiottoja hyvistä tavoista, kuten perussuomalaiset
ovat tehneet. Tai sitten - mihin Vennamo
itse paljastuksissaan viittaa – torveiltiin piilossa julkisuudelta.
Kokevatko perussuomalaiset, että valtaosa puolueen äänistä on lainassa vai
tuntevatko he, että on tapahtunut pysyvä
poliittinen uusjako, jonka kiinteänä osana ovat perussuomalaiset? On näyttöä
siitä, että perussuomalaiset jakautuvat
toistensa kanssa riiteleviin fraktioihin aivan kuten SMP:kin jakautui.
”Peruspomo”-kirjassaan Soini viittaa Urpo Leppäseen, joka sanoi, että
perussuomalaiset ovat fraktioiden puolue (siis jo voimissaan ollessaan).
Aion seuraavassa eritellä fraktioita, joita olen
nykyperussuomalaisissa nähnyt muodostuvan.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Soini pelkistää 27.7.2023 artikkelissaan perussuomalaisuuden
kahdeksi toisistaan poikkeavaksi fraktioksi, vennamolaisuudeksi ja
halla-aholaisuudeksi. Hänet itsensä voi huoletta nimetä vennamolaisen linjan
kannattajaksi, ja eräänlaiseksi linjan kummisedäksi, koska koko aatteellinen pohja
olisi voinut hävitä politiikan myrskyihin ilman Soinin yhden miehen ristiretkeä
”unohdetun kansan puolesta”.
Ennen kuin on valmiutta erotella nykypäivän päälinjoja
on ehkä syytä läpivalaista joitakin aiempia jakoperusteita 2000-luvulla.
Perussuomalaiset tulivat mukaan Sipilän hallitukseen
vuonna 2015 monien varotoimien saattelemana, olihan jo etukäteen epäiltävissä, että perussuomalaisten
kytkeminen hallitusvastuuseen oli haastava tehtävä. Siitä tuli juuri niin
konstikkaita seuraamuksia kuin saattoi pahimmillaan odottaa.
Vedenjakajaksi kahden linjan välillä Soini määrittää
vuoden 2017 puoluekokouksen, jossa halla-aholaisuus peri voiton. Uusiksi
menivät sekä puoluejohto että koko puolue. Kaksien vaalien jytkyn (jytky 2011 ja
”jatkojytky” 2015) isä, Timo Soini siirtyi tai tunsi itsensä pakotetuksi
siirtymään syrjään.
Soini ei ole tuntenut helpotusta politiikasta poissiirtymisen
johdosta vaan on haikaillut vennamolaisuuden perään ja turhautunut ja kai
hiukan katkeroitunutkin vanhan vennamolaisen poliittisen pääoman hukkaamisesta.
Olisikohan kuitenkin niin, että vennamolaisuutta Soinin tarkoittamassa mielessä
ei enää ole kuin puolueveteraanien harvenevassa joukossa.
Soini antaa ymmärtää, että Halla-aho on puolueelle
rasite. Soini: ”Kyse on uuden johdon ihmiskuvasta ja arvoista”. Tuosta uudesta ihmiskuvausta
vastaavat Soinin mukaan Riikka Purra ja Jussi Halla-aho yhdessä. Vennamolaisuus
on tyystin hävinnyt, siitä ei puhuta mitään.
Tulkitsenko oikein, että Soini haluaisi kuljettaa
Vennamoa puolueen valvovana silmänä vielä 2000-luvulla? Ihan näin
yksinkertainen paradigman muutos ei ollut. Timo Soini ajoi alun perin
perussuomalaisia työväenpuolueeksi
”ilman sosialismia” pyrkien murentamaan sosialidemokraattien kannatuspohjaa
perussuomalaisten hyväksi. Aluksi veto ps:ään olikin merkittävää, mutta
muutosten tuulet ajoivat nopeasti tämän vaiheen ohi ja ps:stä hioutui muutamassa
vuodessa oikeistokonservatiivinen ja populistinen yleispuolue. Populistiseksi
puoluetta voi sanoa ”monimutkaisten asioiden yksinkertaistamispolitiikan” takia.
Soini syyttää nykyjohtoa maahanmuuttovihamielisestä oikeistolaisuudesta ja
rasismista, mutta todellinen muutos on tapahtunut Soinin mukaan aatteellisella
puolella: alkuperäisestä perussuomalaisuudesta on vain kuoret jäljellä. Soini
toteaa vuonna 2017 perussuomalaisista irtautuneista, että he olivat
ainoat, jotka irtisanoutuivat
halla-aholaisuudesta, ja joutuivat maksamaan siitä kovan hinnan. Monelta
poliittinen ura on kokonaan ohi.
Enemmän kuin Soinin mainitsemasta kahtiajakautuneisuudesta
kysymys oli puolueen populistien irtautumisesta puolueen modernisoijien
linjasta (tarkoitan modernisoijilla niitä, jotka olisivat halunneet puolueen ”normalisoimista”
perinteiseen puoluekenttään soveliaaksi ja samalla sujuvasti hallituskelpoiseksi
poliittiseksi voimaksi). Modernisoijat hävisivät sata nolla kannatustaistelun
ja katosivat samalla puoluekartalta hämmästyttävän nopeasti paljastaen puolueen
äänestäjien kannatuksen todellisen sijoittumisen puoluekentässä. Joukossa on
paljon vanhoja jääriä, joille liberaalidemokraattinen maailma on liian vapaamielinen. Sanalla
sanoen joukko on hyvin heterogeeninen.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Millaisia sitten ovat perussuomalaisten
nykykannattajat? Muun muassa Åbo Akademilla on siitä tuoretta kyselytutkimustietoa.
Perussuomalaiset erottautuivat täysin omaksi ryhmäkseen mm. työperäistä maahanmuuttoa koskevissa
kysymyksissä. Laskelmien mukaan rasistisia asenteita on perussuomalaisilla
kaksin- tai kolminkertaisesti muihin suomalaisiin verrattuna.
Arvokartalla perussuomalaiset muodostivat yhtenäisen
kansallismielisten arvokonservatiivien ryhmän.
Ostovoimasta huolestuneet, talouspessimistit ja
turvallisuuskysymyksistä huolta kantavat ovat kyselyissä olleet leimallisesti
perussuomalaisia. Muita perussuomalaisille ominaisia piirteitä olivat mm.
olivat mm. EU-kielteisyys ja ”ennen oli
kaikki paremmin” -asenne.
On pantu merkille, että perussuomalainen
oikeistoradikalismi vetoaa enemmän miehiin kuin naisiin. Ehkä he kokevat
yhteiskunnallisen asemansa heikentyneen? Tunnusomaista on, että
perussuomalaisia kannattavat hyvin toimeentulevat työläiset, koska heillä on
paljon menetettävää! Toisaalta sosiaaliturvaleikkaukset eivät kosketa heitä ja
matala verotus taas hyödyttää heitä. Perussuomalaiset kuuluvat usein niihin,
joilla on em. syistä paljon menettävää.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Vielä otan esille eräitä vivahteita nykyperussuomalaisuuden
moniaineksisuudesta. Kysymys on puolueen eduskuntaryhmään vuoden 2023 vaaleissa
tulleista (pääosin nuorista) älyköistä, jotka ovat henkisesti samansuuntaisia
niiden ps-tahojen kanssa, jotka eivät ole
halunneet vaihtaa kannatustaan perinteisen puoluekentän puolueisiin. Tässä
joukossa on paljon asiapohjalta toimivia miehiä ja naisia, jotka nyt rimpuilevat
irti omasta ja muiden maahanmuuttovastaisuudesta ja edustavat samalla eräänlaista
jälkipopulismia.
Puolueen ”hallituskelpoiseksi saattamiseen” osallistuu ilmeisesti Turun
yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä, joka on hiukan yllättäen - perustehtävänsä
huomioon ottaen – tunnustanut väriä ja toiminut selkeästi perussuomalaisten ymmärtäjänä. Hänestä on tullut politiikan paremmin
päin selittäjä puolueelle. Jokisipilä on ottanut tehtäväkseen irrottaa puolue
kaikesta rasismista, josta on tullut puolueelle rasite. Mutta onko
perussuomalainen puolue aidosti valmis siihen? Haasteena on, että puolueelle on
muutoinkin poikkeuksellisen vaikeaa pitäytyä hallituspolitiikassa.
Maahanmuuttovastaisuus on oma erillinen kysymyksensä,
jossa vaihteluväli mielipiteissä on suurempi kuin rasismikeskustelussa. Muut hallitusvastuun
ulkopuoliset puolueet ovat nyt omaksuneet oppositiossa perussuomalaisen
argumentoinnin jyrkkyyden, ja se takaa
levottomia aikoja eduskunnan syysistuntokaudelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti