Raja railona aukeaa…edessä itä…

 

 Suurin Nato-euforia on nyt takana päin ja realismille lienee tilaa. Jotkut ovat yhteistyön suhteen pessimistisiä, ja jotkut ovat optimistisia, suurin osa varmaankin suopeita. Ruotsin tilanne kuitenkin osoittaa yhteistoimintapuutteet Nato-maiden kesken paljaimmillaan. Naton kokoonpano on kerta kaikkiaan liian iso läheskään täyden yksimielisyyden saavuttamiseksi.

Ukrainan laajentunutta sotaa on nyt käyty puolitoista vuotta (helmikuusta 2022) ja sille ei näy loppua. Vastakkain ovat autoritaarisesti johdettu Venäjä ja pääosin demokraattisesti johdettu länsiliittouma. Nato ja Venäjä eivät kuitenkaan ole suoraan sodan osapuolia, koska sitä pidettäisiin ison sodan syttymisperusteena. Sodan eräänlainen välikappale (molempien osapuolien ”viimeinen raja”) on lännen kanssa yhteistyötä tekevä Ukraina. Venäjä on näiden yhteinen vihollinen.

Perusongelmana näyttää olevan lännen kuvitelma,  että sota alkaa jostakin ja päättyy johonkin. Putinin oppiin, (Putin world order, putinilainen maailmanjärjestys) rajattomasta Venäjästä on suhtauduttava vakavasti, vaikka sen erittely (läntisillä ) argumenteilla onkin vaikeaa. Sota siis jatkuu…

Olen yrittänyt määrittää Venäjän asemaa monissa blogikirjoituksissa ja seuraavissa kappaleissa vain viittaan muutamiin keskeisiin seikkoihin.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puhui aikoinaan paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhtkoht samansisältöisiä asioita. 

Venäläinen ”pragmatismi” on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto, on se Moskovan mielestä hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä selkein esimerkki. Lavrov syytti läntistä messianismia lähes kaikesta Lähi-idässä tapahtuneesta, pakolaisongelmasta lähtien. Mukaan hän luki Syyrian lisäksi mm. Ukrainan, jossa tapahtui vallankumous vuonna 2014, jossa syrjäytettiin laillisesti valittu johtaja ja Venäjän mielestä nimenomaan lännen kiihottamana. Lavrovin mukaan Ukrainassa oli kysymys maan arvojen anastamisesta ja lännen vaatimuksesta toteuttaa ”vain eurooppalaista näkemystä kaikesta”.

Putin puhui aikoinaan ennen sodan eskaloitumista länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyydestä, piittaamattomuudesta) ja Venäjän etujen huomioonottamattomuudesta.  Putin kytki tämän asennoitumisen Neuvostoliiton romahtamiseen, ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen. Hän murehti Venäjän  itsevarmuuden ”hetkellistä” menetystä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt Putiniin ylpeyteen poltinmerkin. Voidaan tietysti kysyä olisiko jonkun lännen johtajan Venäjän asemaan asettuminen voinut kohentaa suurvallan omanarvontuntoa. Jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko tällä ollut jotain merkitystä politiikan käytännön työssä.

Edellä esitetyssä on paljon teoriaa. Käytännössä Venäjä valmistautui pitkään sotaan piittaamatta sodan vaatimista uhreista.

::::::::::::::::::::::::::::

Naton viides artikla (auttamisvelvollisuus) oli Suomen Nato-liittoutumisen loppuvaiheen ”taistelussa” runsaasti esillä. Jopa niin paljon, että sopi epäillä oliko Nato-rintama niin yhtenäinen kuin vakuutettiin monen asiantuntijan suulla. Joka tapauksessa kansalaisten Nato-vastarinta mureni keväällä 2022 äkisti johtuen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022.

Naton tuore laaja kysely sotilasliiton maiden kansalaisten keskuudessa (toteutetaan kaksi kertaa vuodessa) osoittaa, että yksimielisyys monissa kysymyksissä on pelkää teoriaa. Veri punnitaan, kun auttamishalua testataan.  Kysymys on pyhistä lupauksista, mutta kukaan ei tunnusta mielellään, mikä tilanne on sitten, kun on tosi kysymyksessä. Molemmat vaihtoehdot ovat realistisia: 1) auttamishalua löytyy, 2) käytännössä tilanne voi olla niin  kireä, että kaikki voimavarat on käytettävä oman puolustuksen hyväksi.

Erityisen tarkkana on oltava Suomessa, jossa uskotaan herkästi tällaisiin lupauksiin. Epäilen, että sanan pitämisessä on suuria eroja eri kansakuntien välillä. Naiiviudesta ei palkita. Nato-skeptisyys ei ole hävinnyt tämän kirjoittajasta mihinkään…

Naton kyselytutkimuksessa käy ilmi, että oman maan halukkuus puolustaa toista hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata vaihteli dramaattisesti eri maiden välillä: 64 prosenttia Nato-kansalaisista vastaa tähän kysymykseen ”kyllä”. Eri maiden välillä on suuria eroja: Norjassa vastaava prosenttiluku oli 80 % (suurin), Pohjois-Makedoniassa 32 %! (pienin). Suomalaisista 71 prosenttia (kuudenneksi suurin lukema) oli valmis puolustamaan toista Nato-maata. Mutta on täysin hämärän peitossa kuinka hyvin valtioviisaat pitävät lupauksensa, kun on otettava ratkaiseva askel. Mikä yhteys tällä kysymyksellä on Naton viidennen artiklan velvoitteisiin? Huomiota herättää, että halukkaimpia yhteisen puolustamisessa ovat monet Naton pienimmistä maista! Ne kokevat ehkä olemassaolonsa oikeutusta uhkaavat vaarat konkreettisimmin.  Kärkeen sijoittuvat Norja, Tanska, Puola, Britannia, Viro, Suomi (viisi pientä maata ja kaksi suurta). Suurista maista Saksa, Ranska ja Italia sijoittuvat puolivälin heikommalle puolelle (yht. mukana 31 maata).

Ne ruusuiset yhteistoiminta-  ja auttamishalun ajatukset, jotka ovat vallinneet puhetasolla Suomen Nato-neuvottelujen aikaan ovat saaneet realistiset reunukset. Uskon,  että presidentti Niinistön epäröinti Natoon liittymisessä aivan viime hetkeen saakka ennen liittymistä saa nyttemmin ymmärrystä osakseen enemmän kuin aikoinaan.

::::::::::::::::::::::::::::

Venäjän voima ei ole heikentynyt. Se pystyy rekrytoimaan lisää joukkoja ja rahoittamaan sotaa yksinkertaisesti tehostamalla sotateollisuuden tuotantoa. Venäjän uusi lainsäädäntö mahdollistaa joukkojen lisärekrytoinnin. Kiina aivan ilmeisesti  tuottaa puuttuvia komponentteja varusteisiin.

Venäjä valmistautuu uuteen sotatalveen, mahdollisesti useampaankin. Resurssit näyttävät riittävän tähän. Läntiset tahot ovat koko sodan ajan analysoineet Venäjän taloudellista tilannetta ja todennäköisesti antavat siitä jatkuvasti liian negatiivisen kuvan. On ilman muuta selvää, että Venäjä on kärsinyt tappiota eri aselajeissa, mutta se on eri asia kuin tuotannon ja talouden romahtamisvaara.

Asioiden tarkastelu ideologisten silmälasien läpi on itsepetosta, jolla voi olla jossain vaiheessa ikäviä seurauksia sodankäynnissä. Kuitenkin Ukrainan taistelutahto ja kyvykkyys toimivat varoituksena niille, jotka suunnittelevat hyökkäystä missä tahansa naapurin kimppuun. Ne saattavat joutua samanlaiseen tilanteeseen kuin Venäjä: juuttuvat sotaan.

Ukrainassa olemme nähneet, miten sota ei ole kuin osittain rintamasotaa. Suuri osa sodasta on siviilikohteiden pommittamista kaikin mahdollisin asein. Jos voittaja joskus julistetaan, tapahtuu se raunioiden keskeltä. On täysin realistista ajatella, että rintamat jähmettyvät asemasodaksi määräämättömäksi ajaksi. Optiona Venäjä käyttää uhkailun välineenä ydinasetta.

Jos sota laajenee,  koskettaa se Suomeakin, koska Nato ja Venäjä ovat vihollisia. Puolueettomuuden mahdollisuus on suljettu pois vaihtoehdoista. On syytä olettaa, että laajetessaankin sota jatkuu Ukrainan sodan luonteisesti. Mitä tulee Suomen Venäjä-suhteisiin, tulevat ne Suomea vastaan, halusipa Suomi sitä tai ei. Olisi tärkeää pohtia, miten laaja välys uusilla suhteilla pyritään löytämään.

 

 

::::::::::::::::::::::::::::

Suomi on Naton etulinjassa valvomassa lännen etuja. Mitä sanoikaan Uuno Kailas: ”Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, itä. Takana länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä”?  On ollut aikoja,  jolloin on nimenomaan vältetty joutumasta nyt vallitsevaan asetelmaan Skandinaviassa. Vallitseva Pohjolan yhteistoimintastrategia on kuitenkin tietoisen valmistelun tulos. Se on ollut tavoitteena ja toteutuu parhaillaan. Sen primäärinä syynä on Venäjän aggressiivisuus, ei kahta sanaa. Tehtävänä on kuitenkin pohtia, onko joitakin muitakin syitä osoittaa sotilaallinen valmius. Suomi on ollut aiempina vuosisatoina sivussa Euroopan päähyökkäysväylältä. Nyt kun pohjoisen merialueen geopoliittinen tilanne on muuttunut,  Suomi on aivan eri tilanteessa: pohjoinen merialue on suurvaltojen – mukaan lukien Kiina – erityisten intressien kohde. Kuulumme nyt kansainvälisen politiikan yhteen strategisista pääväylistä.

Entä politiikka? Voidaanko sen avulla saavuttaa jotain uutta luovaa? Se lienee kuitenkin ainoa toivo välttää suursota. Mutta onko sielläkin nähtävissä uhkia. Donald Trump? Jos hän pääsee presidentiksi, onko Ukraina kaupan, ja mikä on väliraha?

Olemme ajautuneet (tai ajaneet itsemme) tilanteeseen, josta on annettu kuva, että on ollut pakko valita puolensa. Onko nyt vihdoin toteutunut Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin kylmän sodan epiteetti: ”puolueettomuus on moraalitonta”?