perjantai 9. lokakuuta 2015

Kuka höynäytti ja ketä?

YlePuheessa tuli eräänä aamuna uusintana keskustelu ”nuorten suomettajien toiminnasta” vuodelta 1992, jossa Ilkka Kanerva, Eero Heinäluoma ja Jaakko Laakso keskustelivat ulkopolitiikasta tilanteessa, jossa YYA-sopimus oli taakse jäänyttä elämää.

Puutun tässä vain yhteen kohtaan keskustelua. Ilmeisesti Timo Vihavaisen ”Kansakunta rähmällään” -kirjan innostamana esitettiin vertailu itäeurooppalaisten ja suomalaisten suhtautumisesta Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana. Vertailu meni suuriin piirtein niin, että itäeurooppalaiset suhtautuivat neukkuvallan aikana ironisesti venäläisiin, kun taas suomalaiset uskoivat suhdepolitiikkaansa.

Tietenkin itäeurooppalaisten asema oli erilainen. Suomi oli itsenäinen demokratia. Toisaalta erilaisesta suhtautumisesta voisi kertoa Puolan ja Suomen vertaaminen keskenään 1800-luvulla. Suomi esiintyi realiteetit huomioon ottavana Venäjän osana, kun taas puolalaiset hakivat irtautumista venäläisten ikeestä. Tapahtumien kulku on varmaankin ollut monimutkaisempi enkä tässä yritäkään etsiä lopullista totuutta. Joka tapauksessa puolalaisten ja suomalaisten ajattelutapaero on ollut melkoinen. Kysymys oli eräänlaisesta höynäyttämiskulttuurista. Itäeurooppalaiset ironisoivat Neuvostoliitto-suhteita eli teeskentelivät (valehtelivat) kohteliaisuuksissaan venäläisille.

Edellä mainitussa keskustelussa suomalaiset - Ilkka Kanerva päällimmäisenä - visusti vakuuttivat olleensa rehellisiä suhteiden ylläpitäjinä. Jaakko Laakso tosin yritti ajaa oikealta ohi toteamalla, että taistolaisten suhtautumisessa venäläisiin oli YYA-kaudellakin ironinen aspekti, joka olisi perustunut siihen, että toveruus oli niin korkealla tasolla, että taistolaisilla oli varaa laskea leikkiä venäläisten kustannuksella vaikkapa itänaapurin dogmatiikasta.

Ilkka Kanerva oli vakuuttunut, että suomalaiset poliitikot olivat aina ”suomalaisia”, siis patriootteja puoluekannasta riippumatta. Vaikea sanoa olisiko hän valmis tänään allekirjoittamaan tuolloin lausumansa.

Olivatko suomalaiset poliitikot siis aidosti tosikkoja omaksuen Venäjä-suhteiden liturgian sellaisenaan ja uskoen vielä siihen? Epäilemättä vilpittömyyden määrä oli korkealla tasolla. Käytännön realiteetit painoivat vaa´assa paljon: raha oli melkoinen konsultti, sillä Suomen ja Neuvostoliiton kaupan korkea taso vaikutti myönteisesti suomalaisten elintasoon.

Nyt varsinkin Baltiassa on suhtauduttu nihkeästi tai kielteisesti suomalaisten pyrkimykselle pitää asiallisia suhteita venäläisiin vaikeassa tilanteessa. Balttien ajatus yksinkertaistettuna on, että suomalaiset mielistelevät venäläisille vanhassa YYA-hengessä, kun taas baltit haluavat tukeutua Natoon täydellisessä epäluottamuksessaan venäläisiin. Historian kokemukset ohjaavat keskinäisiä välejä.

Olemme tilanteessa, jossa ihmiset ovat Suomessa jakautuneet puolesta ja vastaan suhtautumisessa Venäjään. YYA-Suomessa sopimuksen kannatusprosentti oli 90 % kieppeillä. Nyt arvioisin jyrkän kriittisesti venäjän johtoon suhtautuvien määräksi ehkä 20-30 prosenttia kansalaisista. Ylivoimainen enemmistö suhtautuu kuitenkin käytännöllisesti Venäjään, vaikkei hyväksyisikään sen brutaaleja toimenpiteitä.

Balteilla ja itäeurooppalaisilla on enemmän katkeraa tunnetta mukana ja siihen vaikuttavat kokemukset 1940-luvulta 1980-luvun lopulle.

Samalla, kun suomme ymmärrystä itäeurooppalaisten traumoille, meillä on oikeus ja velvollisuus ajatella itsenäisesti ja suhtautua kriittisesti esimerkiksi Baltiassa ilmenevään hysteerisiä piirteitä saaneeseen Venäjä-raivoon.

On hedelmätöntä kilpailla siitä, kenen ennakko- tai jälkiviisaus osuu kohdalleen. Historian kokemukset ohjaavat meitä oikeaan tai väärään suuntaan. Viimeisten 70 vuoden historia on tärkeä kokemuslähde, vaikken uskokaan kirjaimellisesti historian opetukseen. Suomi on huojahdellut Venäjä-nöyristelystä länsi-intoiluun, mutta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut.

Suuri linja voisi edelleen olla Paasikiven peruslinja vahvistettuna aktiivisella ulkopolitiikalla. Koen asian niin, että jälleen kerran meneillään on taistelu sotilaallisen liittoutumisen houkuttelevuutta vastaan. Mihin meitä houkutellaan? Toisaalta Nato pyrkii saamaan Suomesta eteen työnnetyn sillanpääaseman Venäjää vastaan. Suomelle on - suuren asevelvollisuusarmeijansa takia - varattu laajemman alueellisen puolustuksen tehtävä. Yhdysvalloilla on taipumusta ajatella niin, että Suomi olisi osana patoamispolitiikkaa, joka idässä tulkitaan helposti saartorenkaan tavoitteluksi Venäjän ympärillä. Asema on yksiselitteisesti vaarallinen. Suomen ei pidä alistua CIA:n lännettyneeksi välikappaleeksi.

Venäjä näkisi Suomen ihannetilassa mielellään osana Venäjä-riippuvaista ”liittoutumattomuutta”. Pisimmälle vietynä Suomella olisi tässä roolissa vahva Venäjän luoteisrajan turvaamistehtävä oman armeijansa ja mahdollisesti Suomen ja Venäjän armeijoiden välisen esikuntayhteistyön avulla (vrt. blogikirjoitukseni ”Venäjän Suomen vastaisen rajan problematiikka Andrushkevitshin tapauksen valossa”). Tällainen tila ei vastaa Suomen etua.

Suomen vaihtoehto koostuu geopoliittisen aseman tunnustamisesta, hyvistä naapurisuhteista, taitavasta tietyn toleranssin sisältävästä liittoutumattomuuspolitiikasta, aktiivisesta kriisien selvittämispyrkimyksestä ja länsimaisesta demokratiakäsityksestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti