Oli aika, jolloin nykyinen Suomen keskusta (jatkossa
”keskusta”) oli mahtipuolue. Sen tila operoida politiikassa kasvoi, kun sosiaalidemokraatit
olivat sivussa hallituksesta 50-luvun lopulta vuoteen 1966 saakka. Kokoomus
taas katosi hallitusvastuusta silloisen yhteiskunnallisen ilmapiirin
(vasemmistolaistuminen) ja suomettumisen
seurauksena vuodesta 1966 vuoteen 1987 saakka. Viime mainittuna ajankohtana
keskusta käytti kokoomuksen puolesta porvarimandaattia. Voitaneen sanoa, että
tuolloin keskustan asema oli mahtavimmillaan. Hallituksen päärakenne muodostui
1970-luvulla sdp:stä, keskustasta ja SKDL:stä. Se ei olisi ollut mahdollista, jos sopuun ei
olisi päästy aluksi kansanrintamahallituksesta ja sitten painotetusti sdp-keskusta
-yhteistyöstä.
Sen jälkeen keskustalla on ollut ahtaampaa. Osittain tilanne
aiheutui siitä, että mikä tahansa puolue pääsi hallitukseen, jos siitä asiallisesti
sovittiin, koska ulkopoliittiset syyt eivät enää olleet esteenä. Jopa oikeistolaisena
pidetty smp oli hallituskelpoinen, kun se sai riittävän määrän kansanedustajia.
Samassa yhteydessä paljastui ensimmäisen kerran, että smp:n kannatuksen ja
keskustan kannatuksen välillä oli rakenteellinen yhteys samantyyppisesti kuin
perussuomalaisten keskustan välillä nykyään.
Keskustan (vuoteen 1965 saakka maalaisliitto) hiipumista on
ennustettu siitä lähtien, kun se muutti nimensä keskustapuolueeksi. Nimenmuutos
oli nimenomaan tarkoitettu torjumaan äänimäärien alenemista kaupunkimaistuvassa Suomessa. Sitkeästi puolue
on pysynyt voimissaan tai ainakin sinnitellyt kymmeniä vuosia noiden aikojen
jälkeen.
:::::::::::::::::::::::::
Jo
kahdeksankymmentäluvulla tuotiin vahvasti esille, että kokoomus olisi päässyt
hallitukseen, jos keskusta ei olisi
asettunut portinvartijaksi. Sosiaalidemokraateille asia sopi hyvin, sillä
sdp:llä oli omia ”hegemonistisia” tavoitteita. Minulle jäi sellainen vaikutelma,
että kokoomus pidettiin hallituksen ulkopuolella enemmän taktisista syistä kuin
Neuvostoliiton painostuksesta.
Keskustan ympärille rakentuneet poliittisen vaikuttamisen
kasvualustat (esim. virkamieskunta) tyrehtyivät 1990-luvulla, vaikka siihen ei
vielä silloin kiinnitetty huomiota, eikä
se näkynyt suoraviivaisesti puolueen
kannatuksessa. Se joutui miltei yksin hoitamaan mm. maaseudun
edunvalvontaa, kun taas kokoomuksella ja sdp:llä oli hallussaan jaettu
”kaupunkimandaatti”. Yksi syy keskustan kilpailutilanteen kiristymiseen johtui
siitä, että kahdeksankymmentäluvulta lähtien Suomeen saattoi muodostaa hallituksen
vapaasti. Myös yhteiskunnan kaupunkimaistuminen toimi vanhan aseveliakselin suuntaisesti.
Kahdeksankymmentäluvulta lähtien keskusta oli altavastaajana. Parhaiten sen
tajusi Paavo Väyrynen, joka heitti taisteluhaasteen sdp:lle ja tavoitteli keskustan
vaikutusvallan jatkeeksi porvarihallitusta. Väyrynen myös vaihtoi tarvittaessa lennosta
suuntaa kokoomuksen ja sdp:n välillä. Vähitellen keskustan tappiot kuitenkin realisoituivat
eikä niitä pystytty enää peittelemään taktisilla manöövereillä.
Keskustan tappioputki tuli todeksi, kun Timo Soinin perussuomalaiset
tunkeutuivat hitaasti, mutta varmasti keskustan
nautinta-alueille. Ekspansiivisesti perussuomalaiset tavoitteli myös sitoutumattoman
työväenluokan kannatusta vakiinnuttaen samalla asemansa osana Suomen johtavien
puolueiden kirjoa. Enää ei voida puhua neljästä tai kolmesta suuresta, sillä
puolueiden koko on vaihdellut ja nykyisellään yli 20 prosentin kannatuksen
saavuttaminen on työn ja tuskan takana.
::::::::::::::::::::::
Viimeisimmät vaalit – lukuun ottamatta maakuntavaaleja – keskusta
on ollut löysässä hirressä kannatuksen mataessa 10 prosentin molemmin puolin.
Se on aivan liian vähän sille ylpeydelle, jonka puolue haluaa kantaa. Suuren kannatuksen
päivät eivät kuitenkaan ole kaukana historiassa: vielä 2000-luvun toisen
vuosikymmenen puolessa välissä keskusta sai vähintään torjuntavoiton kannatustaistossa.
Sitten sen äänimäärä putosi kuin kivi. Vaalista toiseen puolue on odottanut
vihiä kannatuksen noususta – turhaan.
Keskusta ei olisi keskusta, jos se ei keksisi kaikenlaisia jippoja,
joilla kannatusta yritetään parantaa. Niinpä Sanna Marinin hallituksessa puolue
valitsi taktiikaksi kannattaa hallituksen uusia aloitteita, mutta veti kannatuksensa
pois, kun puheenjohtaja Saarikko joutui muiden keskustan mielipidejohtajien
(maakuntien miesten) vietäväksi ja piti ruveta keräämään pisteitä muiden
kustannuksella.
Puolue jäi odotetusti oppositioon viime kevään
eduskuntavaalien tappion jälkeen eikä suostunut loukkaantuneena menemään porvarihallitukseen,
jonka perään se haikaili pitkin Marinin hallitusta. Niinpä se on käyttäytynyt oppositiopuolueen
tavoin paitsi aivan viime vaiheessa, jossa se keksi uuden sloganin, joka perustui ”kannata hallitusta
välillä, vastusta välillä” -taktiikkaan.
Hiukan ennen tätä vaihetta keskusta ehti läksyttää hallitusta oikeaoppisella
oppositioretoriikalla. Ilmeisesti tämä taktiikka tai strategia
kokonaisuudessaan edustaa uutta ”hajota ja hallitse” -iskulausetta.
Kysymys kuuluu: miksi keskusta menisi samaan hallitukseen
perussuomalaisten kanssa, kun ne
käytännön politiikassa ovat toistensa pahimmat vastustajat. Kun puolueen
puheenjohtaja haukkui keskustan kesäkokouksessa perussuomalaisten jälkeen
vasemmisto-opposition, herää kysymys,
miksi puolue lyö kaikkea, mikä liikkuu. Onko hätä näin suuri? Kauaksi on joka tapauksessa loitonnuttu sdp:n ja
keskustan kansanrintamista, jopa niin pitkälle, että epäilen, onko tässä kysymys keinotekoisen
vastakkainasettelun rakentamisesta: ”ei ikinä enää vasemmistohallitukseen”.
Vannomatta paras! Vaikuttaa siltä, että tuoreimpien gallupien tulokset, joiden
mukaan keskustan kannatus pikemminkin laskee oppositiossa kuin nousee on
hätäännyttänyt puoluejohdon.
Seuraava epämukavuus liittyy puheenjohtaja Saarikon
kesäkokouksessa esittämään tokaisuun, että ”keskusta on porvarillinen puolue, mutta
ei oikeistolainen puolue”. Nyt kilpaillaan siitä, mikä puolue on eniten
porvarillinen, kunhan ei vahingossakaan
myönnä olevansa oikeistolainen. Mutta kaikki muurit murtuvat: perussuomalaiset
ovat jo ilmoittautuneet muodikkaasti oikeistolaiseksi puolueeksi.
Tuntuu siltä, että keskusta ahdetaan määritelmien avulla
niin kapeaan rakoon, ettei se oikeasti mahdu olemaan siellä. Ilmeisesti
erottautumistekijöiden etsimestä on tullut liki pakkomielle. Paremman
puutteessa kokeillaan kepillä jäätä eri kombinaatioiden paremmuuden selville saamiseksi.
Nyt näyttää siltä, että keskustan ei korostuneesti kannata
sijoittaa itseään poliittiseen keskustaan (jossa se jo on nimensä mukaisesti) sellaisenaan,
kun meneillään on globaali polarisaatiovyöry poliittisen kentän reunoille. Joka
tapauksessa mielipidetiedustelujen mukaan poliittiseen keskustaan itsensä
lukevien määrä on vähentynyt viime aikoina. Kannatuslääkkeeksi voisi sopia
räätälöity keskittyminen tiettyihin täsmätoimiin.
Perussuomaiset ovat omineet ison osan keskustalaisesta
konservatiivisuudesta ja porvarillisuudesta, mikä on saanut seisovat vedet
liikkeelle keskustavoittoisilla alueilla. Poliittiseen tavoitteistoon
(hallitusohjelmaan) kirjattujen muutosten konkretisointi on seuraava iso askel
perussuomalaisilla. En usko kuitenkaan, että heikkojen gallupnoteerausten
keskellä tarpova keskusta haluaa lähteä mukaan tällaisiin sosiaaliturvaa rajusti leikkaaviin hankkeisiin, kuten ei
muukaan oppositio.
:::::::::::::::::::::::::
Mitkä perussyyt ovat keskustan vaalitappioiden takana? Miksi
se on pudonnut 20 prosentin puolueesta 10 prosentin puolueeksi? Minun tietoisesti
pelkistetty tulkintani on, että Juha Sipilä valitsi keskustan strategiaksi
liberaalin porvarillisuuden linjan, joka ei sovi sellaisenaan kuin pienelle
osalla keskustan kannatuskuntaa. Suorastan huonoa onnea oli, että samaan aikaan
maassa voitti alaa konservatiivinen ja oikeistolainen
suunta eli juuri se suunta, jota perussuomalaiset edustivat. Tulos on nähty
vaaleissa.
Minulla on se käsitys, että keskustan syvät rivit ovat
edelleen pienen ihmisen asialla, yhteistyökumppanit tulisi löytää tätä suuntaa
lähellä olevista poliittista voimista. Muodikkuuden puolesta taistelu johtaa
helposti tempoilevaan politiikkaan. Pysyvästi käytökseen vaikuttavien muutosten
taustalla ovat arvokysymykset ja tämäntyyppisten muutosten konkretisoitumien kestää vuosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti