Menestyvistä nuorista yleisurheilijoista menestyviä aikuisia urheilijoita?

 

 Vanhaa yleisurheilun ystävää lämmittivät Espoon Leppävaarassa pidetyt lajin alle 23-vuotiaiden EM-kisojen tulokset ja hienot kilpailut. Suomi ylsi kaikkien aikojen menestykseen - 10 mitalia - mikä ilahduttaa suuresti penkkiurheilijaa.  Ruotsi ja Norja jäivät kauaksi taaksemme, joka ei ole ihan jokapäiväinen juttu. Meillähän on totuttu tappioiden selittelyyn. Nyt tuppasi käymään niin, että jouduttiin tai päästiin selittämään menestyksiä.

Menestykseen on monia syitä. Niitä ovat mm. se,  että kisat pidetiin kotimaassa. Mukaan saatiin ilmeisten menestyjien lisäksi potentiaalisia mitalisteja ja pisteurheilijoita. Myös sillä on merkitystä, että yleisurheilu on kasvattanut suosiotaan ja nuorille löytyy esikuvia. Toivottavasti kysymys on aidosta sukupolvimenestyksestä eikä sattumasta. Myös valmennus on kohtuullisen hyvällä tasolla.  Hyvin tärkeä vaikutin on se , että Euroopan taso ja maailmantaso ovat monissa lajeissa eriytyneet. Se on hyvä asia, koska Euroopan huipputasolle on helpompi päästä kuin esimerkiksi Afrikan hallitsemille pitkille matkoille tai amerikkalaisten hallitsemille pikamatkoille. Ilahduttavasti huippumme ovat tällä kaudella päässeet kilpailemaan runsaasti Euroopassa siten tottuen kovaan kilpailuun.

Joukkueen venyminen on mahdollistanut urheilijoiden toisiaan tukevan kilpailuhengen. Menestys on loihtinut lisää menestystä.

Sitten on olemassa X-faktori (=vaikeammin selitettävä menestystekijä), joka vaikuttaa juuri nyt. Se muodostuu yllätysvalmiudesta, tekijöistä, joista menestyvä urheilija itse ei ole ollut selvillä tai sitten ominaisuuksien yhdistelmästä, joiden avulla urheilija - sitä itse tarkemmin tunnistamatta - menestyy.

Viime mainituista esimerkkejä ovat Veera Mattila (800 metrillä hopeaa), Arttu Mattila (korkeushypyssä neljäs), Venla Pulkkanen (korkeushypyssä neljäs), Emil Helander (hopeaa 5000 metrillä), Jerry Jokinen (kävely), Juho Alasaari (kultaa seiväshypyssä, ikä 19 vuotta!). Lähellä samaa sarjaa on myös Emilia Kangas (kuulantyöntö).

Myös Juho Alasari on syytä mainita korostaen. Hänen kilpailijalahjansa tuovat mieleen toisen kovan seiväshyppääjään, Wilma Murron. Norjan Lillefosse, joka on vakiovieras timanttiliigassa  joutui nöyrtymään Alasaaren edessä. Kilpailu oli kaiken kaikkiaan kovatasoinen.

Tärkeää on myös,  että monet suomalaiset kestivät ennakkosuosikin tai joka tapauksessa potentiaalisen menestyjän paineet. Näistä mainittakoon Saga Vanninen, Silja Kosonen, Jessica Kähärä, Topias Laine. Vielä tarvitaan yhden menestysportaan ylittäminen ja se on,  miten saataisiin nuorissa osoitettu kapasiteetti puhkeamaan loistoon aikuisuuden kynnyksellä ja sanokaamme 20-25 vuotiaina. En yritä vähätellä ongelmaa. Onhan se suuri harppaus, jos naisten korkeushypyssä ponnistetaan tasolta 190 senttiä tasolle 200-203 senttiä.

Jopa yksi lievä alisuoriutuminen toi mitalin, tarkoitan tässä Anni-Linnea Alasta, joka on pitkästä aikaa todella lupaava naiskeihäänheittäjä. Santtu Heikkinen on lupaava maileri. Valitettavasti hän ei ollut teräkunnossa Espoossa ja joutui omaksi pettymyksekseen tyytymään vaatimattoman sijoitukseen.

Virolainen kymmenottelun entinen olympiavoittaja Erki Nool sanoi asian hyvin: Virossa ongelmana on, että pojat jatkavat urheilu-uraansa em. kynnyksen yli, mutta tytöt lopettavat aivan liian aikaisin. Todellista menestyspotentiaalia ei ehditä mittaamaan.  Sama tapahtunee kaiken aikaa Suomessakin. Tässä suhteessa on kuitenkin tapahtumassa positiivista muutosta. Naiset ovat ikään kuin tajunnet, että omilla voimilla voidaan menestystä jatkaa, kun panokset ovat riittävät.

Virossa on myös laaja koulujen moniotteluperinne, joka muodostaa (erään) pohjan menestykselle aikuisiässä. Kysymys on nuorena saavutetun motivaation ja  innostuksen säilyttämisestä.

Sitten median panoksesta kisoihin. Otetaan yksi, mutta kenties edustava otos. Helsingin Sanomat nimittäin teki ainakin paperiversiossa - jälleen kerran - oharin kisojen suhteen. Se ei kerro kisoista systemaattisesti vaan ”näytepaloina” (=nyt sunnuntain lehdessä kaksi artikkelia). HS:n artikkeleista toinen käsitteli alun perin venäläistä korkeushyppääjää, Elena Kulichenkoa ja hänen seikkailuaan – sinänsä merkittävissä - kansainvälisen politiikan pyörteissä. Mutta tämäkin palstatila oli pois urheilun käsittelemisestä urheiluna. Tasapainotusta toi samassa artikkelissa  yksi Suomen X-faktorilaisista, Venla Pulkkinen. Häntä harmitti neljäs sija, joka korosti aidolla tavalla hänen kilpailuhenkisyyttään. Menestystekijöiden yhdistelmän hän määriteli mutkattomasti: ”Urheilu on ollut taas vähän helpompaa tai kivempaa, ja ympäristö toimii (uuden valmentajan johdolla)”.

Nuorten maailmanmestari Janne Läspä hävisi keihäänheiton pronssin mitättömällä erolla. Ilman loukkaantumisia hän olisi ollut ilman muuta mitalimies.

Moni muukin menestyi maininnan arvoisesti, mutta jääköön nimeltä mainitut tähän. Suomen joukkueessa oli runsaasti vähää vaille mitalisteja eli neljännen sijan valloittajia, jota on menestyksen osana syytä erikseen tuoda esille.

Alle 23 vuotiaden kisoja ei ole syytä aliarvioida, vaikka kaikki parhaat - iän puolesta – eivät joka lajissa olleet mukana. Psykologiselta ja kannustavalta kannalta katsottuna olisin odottanut valtamedialta (Yleä lukuun ottamatta, joka hoiti leiviskänsä hyvin) enemmän huomiota kisoille. Sen ne olisivat ansainneet jo kisojen värikkyyden takia. Näistä huippu-urheilijoista kuulemme vielä.

Miksi alle 23-vuotiaiden "nuorten" mestaruuskisoja järjestetään näin "vanhoille"? Perusteluksi on mainittu, että "myöhäisnuorille" annetaan mahdollisuus osallistua kovatasoisiin kisoihin motivaation säilyttämiseksi. Jotkut ehtivät osallistua useisiin kahden vuoden välein tapahtuviin nuorten kisoihin ennen kuin ikärajat tulevat vastaan.