Ben Zyskowicz avaa suomettumisen mekanismeja 1/2

 

 Professori Vesa Vares on kirjoittanut Ben Zyskowiczista (myöhemmin BZ) kirjan ”Nuori Ben Zyskowicz”. BZ toteaa, että tarkoitus ei ole jatkaa BZ:n elämäkertaa eteenpäin uusiin osiin, vaan palauttaa mieliin tämän yhden niteen avulla erityisesti  suomettumisen nimellä tunnetut vuodet. Ilmiö oli korostuneesti esillä 1970-luvulla,  BZ:n poliittisen uran alkutaipaleella. Seurasin myös itse lukiolaisena ja nuorena opiskelijana tarkasti noiden aikojen poliittista kehitystä, eikä aihe ole jättänyt minua vieläkään. Siitä osoituksena useat blogikirjoitukset 10 viime vuoden ajalta.

Kirja on menestynyt hyvin myynti- ja kirjaston lainausmarkkinoilla ja tämä podcast on poikinut yli 30 000 käynnistyskertaa tähän mennessä (12.10.2023).

Lähteenäni tässä kirjoituksessa ei ole em. kirja, vaan kirjan pohjalta Politiikkaradioon tehty Tapio Pajusen tekemä haastattelu, joka on nimetty ”Ben Zyskowicz ja suomettumisen pitkä varjo”. Koska aikakausi kosketteli minun tuntojani perustavaa laatua olevalla tavalla, en ainoastaan referoi, vaan myös kommentoin tässä BZ:n esittämiä mielipiteitä ja kannanottoja.

BZ on nykyhistoriasta hyvin perillä, joten historia tuntevalle hänen puheensa kuulostaa luontevalta ja analyyttiseltä.

Sattumalta oma historian seuraaminenkin alkoi lähes samaan aikaan kuin BZ:lla, hänellä Kennedyn murhasta, minulla Novaja Zemljalla pudotetusta kaikkien aikojen suurimmasta vetypommista (1961) ja noottikriisistä (1962).

Suomettumisella tarkoitetaan perinteisessä ja vakiintuneessa mielessä Neuvostoliittoa nöyristelevää politiikkaa, mutta BZ:aa kuunnellessani ja opponoidessani yritän löytää myös uusia näkökulmia perin juurin pureskeltuun  aiheeseen.

BZ uhraa paljon puheaikaa sen pohdintaan, mikä oli suomettumisen alkuperä, mistä kaikki oikein alkoi ja mistä syystä. Itse asetan kirjoituksessani haasteen itselleni seuraavasti: pyrin osoittamaan, että kysymys oli ensisijaisesti valtapolitiikasta, taistelusta siitä,  kenellä on hegemonia Suomen poliittisessa elämässä.

Kysymys oli siis ensisijaisesti  normaalista poliittisesta valtataistelusta, joka – kun perinteiset menettelyt eivät toimineet – sai suomettumismekanismin kautta lisäulottuvuuksia, ja joka imettiin valtapolitiikan osaksi palvelemaan kunkin tahon omia etuja. Kun kaikki yrittivät samaa menestysreseptiä,  oli seurauksena yhteiskunnallisen ilmapiirin leimautuminen.

Kansainvälisessä horisontissa käsitteillä finlandisierung ja finlandisation tarkoitettiin epätoivotusti ”Suomen kaltaiseksi tulemista”, ja  jos ei ryhdytä vastatoimiin, muutkin Euroopan maat joutuvat Suomen kaltaiseen tilaan. 

Suomettumisen alkupiste voidaan määrittää yöpakkasten aikoihin eli syksylle 1958, jolloin K.A. Fagerholmin  enemmistöhallitus nousi valtaan, jota Neuvostoliitto ei  hyväksynyt hallituksessa mukana olleiden ”Neuvostoliiton inhokkien eli ”tanneriliaisten” Väinö Leskisen ja Olavi Lindblomin takia. Tässä mielessä ajankohta on perusteltu lähtökohta suomettumiskehitykselle,  joskaan ei välttämättä vastaa kaikkein perimmäisimpiin kysymyksiin.

::::::::::::::::::::::::::::::

Itse asiassa sekä BZ että minä lähdemme liikkeelle samasta Fagerholmin hallituksesta  suomettumisen luonteen avaamiseksi, mutta emme vuoden 1958 enemmistöhallituksesta, vaan vuoden 1948 sosialidemokraattisesta vähemmistöhallituksesta. Näille hallituksille oli yhteistä, että Neuvostoliitto vastusti niitä molempia luonteeltaan epäystävällisinä. Niissä ei ollut mukana sosialisteja tai kommunisteja

Yhtenä pääjuonteena taisteltiin työväen sieluista (jota en tässä käsittele tarkemmin) sosiaalidemokraattien ja  kommunistien välillä. Neuvostoliiton tarkoituksena oli vähitellen valmentaa Suomea työväen valtaan, jolloin edut yhtenäistyisivät Neuvostoliiton kanssa. Näin kuviteltiin. Neuvostoliiton pettymykseksi Suomessa omaksuttiin lähes kautta poliittisen kentän skandinaavinen yhteiskuntapolitiikan malli.

Kun vuoden 1948 Fagerholmin hallitus nimettiin, Neuvostoliito kyllä yritti kaataa sen, mutta siltä puuttui keinot, koska Suomessa isänmaalliset voimat asettuivat puolustamaan hallitusta. Neuvostoliitolla oli kädet täynnä työtä hallita sen uusia kansandemokraattisia  satelliitteja. Sillä ei ollut aikaa eikä tarmoa ruveta kaatamaan vastenmielistä Fagerholmin hallitusta, joten se tyytyi hallituksenvastaiseen propagandaan ja  odottamaan parempaa tilaisuutta. Sitä paitsi Stalin oli suhteellisen tyytyväinen sodassa saavutettuun  valta-asemaan..

Mitä tapahtui vuosien 1948 ja 1958 välisenä 10-vuotiskautena? Miksi se on suomettumisen kannalta avainjaksoja? Tapahtunutta paradigman muutosta voidaan kuvata  seuraavilla stepeillä:

1)       Kahden Fagerholmin hallituksen välillä oli selvä ero: Neuvostoliitto ei pystynyt kaatamaan ensimmäistä hallitusta (1948-1950) johtuen puolueiden vastarinnasta. Fagerholmin kolmatta hallitusta (1958-1959) se pystyi painostaman ankarasti kaatumiseen saakka. Neuvostoliitto ei siis pystynyt kaatamaan Fagerholmin ykköshallitusta, vaikka se oli ”vain” sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Ajan poliittinen asetelma  muuttui, koska se pystyi kaatamaan Fagerholmin kolmoshallituksen, vaikka se oli enemmistöhallitus.  

2)      Suurvaltapolitikassa tapahtui rajalinjojen jyrkkenemistä, jota voisi luonnehtia sanoin: ”jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan”. Suurvallat vahtivat saavuttamiaan etuja. Yhdysvaltain ulkoministeri ja ”cold war warrior” John Foster Dulles kuvaili omaa kantaansa neuvostonäkemyksiä simuloiden: ”puolueettomuus on moraalitonta”. Elettiin kylmän sodan ideologisesti  voimakkaasti jakavaa kautta.

3)      Paasikivi puolusti ponnekkaasti Fagerholmin ykköshallitusta, kun taas Kekkonen ei antanut tukeaan - tai toimi ambivalentisti tukiessaan - Fagerholmin kolmoshallitusta.

4)      Neuvostoliitto tuki Kekkosta vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Kysymys oli pysyvästä tuesta koko Kekkosen presidenttikaudelle. Kekkonen oli Neuvostoliiton mies. Suomen hallitukseen pääsy edellytti Neuvostoliiton ystävyyttä.

5)      Kekkoslaiset  ml. syntymässä oleva K-linja plus kommunistit muodostivat kekkoslaisen linnakkeen, jota oli vaikea murtaa,  koska Neuvostoliitto päästettiin Kekkosen aktiivisella myötävaikutuksella yöpakkasten ja noottikriisin (1961) kautta sisälle Suomen sisäpolitiikkaan vaikuttamaan sen suuntaan. Tappiolle jäivät kokoomus ja sosiaalidemokraatit (asevelisosialistit), jotka eivät mahtaneet mitään Neuvostoliiton tukemalle Kekkoselle.

6)      Tapahtunutta kehitysvaihetta voidaan pitää suomettumisen läpimurtona.  Hegemonia siirtyi kekkoslaisille Neuvostoliiton tuella vähitellen 1960- ja 1970-luvun aikana. Tullakseen hyväksytyksi Kekkosen Suomessa, vastustajien  oli omaksuttava suomettunut myöntyväisyys (sekä Kekkosta että Neuvostoliittoa kohtaan). Suuntaukselle vallitsi kypsä ilmapiiri, koska kekkoslaisten piirissä sille oli jo valmiiksi sosiaalinen tilaus.

 Vielä on syytä muistaa, että Suomessa julkaistiin ”neuvostovastaisia” teoksia tai Neuvostoliittoa kohtaan kriittistä sanomalehtiaineistoa vielä 1950-luvulla runsain mitoin. ”Aina” ei siis ole vallinnut suomettunut olosuhde Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

 :::::::::::::::::::::::::::::::

 Suomettumista koskien ei riitä, että kysytään, mitä se oli; on kysyttävä, miksi sitä oli.

Suomettumiseen liittyy paljon sen olemusta valaisevia  piirteitä suomettumisen ”kypsässä” vaiheessa 1970-luvulla,  joita yritän ohessa eritellä verraten samalla omia näkemyksiäni BZ:n analyyseihin. Tämä on välttämätöntä koko kuvan luomiseksi suomettuneisuudesta.

 BZ aivan oikein painottaa Suomen sisäisiä tapahtumia, koska ne paljastavat yhden oleellisen piirteen suomettuneisuudesta: suomalaiset olivat usein innokkaampia suomettuneisuuden ilmapiirin  omaksujia kuin neuvostoliittolaiset. Pääsihän sillä parhaassa tapauksessa käsiksi poliittisen vastustajan herkkään kohtaan tai edistämään omaa uraa. Mahtoi olla herkullinen hetki neuvostoliitolaisten puolelta, kun oma väki teki likaisen työn venäläisten puolesta.

 BZ kohdentaa suomettumisen vahvan kauden 1960-luvun puolesta välistä - pikku hiljaa vaimentuen - 1980-luvulle saakka. Itse tarkentaisin täyden eliksiirin aikakauden johonkin Tšekkoslovakian miehityksen (1968)  jälkeisen kauden ja Kekkosen vallantäyteyden huippukohdan välille. Viime mainittu on ajoitettavissa 1970-luvun puoleen väliin ja siitä edelleen vuosikymmenen loppuun. Vahvoja sanansaattajia ja suomettuneisuuden ilmapiirin ylläpitäjiä olivat Neuvostoliiton suurlähettiläät Aleksei Beljakov 1970-luvun alussa ja Vladimir Stepanov vuosikymmenen loppupuolella. Samaan ajankohtaan osuu suomalaisten oma suomettuneisuuden hengen  kukoistus.

 Avainsanoja tuolloisessa keskustelussa olivat neuvostoystävyys ja neuvostovastaisuus. Suomalaiset kilvoittelivat keskenään parhaista suhteista (KGB-agentit, ns. kotiryssät ja  Neuvostoliiton      suurlähetystön henkilökunta).

 BZ kiinnittää huomiota keskeisiltä osin Ylen ja eräiden muiden viestimien ”puolueettomaan” suhtautumiseen vielä 1960-luvulla. Vasta radikaali 1960-luku (varsinkin sen loppuvuodet) nosti esille nyt kiisteltävät  teemat suomettumisineen. Luotiin kiiltokuvamaisia käsityksiä neuvostoliitolaisesta todellisuudesta. BZ väittää, että tälle mielipiteen muutokselle ei ole löytynyt tyydyttävää selitystä. Mielestäni on löytynyt. Yritän seuraavassa eritellä joitakin BZ:n kaipaamia perusteita ja faktoja:

1)      Yhteiskunta vasemmistolaistui 1960-luvulle tultaessa. Sen sivutuotteena ilmeni pyrkimystä luoda ihannoitu kuva sosialismista aiemman idyllisen vanhakantaisen poroporvarillisuuden ja kapitalismin sijaan. Aiempi maailmakuva vaikutti aikansa eläneeltä. Kysymys ei siis ollut halusta kuvittelemalla luoda uusi (suomettunut) maailmankuva, vaan myös vanhan muuttumisesta elinkelvottomaksi. Siinä oli jotain jälkijättöistä. Viisikymmentäluku ei voinut jatkua, sillä sen perinne voidaan jäljittää hyppäyksenomaisesti  sotaa edeltäneeseen 30-lukuun. Yhteiskunnan modernisoituminen ei kuitenkaan onnistunut ilman kasvukipuja: luotiin mm. ihannemaailma sosialismin pohjalta avaruuden valloituksineen, kuvitellen  tämän edustavan uutta ihanaa maailmaa.

2)      Aivan samalla tavalla kuin radikalismi hiipi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi 1960-luvulla porvarillisen puolueettomuuden (1950-luvun) jälkeen,  niin samalla tavalla radikalismi dogmatisoitui 1970-luvulla. Siitä tuli liturgista oikeaoppineisuutta edustavaa pyhää ainesta, joka piti omaksua sellaisenaan. Muistan yliopistossa seminaarissa toistetun sanasta sanaan Marxin Pääoman lauseita. Ne edustivat sellaisenaan dogmatisoitua totuutta.

3)      Edustan edellä kantaa, jossa kysymys ei sittenkään ollut aivan hihasta vedetystä dramaattisen yllättävästä ideologisesta käännöksestä BZ:n edustaman kannan mukaan, vaan - ainakin aluksi -  normaalin rajoissa pysyvästä aatteellisesta liikehdinnästä ja vastakkainasetteluun  perustuvasta keskustelusta yhteiskuntamuutoksen painaessa päälle. Ei liene ensimmäinen kerta,  jolloin muutos tunnistetaan,  mutta keinot synnyttävät erimielisyyttä.

4)      Erikseen on syytä korostaa vaikutusta,  jolla suomettuminen vaikutti nuoriin. Nuoruuden ehdottomuus saa vastakaikua suomettumisen taustalla vaikuttavasta ehdottomuudesta,  ehdottomasta oikeassa olemisesta.

5)      Suomettumisen äärivasemmistolainen tausta muodostui edellä esitetyn mukaan yhteiskunnallisen kehityksen väärin veikkaamisesta, opportunismista (tarkoitus pyhittää keinot), jolla ollaan voittajan puolella ja saadaan mahdollisimman suuri hyöty itselle, kohtalonuskosta, että maailmalla on tälle sukupolvelle tietty tehtävä toteutettavana sekä oman järjestelmän ainutlatuisuudesta (ekseptionalismi), jolla pyhitetään keinot sekä ääri-ideologisoituneesta maailmankuvasta.

 Jatkuu osa 2/2