Paperista digiin – väistämätön tapahtuu

 

 Olen eläköityneenä sivistyspalvelukonkarina seurannut hiukan huolestuneena käytyä keskustelua – tai taistelua – tietotekniikan hyödyistä ja haitoista kouluoppimisessa Suomessa ja vähän muuallakin.

Onneksi erilaisilla keskustelupalstoilla, kommenttipuheenvuoroissa ja artikkeleissa käyty keskustelu on pikkuhiljaa monipuolistunut ja järkevöitynyt Helsingin Sanomissa on viime aikoina ollut parikin hyvää puheenvuoroa tai artikkelia koulujen digisiirtymästä.

Myönnän heti olevani uusien teknisten edistysaskelien toteuttamisen kannalla, niin pian kuin niitä on ollut mahdollista  – kritiikkiä ml. itsekritiikki unohtamatta - ottaa käyttöön (Kts. PS) .

Työelämäprofessori Pekka Koponen tuo Hesarin mielipidekirjoituksessaan ”Kouluissa on

päästävä  tasapainoon teknologian käytössä” (21.8.2024) keskusteluun kypsiä 

näkemyksiä. Avainteema Koposella on siis tasapaino digin ja paperin välillä.

 Kokeiluja digisiirtymästä takaisin paperiin on meneillään. Se on sinällään OK.   Koponen on vakuuttunut siitä, että teknologia tarjoaa mahdollisuuksia opetuksen tehostamiseen ja oppimisen syventämiseen. Hän asettuu välittävälle kannalle itse kiistassa. Koponen kaipaa lisätutkimuksia,  joilla varmistetaan, että luulo ei ole tiedon väärti. Lisäksi tarvitaan opettajakoulutusta, jotta pullonkauloja ei synny opettajan taitojen puutteellisuuden takia. Opettajien digi-valmiuksissa lienee suuria eroja.

Avainasemassa on eron tekeminen viihde- ja hyötykäytön välille. Ehkä Suomessa on liiaksi tuudittauduttu siihen, että muualta käydään Suomessa hakemassa oppia ja on jäänyt huomaamatta, että muualla on kehitetty ratkaisuja, jotka sopisivat Suomeenkin. Onko siis ongelma osin siinä, että best practise ei toimi molempiin suuntiin tai sitä ei ole yritettykään vakavassa mielessä.

 ::::::::::::::::::::::::::::::::

 Toinen hyvä Hesarin kirjoitus on toimittaja Tanja Vasaman haastatteluihin perustuva  ”Koulujen digisiirtymä voi mennä ”överiksi” (HS 21.8.2024). Peruslähtökohta on sama kuin edellä: hyvin voimakkaana läpi koko läntisen  maailman kulkee tahto rajoittaa radikaalisti kännykän käyttöä. Jotkut ovat innostuneet  yli kaiken digitaalisuuden rajoitustoimista opetuksessa. Toisaalta vastareaktiona on syntynyt peruuttelu: haluttiin/halutaan  palata takaisin digitaalisten välineiden käyttöön. Kysymys ei ole siis pelkästä kännykänkäytöstä vaan koko digitalisuudesta  opetuksen välineenä. Ne, jotka suhtautvat kiihkottomammin em. problematiikkaan, toteavat, että ilman kumpaakin vaihtoehtoa (tarvitaan molempia) opintosuoritus jää vajavaiseksi.

Mutta…. mutta on tahoja, jotka näkevät niin, että ilman digitaalisia valmiuksia ei selvitä nykyisessä työelämässä ja ovat siinä oikeassa. On myös pyritty löytämään oppiaine, joka olisi mahdollisimman otollinen vanhalle kynäkäyttöisyydelle. Useat mainitsevat matematiikan tällaisena aineena.

Oppimistulosten alenema monissa aineissa on pistetty digiympäristön syyksi, vaikka todisteiden uskottavuus ei ole kattava. On kuitenkin syytä suhtautua vakavasti joihinkin esille tulleisiin todennäköisyyksiin tai faktoihin: oppilaat kiinnittävät kännyköiden käytön sallivuuden ollessa laaja huomion sellaisiin opetuksen ulkopuolisin asioihin, joita voi pitää opetusta häiritsevinä.

Miten digitaalisuuden edut ilmenevät koulu-  ja työelämässä vaikkapa sivutuotteena. Olen havainnut kirjoitusnopeuden kehittymisen nuorilla kiinnittämättä huomiota siihen, mitä kirjoitetaan. Samoin englannin kielen taito paranee ehkä huomaamatta. Oppilaat puhuvat kavereilleen englantia yhteisten harrastusten parissa ihan eri tavalla kuin me varttuneet ennen vanhaan. Myös aineiston haku digitaalisesti voittaa useimmiten perinteisen tiedonhankinnan väylät.

Lopuksi vielä hiukan muistikuvia - asian vierestä - omasta ensi kertojen tietokonemaailmaan tutustumisesta:

PS

Elettiin kahdeksankymmentäluvun puoliväliä. IBM PC oli kova sana. Se oli hinnaltaan vain kovin kallis. Niinpä monet valmistajat kehittivät klooneja, jotka usein olivat etevämmin toteutettu kuin se ”oikea” IBM:n mikrotietokone. Itsekin innostuin tuohon aikaan mikroista. Olimme kehitelleet vaimoni kanssa ohjelmistoa kokonaisen oppilaitosryhmän hallinnolliseen käyttöön. Marssin kunnanjohtajan puheille ja perustelin tulevaa hankintaani, jonka olin valmistellut huolellisesti. Pelkäsin hylkäyspäätöstä, olihan tämän ”halvan” kloonikoneen hinta 24 000 silloista markkaa (inflaatio huomioon ottaen tämän päivän rahassa varmaan 7000-8000 euroa). Kunnanjohtaja, joka oli vanhoilla päivillään ilmoittanut alaisilleen, että ”pitäkää minut irti näistä ATK-asioista”, erotti kuitenkin keveästi pienet asiat ja suuret asiat toisistaan: voit hankkia koneen! Niin minä sain ikioman henkilökohtaisen tietokoneen ! Enkä mitä tahansa konetta, vaan kovan luokan Olivetti M 24 SP:n. Siinä oli Intelin 8 MHZ prosessori 8086 (ei siis 8085!), 20 MB:n kovalevy ja sekä lerppu- että korppuasemat. Terve. Kehuin koneen ominaisuuksia kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Tarkentavia kysymyksiä ei esitetty. Onneksi. Vieläkin harmittaa, kun annoin sen vuosia myöhemmin pois eräälle tutulle. Sitä konetta ei olisi saanut rikki muutoin kuin pudottamalla se lattialle.