tiistai 5. toukokuuta 2020

Kylmän sodan bipolaarisesta maailmasta moninapaiseen maailmaan

Toisen maailmansodan vielä jatkuessa sodan (tulevat) voittajat (lähinnä USA, Neuvostoliitto, Englanti) jakoivat maailman valtasuhteita uudelleen. Uutta jakoa varten pidettiin konferenssit Teheranissa (1943), Jaltassa, helmikuussa 1945 ja Potsdamissa, elokuussa 1945. Niissä keskeisellä sijalla olivat Puolan rajat ja Saksan kohtalo. Onneksi kaikkein radikaaleimmista aikomuksista luovuttiin, niinpä Saksaa ei lähdetty muuttamaan maatalousmaaksi. Vanhan tavan mukaan asioista ei sovittu riittävän tarkasti, jolloin kylvettiin tulevien suurvaltaristiriitojen siemenet.

Suurimmat valtiot, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto lopulta jakoivat tunnetun maailman karkeasti ottaen kahtia Englannin heikennettyä ratkaisevasti. Neuvostoliitto etupiireineen ja Yhdysvallat liittolaisineen betonoivat kahtiajaon. Väliin jäivät puolueettomat maat ja ulkopuolelle ”periferia” eli lähinnä ns. kehitysmaat.

Sekä puolueettomien maiden asema että kehitysmaiden oikeus valita puolensa asetettiin kyseenalaiseksi monta kertaa. Kylmän sodan taisteluja käytiinkin vakiintuneiden alueiden ulkopuolella, kuten Lähi- ja Keski-idässä, Kaukoidässä ja (Pohjois-)Afrikassa. Mitä kauempana konfliktit olivat sydänalueista, sitä herkemmin tartuttiin aseisiin.

Sitoutumattomien maiden ryhmä ryhtyi kiinteään keskinäiseen yhteistyöhön jo 1950-luvulla. Liikkeen käynnistäneet valtiot olivat Jugoslavia, Egypti, Indonesia ja Ghana. Sittemmin sitoutumattomien liike on laajentunut, mutta jotenkin väljähtänyt verrattuna liikkeen alun perin aiheuttamaan suureen innostukseen. Sillä ei ole enää funktiota.

Yhdysvaltain ulkoministeri (1953-1959) John Foster Dulles olkoon esimerkkinä kylmän sodan haukasta, jolle kommunismin patoamispolitiikka ei riittänyt. Dullesilla oli syvä uskonnollinen vakaumus: häntä voidaan hyvällä syyllä pitää kristillisenä fundamentalistina. Cold War Warrier, kylmän sodan sotilas, Dulles ilman muuta oli. Dullesilla oli merkittäviä meriittejä ulkoasiainhallinnon, kansainvälisten lakiasioiden ja merkittävien poliitikkojen neuvonantajatehtävistä ennen kuin hänet nimettiin vuonna 1953 Eisenhowerin hallinnon ulkoministeriksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että hän vastusti atomipommin käyttöä Japania vastaan. Hän pelkäsi, että siitä tulee ”normaali” tuhon väline missä tahansa tulevassa sodassa, jos käyttö aloitetaan maailmansodan päätteeksi.

Dullesin laajempaa näkemystä edustaa hänen pyrkimyksensä saartaa Neuvostoliitto liittosopimuksin, josta on käytetty nimeä ”pactomania”. Maniaa se olikin, sillä sopimusverkostoihin kuuluivat Naton lisäksi SEATO (Kaakkois-Aasian sopimusjärjestely, 1954, purettiin 1977) ja ANZUS (Australia ja Uusi-Seelanti) sekä CENTO (Keski-idän sopimusjärjestely, 1955, purettiin 1979). Saartorengas ulottui siis Kauko-Idästä Norjaan. Minulle on jäänyt suureksi arvoitukseksi, mihin noita mahtavanoloisia – mutta riitaisiksi osoittautuneita - pakteja lopulta tarvittiin. Kylmän sodan jännitteisen ilmapiirin ylläpitoon?

Helppoa ei ollut puolueettomilla maillakaan: Dulles kehitti osana politiikkaansa kostoperiaatteen (retaliation) ja äärirajapolitiikan (brinkmanship), jolla hän tehosti jatkuvaa varuillaanoloa ja vastaiskupolitiikkansa. Juuri hän sai vastaansa liittoutumattomien maiden liikkeen, joka taisteli polarisoitumista vastaan. Dulles määritti eksaktisti puolueettomuuden vastaisen politiikkansa näin: ”Puolueettomuudesta (neutrality) on lisääntyvästi tullut vanhanaikainen, ja paitsi aivan poikkeuksellisia olosuhteita, moraaliton ja lyhytnäköinen konsepti”. Käytännössä hän leimasi puolueettomuuden kommunismin myötäilyksi.

:::::::::::::::::::::

Kuten tunnettua 1990-luvun vaihteessa - sosialismin kaaduttua - valtiot irtautuivat kaksinapaisesta maailmanjärjestyksestä. Vapautuminen dullesilaisesta ajattelusta, sen jyrkkyydestä, oli toki ollut meneillään jo pitemmän aikaa. Kylmän sodan intensiteetti vaihteli ollen hyvin vahvaa 1950-luvulta aina 1960-luvun alkupuolelle saakka. Liennytys 1970-luvulla katkesi 1980-luvun aseiden kalisteluun ja maailma oli hetken ohjussodankäyntiuhan partaalla.

Tunnusomaista maailmanpolitiikalle 1990-luvulta alkaen oli a) Yhdysvaltain vahvistuminen maailman ainoaksi suurvallaksi, b) Venäjän heikkeneminen sen ajauduttua hetkeksi sekasortoiseen tilaan ja c) Kiinan alkava nousu kolmanneksi mahtitekijäksi. EU ei ollut laajentumisvaiheessaan vielä valmis haastamaan muita suurvaltastatuksellaan, mutta toisaalta sitä ei ollut syytä vähätelläkään.

Elämme nyt vaihetta, jossa vallan tasapaino horjuu kriisien seurauksena monilla alueilla. Suurvaltojen lukumäärän kasvu ja strateginen liike toisiinsa nähden on aiheuttanut yhtälön monimutkaistumisen. Suurvaltojen ”kurinpito” on sekin löystynyt. Aidan toiselle puolelle hyppääminen on mahdollistunut monitahoisten valtasuhdekombinaatioiden seurauksena, ajateltakoon vaikka suurvaltojen sekä toisaalta Iranin, Saudi-Arabian, Irakin, Syyrian ja Turkin tilannetta. Osa on siirtynyt näköjään pysyvähkön oloisesti ”niinistöläiseen” aidan päällä istumiseen. Sieltä käsin avautuu parhaat näkymät ja strategiset mahdollisuudet.

Myös sotilasliitto Nato nitisee liitoksissaan, vaikkei sitä suoraan kukaan tai mikään taho kyseenalaista. Dullesin päivistä on erkaannuttu todella kauas.

Monien kriisien siemenet on kylvetty jo kymmeniä vuosia sitten. Ne pulpahtavat näkyviin pitkän pinnan alla olon jälkeen missä vain. Pitkästä kypsyttelyvaiheesta johtuen monien kriisien lähtökohdat ovat vanhan kylmän sodan maailmassa, jopa sitäkin kauempana, kuten Lähi-idän kriisit osoittavat. Esimerkiksi Syyria oli läheisessä yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa jo 1950-luvulla. Valtioiden välisiä kahnauksia mutkistaa se, että monet valtiot ovat sisäisten ristiriitojen johdosta hajoamispisteessä.

Ikään kuin normaalijännitteet eivät olisi tarpeeksi, niin valtioiden johtoon on noussut vanhoista käytöstavoista piittaamattomia johtajia, joista Donald Trumpin improvisoiva ja spontaaneja päätöksiä tekevä ja niitä nopeatempoisesti muuttava hahmo on esimerkkinä muille. Täysin ennen kuulumatonta Trumpin käytös ei ole. Esimerkiksi Nikita Hrustseville oli tyypillistä käyttää räikeästi kotimaan tarpeita palvelevaa retoriikkaa kansainvälisillä politiikan areenoilla.

Nyt näyttää siltä, että a) Venäjä käyttää eteensä avautuvaa mahdollisuutta laajentaa etupiiriään tai vaikutusaluettaan, b) USA – ainakin väliaikaisesti - vetäytyy monista kylmän sodan aikuisista velvoitteistaan ja c) Kiina soveltaa käytäntöön USA:lta opittua ”tukikohtaimperialismia”. Toki kaikki kolme perustavat toimintansa jonkinasteiseen vakauteen, vaikka sitä ei helposti kaiken kuonan alta näekään. Juuri nyt Kiinan politiikka näyttää suurvalloista pitkäjänteisimmältä, jota taas USA tempoilevalla kauppapolitiikallaan pyrkii horjuttamaan. Näennäisesti EU:lle uhkaa jäädä sivustakatsojan rooli. EU onkin toistaiseksi joutunut jakamaan voimavarojaan sisäisen yhtenäisyyden varmistamiseen, mutta sillä on potentiaalia osallistua aiempaa dynaamisemmin maailmanpolitiikan kilpailuun, kunhan saa rivinsä suoristettua.

Konfliktit syntyvät, kuten vanhan kylmän sodan aikanakin, vaikutusalueiden rajoille. Siellä on eniten voitettavaa ja vähiten hävittävää. Moniulotteinen suurvalta-asetelma on jopa herkempi suurille konflikteille kuin menneen kylmän sodan aikana, koska toimijat näkevät liikkumavaran suurempana. Vanhan kylmän sodan aikana tiedettiin kuinka pitkälle voidaan mennä ilman, että toinen osapuoli reagoi. Vain muutamia poikkeuksia on, joissa liikkumavaraa koeteltiin.

Onko vanhan kylmän sodan ideologinen taistelu (kapitalismi vs. sosialismi) muuttunut tänään puhtaaksi valtapolitiikaksi? Muutos on näennäinen, koska ainakin itse näen ideologian nimissä käydyn taistelun jo kylmän sodan aikanakin olleen perusolemukseltaan valtapolitiikkaa. Ideologia tarjosi motiivin ja argumentit käydä kylmää tai kuumaa taistelua.

::::::::::::::::::::

Monia aikalaisiaan syvällisemmin maailmanpolitikkaa on tarkastellut Henry Kissinger. Kissinger on ajantasaistanut käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014). Toimikoon hän kriitikkona edellä esitetylle.

Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä hallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).

Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin. Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.

Vahvoja esimerkkejä world orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja varsinkin Wienin kongressi 1814-15. Napoleonin sotien päättymistä seurasi kahden voimamiehen Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha, joka pääosin kestikin ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Lännen asettamaa world orderia ovat haastaneet viime vuosina shiiat ja sunnit, Al-Qaida ja Isis. Kun läntinen maailmanjärjestys on perustunut valtiollisiin kiveen hakattuihin periaateisin ovat haastajien aseena heimokeskeisyys ja lahkolaisuus. Iran tarjoaa selkeän esimerkin valtiohaasteesta: onko Iranissa kysymys valtiosta vai laajemmasta yhteenliittymisen periaatteesta? Iran on jo muinaisista ajoista lähtien ollut enemmän kuin valtio. Se on ollut ”koko maailma” tai maailmanselitys.

Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen world orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat. Kyllähän Euroopan valtiotkin ovat säilyttäneet suuren osan suvereniteetistaan EU:sta huolimatta. Kissingerin mielestä EU ei kuitenkaan voi olla esimerkki muille maailman valtioille.

Mistä Kissingerin skeptisyys yhteenliittymiä kohtaan johtuu? Käsittääkseni hän ei usko ”suojelemisen yhteisvastuuseen” (responsibility to protect). Valtapolitiikka on ensisijainen. Sitä ei suinkaan ole humaani toisen puolesta ajattelemisen vaihtoehto. Siksi reaalipoliitikko Kissinger ei halua Ukrainan liittyvän Natoon, koska suurvalta Venäjä ei koskaan sitä hyväksyisi. Toisaalta hän toki myöntää, että intervention suorittanut taho ei voi toteuttaa pitkäaikaista sortoa.

::::::::::::::::

Onko Donald Trump kissingeriläinen vetäytyessään vanhoista USA:n aikoinaan asettamista velvollisuuksista? Suurvallalla ei ole siis vastuuta ”suojelemisesta”, mutta tässäkin tapauksessa sillä on vastuu säännöistä tai viimekädessä tasapainon palauttamisesta Entä se, että edellä esitin, että valtapolitiikka sivuuttaa ideologian? Kissinger korvaa ideologian käsitteellä ”ajatusten valta” (power of ideas), jonka hän näkee ilmeisesti tasavertaisena puhtaalle voimapolitiikan kautta hankittavalle vallalle.

Miksi world orderissa ei priorisoida uuden teknologian, kybermaailman, globalisaation ja ilmastonmuutoksen vaikutusta perinteisen valtapolitiikan edelle? Toki Kissinger myöntää näiden merkittävyyden, mutta silti painottaa ”suurvaltojen rauhaa” primäärinä. Wienin kongressin ja Westfalenin rauhan tyyppiset ratkaisut ovat ohjausvaikutukseltaan suurempia kuin esimerkiksi internetiin perustuvien teknologisten ratkaisujen välilliset vaikutukset.p>

Onko tämä oppi tuoreeltaan vanhentunut?

1 kommentti:

  1. IMF ostovoimakorjatussa viimevuoden lopun tilanteessa,Kiina oli noussut maailman suurimmaksi taloudeksiIntia oli kvasti saavuttamassa Europan Unionia,joka oli kolmantena.
    Venäjä oli noussut Saksan ohi viidenneksi.

    Ehkäpä juuri tuo kertoo, miksi läntisen hegemonian edustajilla on tullut kiire aloittaa infrmaatio ja talous-sota aasialaista ja manterellisia haastajoita vastaan.

    VastaaPoista