keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Menneisyys ei auta ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaisuutta?

 

Tämän blogin nimi on Historia jatkuu.  Sen rinnalla blogille voisi antaa tuoteselosteen ”Menneisyys auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaa”. Mutta onko maailma muuttunut ja ajanut ohi tällaisen selityksen?

Helsingin Sanomissa oli 10.10.2020 Eleonoora Riihisen Lauantaiessee ”Tekeekö kulttuurimme meistä narsisteja?” Siinä hän tarkastelee tulevaisuudennäkijä, professori  Christopher Laschin (1932-1994) ajattelua pessimismin ja dystopian profeettana. Riihinen viittaa Laschin menestysteokseen ”The Culture of Narcissism: American Life in An Age of Diminishing Expectations” (1979).  Lasch on viime vuosina nostettu uudelleen jalustalle nimeämällä tämä aika, jota nyt  elämme ”Lasch-hetkeksi” (Lasch moment). Sekä demokraatit että republikaanit ovat pyrkineet omimaan Laschin omiin joukkoihinsa.

Laschin toinen tärkeä teos on ”The Revolt of The Elites and Betrayal of Democracy, joka ilmestyi postuumisti vuonna 1996.  Lasch on haluttu nähdä Trumpin ja Brexitin ajan oraakkelina. Kirja on korkeasti koulutettujen liberaalien tietotyöläisten ja perinteisten työläisten välisen kasvavan ristiriidan kuvaus. Nämä kaksi ryhmää ovat enenevässä määrin kyvyttömiä ymmärtämään toisiaan. Ymmärryksen puutteen luoma aukko täyttyy toisaalta populismilla ja toisaalta näennäisradikaaleilla opeilla.  Lasch pelkää, että demokratian arki jaettuine arvoineen, ihanteineen ja ihmisiä yhteen kokoavine paikkoineen on katoamassa. Trumpilainen dystopia nähtynä neljännesvuosisata ennen Trumpin presidenttivuosia?

En ole lukenut kumpaakaan mainituista kirjoista, joten käytän pohdinnan sytykkeenä Riihisen Lasch-arviota (The Culture of Narcissism) ja runsaita muita (netti)lähteitä.

:::::::::::::::::::::::::

Riihinen toteaa saman kuin moni muukin: on vaikeaa saada selkoa, mitä juuri nyt tapahtuu lähellä tai kaukana meistä ja tämä epävarmuus voi ahdistaa ihmisiä. Ajatteleva ja tiedostava ihminen haluaa tietää – ja ajatella!

Mutta auttaako menneisyys ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaa, kuten itse olen ajatellut? Laschin interventio aiheeseen on synkkä ja kyyninenkin: ”Tulee tunne, että elämme maailmassa, jossa menneisyys ei ohjaa nykyisyyttä ja tulevaisuudesta on tullut täysin arvaamaton”. Asetelma  on kuin Donald Trumpin utuisesta maailmasta, jossa koskaan ei pysty arvioimaan, mikä on presidentin ulostulo tänä päivänä.  ”Menneisyys auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaa” on omasta mielestäni relevanttia tekstiä, joskin luulen ymmärtäväni Laschin poikkeavat tarkoitusperät.

”Narsismin kulttuuri” on myös kuvaus kuusikymmentäluvun radikaalien luopumisesta vallankumouksellisesta unelmista ja kääntymisestä joogaan ja terapiaistuntoihin, kaikkeen mikä aktivoi itseä ja ”Todellisen Minän etsimistä”.

::::::::::::::::::::::::::::

Maailman sekasortoinen tila saa ihmisen pakeneman vaikkapa taiteen tai viihteen maailmaan, minkä tahansa harrasteen pariin, pois reaalimaailman loputtomista kriiseistä.

Riihinen käyttää Laschia maailman ”ymmärtämisen” välineenä. Syntyvä kuva ei ole mieltä ylentävä. On kysymys historiattomuuden tunteesta (”kulutamme fragmentaarista uutiskenttää”). Käsitän fragmentaarisuuden tässä yhteydessä niin,  että tapahtuma- ja uutisvirrat kulkevat pieninä tai suurina annoksina lävitsemme, pysähtymättä, antamatta aikaa  pohtia,  mitä jokin yksittäinen asia kiinnitettynä laajempaan tapahtumien kulkuun merkitsee:  tänään näin, huomenna jokin uusi uutinen täyttää mielemme ja niin edelleen. Ja jokaiselle päivälle pitää olla skuuppi, uutinen,  joka lyö muut mediat laudalta.

Riihinen yrittää pysäyttää maailman kohtaan,  jota olen itsekin yrittänyt pohtia. Hän ottaa esimerkiksi (?) lupauksen amerikkalaisesta unelmasta, rags to riches, joka toimii enää hyvin rajatusti. Tavallinen köyhä tai keskiluokkainen kansalainen turhautuu odotuksissaan muistellessaan aikaa,  jolloin yritteliäs ihminen pääsi miten pitkälle tahansa.

Kun puhutaan keskiluokan heikentymisestä,  voidaan se projisoida Laschin hengessä omaan pohjoismaiseen elinympäristöömme.  Tällä tarkoitan sitä, että koska ”skandinaavinen hyvinvointilupaus” ei enää siivitä elämässä eteenpäin, niin kysymys on ”amerikkalaisen lupauksen” täyttymättömästä rinnakkaislupauksesta. Osa keskiluokkaisen elämän toiveissa eläneistä ihmisistä on kokenut pettymyksen tunteen, kun hyvinvointi ei ole kasvanut vaan suorastaan tyrehtynyt. Milloin lupaus on annettu? Olen kirjoittanut kuusikymmentälukulaisesta optimismista, jonka ihmiset sisäistivät. Juuri se sisälsi odotuksen keskiluokkaisesta, paremmasta, jatkuvasta elintason ja elämänlaadun paranemisesta. Sittemmin – lamojen ja taantumien sekä globalisaation kautta – on päädytty tilanteeseen,  jossa turhautuminen tavoitteen saavuttamattomuuden takia purkautuu populistisina ilmiöinä.

Tätäkö Lasch tarkoittaa kirjansa otsakkeessa sanaparilla ”diminishing expectations”, vähenevien odotusten (aikakausi)?

Sekasortoinen ympäristö ruokkii narsismin kulttuuria, itseensä käpertymistä. Ihmissuhteet ovat molemminpuolista hyväksikäyttöä, sanalla sanoen ihminen liittyy elämään vain löyhästi, joka johtaa siihen, että ”emme keskustele keskustelun aiheesta vaan keskustelusta itsestään”.

Inhorealistisesti politiikan sisältö on  muuttunut  Laschin 40 vuotta sitten esittämän tulevaisuuden kuvan mukaisesti: tuloerot kasvavat, usko johtajiin heikkenee, solidaarisuus katoaa taustalle ja korvautuu itsensä kehittämisellä. Politiikasta tulee julkisuutta ahnehtivien ihmisten pelikenttä. Äänestäjät rinnastavat itsensä vahvoihin johtajiin ja hyljeksivät köyhiä……..

Riihinen toteaa Laschin kuvaavan Trumpia ja Trumpin Yhdysvaltoja hämmästyttävän osuvalla tavalla 40 vuotta sitten. Ei siis ihme, että Trumpin potkut saanut ”johdattelija” Steve Bannon on omaksunut Laschilta paljon omiin strategioihinsa. Trumpin supernarsistinen olemus toimi aikansa Bannonin innoittajana.  Kun Bannon näki,  kuinka Trumpin avustajat yrittivät -  kaiken sauhuamisen keskellä - saada presidentin huomion hetkeksi  kiinnittymään allekirjoitettaviin papereihin, hän näki todellisen tilanteen.

Olisiko Laschin (pinnallistuvan) ihmisen vastakohta  ihminen, jota kiinnostaisivat syvällinen perehtyminen tapahtumien  taustoihin ja tieteelliseen maailmankatsomukseen, joka  yrittäisi välttää itseensä rakastumista, joka yrittäisi muuttaa ympäristöä kestävästi ja joka yrittäisi vaikuttaa  muihin  ihmisiin niin, että heidän elämänsä paranee. Aivan varmasti näitäkin ihmisiä on.

::::::::::::::::::::::

Tekeekö kulttuurimme siis meistä narsisteja, irrottaako se meidät historian tuottamasta kokemuksesta, kaventaako se näkemystämme? Lasch on pessimisti ja näkee asiat edessä odottavan dystopian näkökulmasta. Onko tällainen ajattelu hedelmätöntä?  Tuskinpa,  jos säilyttää terveen järjen ja kritiikin katsannossaan.

Laschin ihanteet löytyvät 1800-luvun alusta, jolloin yhtenäiskulttuuri  monine hyveineen oli vielä Yhdysvalloissakin voimassa. Tämä kulttuuri korvautui 1900-luvun meritokratialla (olet yhtä hyvä kuin saavutuksesi). Tällöin rikkoutui se yhtenäiskulttuurin piirre ja  Laschin ihanne, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Siksi varmaankin Laschin yksi suosionosoitusten kohde oli kansalaisoikeusliike.

Kansalaisoikeusliikkeen vaihtuminen antirasismiin (ja sen terminologiaan) oli tuhoisaa Laschin mielestä. Se oli alku uudelle eliitille, joka käytti  sosiaalisiin olosuhteisiin fokusoitumisen sijasta verbaalisia ilmaisuja.

Tavoitteleeko Lasch  kadonnutta maailmaa? Taistelu vaikuttaa toivottomalta. Useimmat antavat – minun tavoin – periksi modernille maailmalle ja  sen käyttämille käsitteille.

Laschin kaltaista dinosaurusta tarvitaan viestimään, mitä olemme onnistuneet kadottamaan menneinä vuosikymmeninä.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti