Urheilun alipalkatut duunarit

 

Penkkiurheilija on saanut Suomen TV:ssä hyvän kohtelun viimeisten viikkojen aikana, kun ensin näytettiin ottelu ottelulta naisten jalkapallon MM-kisat ja heti perään yleisurheilun MM-kisat Pariisissa laji lajilta. Keskityn tässä vanhaan suosikkiini yleisurheiluun ja siinäkin päähuomioni kohdistuu joihinkin  sellaisiin näkökulmiin, joita ei ole mielestäni painotettu riittävästi mediassa.

Urheilun TV-näkyvyys on parantunut – odotetusti – viime vuosien aikana. Urheilusuoritukset analysoidaan viimeisen päälle. Ero on huima, kun verrataan vaikkapa vuoden  1964 tai 1968 kesäolympiakisoihin, jotka olivat ensimmäiset olympiakisat, jotka seurasin systemaattisesti.

Olen nyt, kun Budapestin yleisurheilun MM-kisat  ovat päättymässä, eritellyt mielessäni kisaolosuhteita ja tuloksia. Aloitan tärkeimmästä eli Suomen joukkueen kokonaispanoksesta. Tavan mukaan kisoihin lähdettiin kovin odotuksin median uhratessa paljon palstatilaa ja sähköisiä minuutteja ennakkoarvioille. Kerrankin näytti - viime kesän EM-kisat suunnannäyttäjänä - olevan reaalisia edellytyksiä menestyä monien  koettujen pettymysten jälkeen. Kuitenkin mitä lähemmäs kisojen ajankohtaa tultiin, sitä epäilevämmäksi kävi mieli tulosodotusten suhteen. Lopulta löytyi etukäteen laskien vain yksi ehdoton mitalisuosikki Wilma Murto, joka täyttikin penkkiurheilijoiden odotukset, vaikka mitali ei kirkastunut kullaksi, jota myös pidettiin mahdollisena. Vieläkin uskallan sanoa, että kultamitali oli aivan hilkulla. Epäselväksi on jäänyt, mikä osuus seipäiden ”arvonnalla” (niiden erilaiset pituudet, ominaisuudet) oli lopputulokseen.

Sitten meillä oli joitakin huippuja,  jotka jossakin vaiheessa käväisivät mitalisuosikkeina, mutta joiden osalta pian havaittiin odotukset liiallisiksi. Näitä olivat Topi Raitanen (ylikunto), Reetta Hurske (kunnon ajoitus, liian pitkä kausi, armottoman kova huippuaitureiden taso), Oliver Helander (onnistumisten ja epäonnistumisten ero ällistyttävän suuri) ja Silja Kosonen (hilkkua vaille valmis kovimmalle huipulle). He kaikki tuottivat penkkiurheilijoille monta ilon hetkeä kauden aikana.

Tulosliuskoja pleratessani panin merkille hämmästyttävän seikan. Suomen joukkueesta ei juuri löytynyt positiivisia yllättäjiä!  No, eipäs liioitella: yllättäjiksi luen ainakin seuraavat: Eveliina Määttänen, joka symboloi Suomen keskimatkojen uuden nousun mallia, Joonas Rinne (johon sopii sama perustelu kuin Määttäseen) ja Aku Partanen (joka kävelee nopeammin kuin moni juoksee: kävellen olisit jo perillä).

En vähättele myöskään seuraavia onnistujia: Viivi Lehikoinen….. (valitan, en pystynyt löytämään enemmän kohteita).

Pettymyksen tuottajia en rupea nimi nimeltä luettelemaan. Silti en voi olla mainitsematta kolmiloikkaajia, joista kukaan ei onnistunut suuren ennakkokohun arvoisesti. Tulokset suorastaan romahtivat.

Vielä on mainittava skandinaaviveljemme. Miten on mahdollista tuottaa sekä Euroopan että maailman huipulle tällaisia lahjakkuuksia!? Ja lajeissa, joita kukaan ei olisi odottanut: Karsten Warholm (400 metrin aidat), Jakob Ingebrigtsen (keskimatkat), Narve Gilje Nordås(keskimatkat!), Håvard Bentdal Ingvaldsen(400 metriä!). Maailmansodan jälkeiset suurjuoksijat Anders Gärderud, Gunder Hägg, Arne Andersson, Audun Boysen ja Dan Waern ovat saaneet arvoisensa manttelinperijät, ja osin enemmänkin.

Armand Duplantis ja Daniel Ståhl ovat pyrstötähtiä taivaalla, loistavia tuloksentekijöitä ja mahtavia kilpailijoita.

Entä onko pikajuoksija Henrik Larsson uusi Owe Jonsson (vuoden 1962 Euroopan mestari)?

:::::::::::::::::::::::::::

Yleisurheilukisat ovat polarisoituneet eurooppalaisten välisiksi (EM-kisat) ja koko maailma koskeviksi kisoiksi. Pelkästään eurooppalaisten välisissä kisoissa Suomella ja monella maalla on paljon paremmat mahdollisuudet menestyä kuin MM-kisoissa. Ero on joissakin lajeissa hätkähdyttävän suuri. Sitä iloisempi olen ollut Euroopan ja Amerikan mantereen  juoksijoiden hienosta menestyksestä monissa afrikkalaisten aiemmin hallitsemissa lajeissa (keskimatkojen juoksut). Enää vain muutamissa pitkien matkojen juoksuissa on nähtävissä kaava, jossa ensin tulevat afrikkalaiset jonossa valohiiren johdattelemina ja sitten ”valkoisen rodun” harvat toivot omassa jonossaan.

Kansakuntien välisessä taistelussa Budapestissa paljastui mielenkiintoinen, eikä yleisurheilun kannalta erityisen mieltä ylentävä asia. Nimittäin Saksan ja Ranskan yhteinen mitalimäärä Budapestissa  oli ympyriäinen nolla. Ilmankos liittokansleri Olaf Scholtz on kiinnittänyt huomiota Saksan urheilumenestykseen. Kyllä nämä kaksi maata tarvitaan mukaan yleisurheilun johtotähdiksi urheilumuodon aseman säilyttämiseksi. Lännen suurista maista vain USA kolmine kymmenine mitaleineen säilytti hegemonian ja tuottaa huippuja lähes missä tahansa lajissa.

Korjaus 27.8.2023: Ranska sai sitten sen ainokaisensa kuitenkin miesten viimeisessä lajissa, pitkässä viestissä! 

Onneksi yleisömäärä Budapestissa oli erinomainen. Lehterit näyttivät olevan lähes täynnä joka päivä. Se on hyvä saavutus, sillä yleisurheilu ei Unkarissa ole mikään suuri laji.

Oma lukunsa on tämä edellä mainittu Skandinavian maiden juoksu-urheilun ja kenttälajien nykyinen renessanssi, johon tässä vain viittaan ja totean, että minulla ei ole selitystä kaikkiin Skandinavian maiden menestyksen syihin. Kun aikoinani nuorukaisena luin Roberto L. Quercetanin yleisurheilun ”raamattua”, ”Kilpakenttien kuninkaat” -teosta (1965), oli jo pitkän aikaa ollut näkyvissä Pohjolan juoksu-urheilun taantuminen ja afrikkalaisten nousu,  josta Quercetani totesi seuraavaa: ”Afrikkalaisille juoksijoille, joissa tavallisesti suuret luonnonlahjat yhdistyvät kierrosajoista piittaamattomaan mielenlaatuun on varattava suuret kehitysmahdollisuudet….”. Ei kukaan onnistunut näkemään Pohjolan yleisurheilun  (ml. juoksu-urheilu)  uutta nousua. Kuusikymmentäluvulla Quercetanin tunnelmat olivat tällaiset: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine  välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan …. kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin….”. Tämän jälkeen Quercetani viittaa poikkeuksiin, mutta tänä päivänä meillä on nähtävissä aika, jossa nuo molemmat edellä esitetyt argumentit ovat sulautuneet yhdeksi juoksuvoimaiseksi ihmiseksi - rotuun katsomatta. Muutos muutaman vuosikymmenen takaiseen on osin hätkähdyttävä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Budapestin MM-kisoihin valinta tapahtui uudehkolla systeemillä,  jossa kisoihin pyrkivän  urheilijan suoritukset pisteytettiin kilpailu- ja tuloksentekokyvyn perusteella. Onko järjestelmä oikeudenmukainen? Ehkäpä on, mutta itse kiinnostuin siitä, että nyt mukaan pääsi hyvin pitkälle mekaanisesti laskettujen pistesaavutusten pohjalta ilman ihmisen (valitsijataho) tekemää realistista menestymismahdollisuuksien arviota. Nyt kisoihin lähetettiin esim. pikajuoksijoita, jotka ”nauttivat kisojen ilmapiiristä”. Oliko syynä pisteytysjärjestelmä vai osin palkintomatka hyvistä esityksistä esim. Ruotsi-ottelussa tai Kalevan kisoissa jää epäselväksi. Samoin heikoilla perusteilla valittiin kisoihin kiekonheittäjä Salla Sipponen ilmeisesti aiempien menestysten perusteella. Sipponen lienee itsekin yllättynyt valinnastaan (toki koko kevät käsittääkseni oli loukkaantumisten rajoittama, joka pätevänä selityksenä tuotakoon esille). Kukaan ei rohjennut kieltäytyä kisamatkasta sillä perusteella,  ettei ole tarpeeksi hyvässä kunnossa.

Oli toki monia muitakin, jotka kävivät ”hankkimassa kokemusta” kisoista ilman perusteltuja syitä osallistumiseen tämän kesän kunnolla. Onko pisteidenkeruujärjestelmä tarpeeksi hyvin valmisteltu valintojen pohjana? Pisteiden laskemisen jälkeen taritaan kriittinen analyysi urheilijan todellisista menestymismahdollisuuksista.

On muitakin perusteluja,  miksi valinnat eivät osuneet oikeaan. Yksi oli, että monissa lajeissa taso oli yllättävänkin hyvä, johon meikäläiset eivät olleet varautuneet. Kuuma ilma teki tehtävänsä monissa lajeissa, joissa siitä oli haittaa, mutta toisaalta oli hyödyksi monissa muissa lajeissa, jossa lämpö teki hyvää.

Kilpailu kiristyy koko ajan. Uudet urheilijoiden varusteet (kuten kengät) kehittyvät, samoin kuin entistä nopeammat juoksuradat tehden turhauttavaksi arvioida ihmisen suorituskyvyn ylärajaa. Tälläkin alalla vallitsee kilpavarustelu: onko käymässä niin, että joudumme lopulta vertailemaan - urheilijoiden ohella -  sitä ympäristöä, jossa urheilijat toimivat. Muinainen tiili- tai hiilimurskarata oli aivan eri asia kuin nykyiset kestopäällysteiset ratojen pinnat.

Suomella on oma kamppailunsa edessä pohdittaessa eri urheilulajien painoarvoa. Yleisurheilu on puolustuskannalla, mutta sen saama medianäkyvyys ja TV-katsojien huomio on toisaalta kohinan väärti. Kun Wilma Murto hyppäsi seipäällään taivaita tavoitellen mitaleille, seurasi tapahtumaa TV:stä 2,1 miljoonaa (!) suomalaista. Mutta miksi palkkiot näille huippuduunareille ovat niin pieniä verrattuna moniin muihin lajeihin? Paroni de Coubertin olisi ehkä ollut ylpeä tästä amatööriyttä muistuttavasta tilasta, mutta nykyaika lyö vallitsevaa käytäntöä korville.