Demokraatissa oli 19.7.2018 erinomainen Atte Jääskeläisen haastattelu sananvapaudesta ja monista muista tämän päivän mediaa konkreettisesti koskettelevista aiheista (”Ylen jättänyt Jääskeläinen kertoo nyt, kuka painosti ja ketä ja voiko PS vallata median”).
Referoin ohessa haastattelua, mutta myös kommentoin soveltuvin osin.
Jääskeläistä ei voi pitää tietenkään totuuden torvena, mutta käytyään kovan koulun tehtävässään vastaavana päätoimittajana Ylessä hänen sanoillaan on painoarvoa. Ainakin Jääskeläisen analyysi tarjoaa keskustelulle hyvän pohjan.
Lehti toteaa, että Jääskeläinen-kohun taustalla oli ”pääministeri Juha Sipilän (kesk) ja Ylen välinen Terrafame-kohu monine käänteineen”. Kyllähän siinä oli laajemmin kysymys koko median asemasta vallan välineenä ja kohteena. Yksityiskohtiin en tässä asiassa mene, vaan keskityn periaatteellisempiin asioihin, kuten Jääskeläinenkin ko. haastattelussa.
Atte Jääskeläisen kaudelle Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johdossa sattui muun muassa perussuomalaisten jytky ja puolueen Yleisradiota kovasanaisesti arvostelleiden kansanedustajien nousu Ylen hallintoneuvostoon. Samalla Ylen vuodesta 1947 toiminut hallintomalli osoitti rakoilemisen merkkejä. Tämän ns. Lex Jahvetin mukaan kaikki olennaiset yleisradiota koskevat linjaukset tehdään eduskunnassa. Päätösvalta on siis eduskunnalla, ei hallituksella.
Vain pari kertaa hallituksen taholta on ”rangaistu” Yleä supistamalla tai jäädyttämällä sen budjettia.
Jääskeläinen toteaa, että ”populistiset puolueet kansainvälisesti haluavat politikoida koko medialla, erityisesti yleisradioyhtiöillä, ja kyseenalaistaa niiden roolin”. Hän maalaa pirun seinälle ja näkee uhkakuvan, joka on toteutunut Unkarissa ja Puolassa.
Myös Suomessa perussuomalaiset halusivat rangaista Yleä vaatimalla Yleisradion rahoituksen alentamista. Sittemmin päädyttiin Yle-veroon. Nyt pahin Ylen vastainen vimma on laantunut.
Viime kädessä kysymys oli poliittisen vaikuttamisen torjumisesta Ylessä. Jääskeläinen - ainakin omasta mielestään - taisteli tämän tavoitteen puolesta. Jääskeläinen toteaa aivan oikein, että ”liberaalissa demokratiassa median pitäisi olla vuoropuhelun areena varsinkin maassa, jossa vasemmistolehdistö on käytännössä kuollut. Meillä on yhden lehden maakuntia, sähköiselläkin puolella käytännössä yksi iso toimija ja toinen vähän pienempi”.
Jääskeläinen näkee journalismin tehtäväksi liberaalin demokratian puolustamisen, johon kuuluu vähemmistöjen tukeminen. Tästä syntyy ristiriita populistiseen oikeistoon päin.
Populistisen uusoikeiston pyrkimystä mediakontrolliin vastustetaan mm. faktantarkistuksella, mutta se ei näytä toimivan, sillä tarkistukset eivät tavoita niitä, joille ne on suunnattu. Viime kädessä oikeisto leimaa koko faktantarkistuksen ”liberaalin median salaliitoksi”. Kysymys on populistien periaatteellisesta kannasta: koko liberaali media on eliitin käsikassara. Jääskeläinen käsittää faktantarkistuksen tehon liian suppeasti, mutta pitää paikkansa, että faktantarkistus tavoittaa parhaiten ne, jotka muutoinkin visusti vartioivat jakamansa/vastaanottamansa tiedon oikeellisuutta.
::::::::::::::::::
Yritän seuraavassa luoda, jos ei ymmärtävän niin ainakin erittelyyn pohjautuvan käsityksen kritiikistä, joka kohdistuu valtamediaan ml. Yle.
Lainaan tähän erästä aiempaan kirjoitustani, jossa viittaan professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimukseen, ja jossa Ruostetsaari ”paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla”. Ruostetsaari ottaa esille esimerkin (tutkimuksiinsa viitaten), jonka mukaan ”vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, mikä on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!”
Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.
Eräässä toisessa kirjoituksessa totean seuraavaa:
”Monet eri seikat vahvistavat käsitystä, että lukuisissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan. Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelisin ……. tapahtuneen niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen - edelleen väitteen mukaan - kansakunnalle vahinkoa. Isänmaallisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.”
Edellä esitettyä voisi pitää vaikka populistien puolustuspuheenvuorona. Enemmän siinä on kuitenkin kysymys liberaalin demokratian kannattajien herättelystä ymmärtämään tapahtunutta kehitystä.
:::::::::::::::::
Suomalainen lehdistö on aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta ollut hyvin ideologioihin sitoutunutta (puoluesidonnaiset lehdet). Vasta 1980- ja -90-luvuilla syntyi laaja ”kaikkien sanomalehti”, sillä myös työväenlehtien lukijat haluttiin mukaan lukijakuntaan. Samalla lehtiä aloitettiin markkinoida ”sitoutumattomina”.
Ongelma syntyy siitä, että toimittajat ovat ajattelutavaltaan – osin koulutuksen seurauksena – samanmielisesti ajattelevia. He edustavat hyvin koulutettua keskiluokkaa. Tämän maailmankuvan suuri joukko ihmisiä kokee vieraaksi itselleen.
Yhteenvetäen yhteiskunnallinen polarisaatio on suurimpia modernin yhteiskunnan haasteita. Jääskeläisen mukaan emme ole vielä Suomessa kahtiajakautumisessa kovin pitkällä. Itse olen painottanut - mm. Ruostetsaareen viitaten - että polarisaatio on jo päällä. Se ei vain hillityssä suomalaisessa yhteiskunnassa ilmene repivänä taisteluna vaan esimerkiksi poliittisena taisteluna kannatuksesta ja neulanpistoina nettikeskusteluissa.
Olemme kuitenkin polarisoitumiskehityksessä kaukana Yhdysvaltain tämän päivän todellisuudesta.
Suomessa on voimassa kaikille yhteinen luottamusyhteiskunta eräänlaisena raamina, mutta tarkemmin syynättäessä yhteiskunnalliset erot paljastuvat. Saavutettua luottamusyhteiskunnan tasoa on vaikeaa pitää yllä, sillä sitä repivät polarisaation monitahoiset syy- ja seuraussuhteet.
Jääskeläisen mukaan ”median kannattaisi käyttää älyään ongelman aitoon pohtimiseen” ja jatkaa: ”jos toistamme liian liturgisesti sitä, että Suomi on laadukkaan median maa, silloin tämä ajatustyö jätetään tekemättä. Kysymykset ovat todella vaikeita. Kuinka ihmiset saadaan keskustelemaan toistensa kanssa tavalla, joka synnyttää rakentavaa vuoropuhelua”.
Olemme jossakin vaiheessa päättäneet yleisellä tasolla, että Suomi on yhtenäinen sivistysvaltio, mutta laiminlyöneet seurannan. Meille on pääsyt kehittymään suuri joukko ihmisiä, joille keskiluokkainen ”hyvinvointivaltiosivistys” ei ole mikään merkkipaalu, vaikka me sivistystyötä ikämme tehneet niin kuvittelemme. Kattava sivistysajattelu ei enää toimi eriytyneessä ja yksilöllisessä maailmassa. Sivistystä eliitin mieltämässä hengessä ei välttämättä arvosteta. Päinvastoin sitä pidetään elitistisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti