Etupiiriajattelun syntyä jäljittämässä

 

 

Toisesta maailmansodasta lähtien on puhuttu etupiireistä suurvaltapolitiikan keinona hallita niin suurta osaa maailmasta kuin on mahdollista. Itse käsitteellä ”etupiiri” on toki pidempi historia. En kuitenkaan juutu vanhempaan historiaan pidemmäksi aikaa.

Toisen maailmansodan alla suurvallat jakoivat salassa välisiä alueitaan keskenään etupiiriajattelun pohjalta. Etupiirien laukeaminen taas oli yksi sodan välillinen tai välitön syy. Etupiiriin voidaan lukea mikä tahansa (painostuksesta alistamissuhteeseen saakka) keino, jolla saatiin tai kuviteltiin saatavan hyötyä poliittisessa kanssakäymisessä.

Maailmansodan jälkeen käytiin kiivasta taistelua kylmän sodan tulkinnoista erilaisten koulukuntien välillä. Keskityn tässä ns. realistisen koulukunnan päätelmiin. Sen mukaan päähuomio suurvaltasuhteiden analyyseissa tulisi kohdistaa valtapolitiikkaan ja ristiriitaisiin kansallisiin etuihin.

Realistisen koulukunnan kirjoitukset juontavat juurensa 1940-luvun lopusta ja 1950-luvun alusta. Niiden lähtökohta on se kritiikki, mikä kohdistettiin Franklin Delano Rooseveltiin hänen Itä-Euroopan politiikkansa johdosta.

Amerikan katsottiin olleen liian heikko Stalinia vastaan, ja niin ”Itä-Eurooppa menetettiin”. Tämä johtui väitetysti joko siitä, että Roosevelt käsitti väärin Neuvostoliiton aikomukset tai siitä, että  presidentti ei nähnyt suurvaltojen etujen yhteensovittamattomuutta.

Realistit asettivat kyseenalaiseksi nämä väittämät, koska Neuvostoliiton sodan aikana saavuttama asema Itä-Euroopassa oli kiistämätön. Näin ollen Rooseveltin vaihtoehdot olivat rajalliset. Realistit eivät syytä kumpaakaan osapuolta kylmän sodan synnyttäjänä, vaan näkevät syyllisyyden jakautuvan.

Molemmat osapuolet halusivat yhteistyön jatkuvan sodan jälkeen, mutta omilla ehdoillaan. Neuvostoliitoa ei nähty ensisijaisesti ekspansiivisena voimana vaan turvallisuushakuisena suurvaltana. Tämä voidaan ymmärtää siitä näkökohdasta, että Neuvostoliitto oli saanut sodan aikana Itä-Euroopassa haluamansa jalansijan eli sillä oli tarvittavat puskurit suojanaan. Kriisejä syntyi, kun toinen osapuoli teki aloitteen rajoitettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, ja toinen vastasi siihen reaktionomaisesti.  Realistien mielestä kysymys oli valtataistelusta, ei niinkään ideologisesta ristiriidasta. Tämä ilmeni taisteluna vallan tasapainosta.

Laajalti ymmärrystä lännessä sai ajatus Itä-Euroopan valtioiden haavoittuvuudesta johtuen yhteiskuntien taloudellisista ja sosiaalisista heikkouksista. Toisin oli Länsi-Euroopan valtioiden tilanne: ne olivat taloudellisesti kestäviä, eikä Neuvostoliitto pystynyt niitä tosiasiassa uhmaamaan esimerkiksi etupiirivaateilla.

Kärjekkäimmät ristiriidat on johdettavissa uuden aseen, ydinaseen potentiaalisesta käytöstä.

Selitys ydinaseen käytölle toisessa maailmansodassa löytyi realistien mielestä halusta sekä lopettaa Tyynen meren sota että halusta estää neuvostoliittolaisten tulo tälle sotanäyttämölle.

:::::::::::::::::::::::::::

Hans J. Morgenthau on yksi tunnetuimmista realistisen koulukunnan jäsenistä. Morgenthaun  perusväittämä oli, että Yhdysvaltain politiikka ei ollut niin päämäärähakuista ja taloudellisen determinismin läpitunkemaa kuin vastustajat ovat väittäneet. Winston Churchill puolestaan edusti kantaa, jossa sodassa piti edetä niin pitkälle itään kuin oli mahdollista. Jos Yhdysvallat – Morgenthaun mukaan – olisi edennyt Churchillin haluamalla periaatteella itään, olisi se helposti saanut irrotettua Tšekkoslovakian Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja pystynyt estämään Berliinin joutumisen neuvostojoukoille. Yhdysvallat ei kuittenkaan näin tehnyt ja syitä Morgenthau etsii etupiiriajattelusta.

Morgenthau toteaa, että toisesta maailmansodasta lähtien Neuvostoliitto ajoi etupiiripolitiikkaa. Se ei peitellyt missään vaiheessa aikomuksiaan. Samalla tavalla se kannatti maailmanlaajuista etupiiripolitiikkaa.

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto painosti Englantia suostumaan etupiirisopimukseen, jolla Eurooppa olisi jaettu kahtia. Englanti näyttikin olevan myönteisellä kannalla, mutta Yhdysvallat asettui vastahankaan.

Sodan aikana Churchill ihastui vaikutuspiirien prosentuaalisin jakoihin. Niinpä Churchill ja Stalin sopivat epävirallisesti 9.10.1944,  että Balkan ja ympäröivät alueet, Kreikka mukaan lukien,  jaetaan tietyin prosenttiosuuksin lännen ja idän  etupiireihin. Suunnitelma ei toteutunut, mutta ei liioin poistunut karttapöydältä.

Nälkä kasvaa syödessä: Neuvostoliito teki sodan jälkeen lukuisia ehdotuksia maailman jakamiseksi kahteen jättimäiseen etupiiriin. Yhdysvallat ei koskaan suostunut näihin jakoihin ainakaan virallisesti. Etupiiriajattelu ei tänä päivänäkään ole kadonnut mihinkään. Näyttää siltä, että Vladimir Putinin Venäjälle etupiirit ovat jääneet pysyväksi vaikutusvallan kasvattamisen keinoksi ehkä juuri historiallista syistä. Ukraina on nyt idän ja lännen etupiiripolitiikan uhri ja välikappale. Venäjä on julman aggression aloitteentekijä, mutta lännellä on omat intressinsä pitää kiinni Ukrainasta ja liittää se läntiseen etupiiriin.

::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain sodan jälkeinen etupiirien vastainen politiikka on johdettavissa kahdesta periaatteesta: ensinnäkin Yhdysvallat halusi valtapolitiikan korvattavaksi yleismaailmallisella organisaatiolla, joka tuli luoda sodan jälkeen (YK) ja toisaalta vannottiin demokraattisten menettelytapojen nimiin, joiden uskottiin parantavan ”poliittiset sairaudet”.

Yhteenvetona voisi todeta, että Venäjä halusi (haluaa) intohimoisesti uutta jalansijaa valtapolitiikalleen etupiirien kautta, Englanti (ja Ranska) halusivat alun perin voimiensa tunnossa siirtomaidensa esimerkin pohjalta alusmaiden luonteen hallitsemiinsa maihin ja Yhdysvallat,  joka vastusti kaikenlaista kolonialismia, ei hyväksynyt periaatteellisista (liberaalidemokraattisista ) syistä mitään alistavaa suhdetta muihin maihin. Tässä se ei ollut vilpitön, sillä se pystytti vuosikymmenien varrella sotilastukikohtien verkoston koko maailman kattavaksi (jolle olen antanut jossakin yhteydessä nimen ”tukikohtaimperialismi”).

Ja vielä: Yhdysvaltojen omaksuma Monroe-oppi oli jonkinasteinen sovellus etupiiristä (koskien koko Amerikan mannerta!). Lisäksi se vaati liberaalidemokratian lipunkantajana Itä-Eurooppaan demokratiaa, mutta ei ajanut samaa mallia Etelä- ja Väli-Amerikkaan. Woodrow Wilson: ”Monroe-opilla Yhdysvallat otti itselleen ison veljen osan muuhun Amerikkaan nähden”.

Käytännössä Itä-Euroopan etupiirit todettiin pysyviksi Itä-Saksan (1953), Unkarin(1956) ja Tsekkoslovakian (1968) tapahtumien yhteydessä, vaikka Yhdysvallat ei tätä koskaan myöntänytkään. Idän ja lännen välistä rautaesirippua (Churchillin Fultonin puhe 1946) ei tosiasiassa kyseenalaistettu. Yhdysvalloissa katsottiin, että Neuvostoliiton etupiirien hyväksyminen olisi merkinnyt alkavan sosialismin maailmanvalloituksen myöntämistä. Vasta 1990-luvun vaihteen vallankumouksessa edellä kuvattu ajattelun jatkumo katkesi.

Tänä päivänä Venäjän etupiiriajattelu on törmännyt laajentuneeseen Natoon, joka on Venäjän katkeruutta ruokkivan ajattelun syntipukki. Etupiiriajattelu ei ole kuitenkaan painunut unholaan, vaan on  realiteetti,  jos sille vain annetaan tilaa. Etupiirit ovat osin korvanneet vanhanmallisen alistamisen politiikan. Niinpä Kiinan voidaan katsoa pyrkivät etupiirien määrittämiseen hivuttamalla esimerkiksi Tyynen meren alueella.  Etupiirien rajoilla käydään ankaraa poliittista vääntöä suurvaltojen välillä.