”Haluatteko, että verotusta kevennetään?”

Ylen taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä kävi ilmi, että neljä viidestä suomalaisesta haluaa asuttaa koko maan, ja että valtion pitää turvata palvelut koko maan asuttuna pitämiseksi.

Monet asiantuntijat ovat kiinnittäneet huomiota kysymyksenasettelun yksioikoisuuteen. Mitä esimerkiksi koko Suomi tarkoittaa? Puoluepoliittisen kissanhännänvedon sivuutan tässä.

Melkein missä tahansa yhteiskunnallisessa aihepiirissä ylivoimainen enemmistö asioista on sellaisia, joihin on mahdotonta vastata kategorisesti kyllä tai ei. Objektiivisten vastausten kirjo on moninainen, harmaan sävyjä on paljon. Median vaatimus (ja kansalaisten kuvitellaan olevan tässä takana), että kysymysten pitää olla ”selkeitä”, tarkoittaa usein sitä, että kysymysten täytyy olla yksinkertaistavia. On selvää, että kysymysten tulee olla selkeitä ja kiteytettyjä, mutta niiden pitää mahdollistaa myös erittelevät vastaukset. Tähän harvoin ylletään tavanomaisissa päivälehtien kyselyissä.

Jos siis kysytään maan asuttamisesta, pitäisi vastaajille pystyä tarjoamaan vaihtoehtoja, minkälaisiin panoksiin kansalainen on valmis sitoutumaan. Tällöin kysymyksenasettelu muuttuu huomattavan vaikeaksi.

Käsitän tutkimuksen tuloksen niin, että kansalaisten suuren enemmistön periaatteellisena tahtotilana on pitää koko maa asuttuna. Tämä ei ole yllättävää, sillä hyvin suuri osa suomalaisista on ensimmäisen tai toisen polven kaupunkilaisia, joille vanhempien tai isovanhempien elämäntapa on hyvässä muistissa.

Aika ja muistot kultaavat menneisyyden, mutta kyllä suomalaisilla on mielessään vanha hyvinvointiyhteiskunnan perinteistä nouseva ajatus pitää kaikki mukana - myös alueellisesti.

Käytännössä tilanne on monimutkainen, sillä merkittävä osa maasta on jo käytännössä autioitunut. Itse asiassa sekin taso, mikä nyt on saavutettu maan pitämiseksi asuttuna, on vaatinut huomattavia panoksia valtiovallalta.

Suomessa on pidetty huolta koulutuksen saatavuudesta koko maassa. Valtionosuusjärjestelmä on kokonaisuudessaan luotu sillä tarkoituksella, että vauraammat alueet ovat tukeneet heikommin menestyneitä. Meillä ei ole sellaisia kymmeniä vuosia rajusti supistuneita tai suorastaan autioituneita kaupunkeja kuin Yhdysvalloissa.

”Kaupungistuminen on megatrendi” on hokema, jota toistetaan, mutta se pitää paikkansa. Nykyaikainen elämäntyyli ja markkinatalouden valta-asema ovat luoneet asukastihentymien verkoston, jolle ei ole vaihtoehtoa.

On merkille pantavaa, että Yhdysvalloissa 1930-luvulla alkanut esikaupunkibuumi on sekin heikentynyt. Frank Lloyd Wright ennusti juuri 1930-luvulla, että suurkaupunkien ympäristöön muodostuu ”kymmenien neliökilometrien suuruisia omakotitalomattoja”. Näin kävi Yhdysvalloissa varsinkin 1950-luvulla, jolloin synnytettiin nykyaikainen ja vielä jokin aika sitten vallitseva asumisen kulttuuri.

Suomessa esikaupungit (ml. kehyskuntien asutus) löivät läpi 1960-luvulla, mutta nykyisellä kotipaikkakunnallani vasta 1980-luvulla autoistumisen myötä. Juuri autoistuminen oli esikaupungistumisen välttämätön edellytys. Se loi kulttuurin, jossa asuttiin ”maalla” ja käytiin kaupungissa töissä. Vain harvassa kaupungissa on pystytty kääntämään työssäkäyntivirtaa edes osittain toisin päin. Hieno ja tavoiteltava haave: työssäkäyntikunta = asumiskunta.

Nyt ihmiset pakkautuvat kaupunkeihin ja nimenomaan suurkaupunkeihin onneaan etsimään. Väkiluku laskee jopa sellaisissa suomalaisittain keskisuurissa kaupungeissa kuin Kotkassa, Savonlinnassa, Mikkelissä ja Kouvolassa. Maaseutukeskukset eivät vedä, mutta vaikeaa alkaa olla väen kasvattaminen myös Helsingin kehyskunnissa. Maaseutuidylli on haave, jota ikävöidään, ja jota realisoidaan lomilla pääosin kesämökeillä.

Paine keskuskuntiin on suuri asumisen kalleudesta huolimatta. Sound of the City, suurkaupungin syke, viehättää, mutta tarjoaa myös työpaikkoja. Kauas maalle muuttaminen viehättää monia lapsiperheitä, mutta työpaikan saanti yhdelle ei riitä, tarvitaan työtä toisellekin perheenjäsenelle, sillä Suomessa on jouduttu totuttautumaan kahden elättäjän malliin.

Yksi ratkaiseva syy suurempien kaupunkien menestykseen on palvelujen runsas saatavuus ja niiden katoaminen pikkukaupungeista. Korostan vaihtoehtoisten palvelujen runsauden vaatimusta. Moni 20 000-30 000 asukkaan kaupunki on menettänyt merkittäviä yksityisiä palveluja (kodin elektroniikka, kultasepänliikkeet, ravintolat, erilaiset korjaamot….).

Yliopistokaupungit ovat menestyksen ytimessä. Tässäkin suhteessa olemme itse asiassa hyvässä asemassa, sillä meillä on jo kauan sitten ymmärretty alueyliopistojen merkitys. Yliopistopaikkakuntien karsiminen ei ole viime aikoina edennyt ainakaan merkittävästi. Maaseudun elinvoiman kannalta niitä ei ole syytä karsia jatkossakaan.

Kauppojen ketjuuntuminen ja globaali ajattelu ovat tehokkaasti karsineet ihmisten ihanina pitämiä pikkupaikkojen pikkupuoteja. Muistan itse kuinka Kontusen Veikko 1960-luvulla syntymäkotikunnassani Savitaipaleella kävi vaihtamassa TV:n ”putken”. Se oli sillä selvä, apu oli lähellä.

Korjauspalveluja on nyt haettava kauempaa ja usein mikään ei tunnu auttavan: on siis vaihdettava uuteen kodinkoneeseen. Jouduin juuri itse tilanteeseen, jossa pyykinpesukone antoi vikakoodin. En pystynyt itse ratkaisemaan ongelmaa, joten hain apua. Vaikeaa oli saada yhteyksiä, kaukana olivat avun tarjoajat. Viimein oma sinnikkyys palkittiin, kun koneen poistopumpun siivekkeistä löytyi pieni naula. Vastaavan tilanteeseen on moni joutunut: on pakko heittäytyä omatoimiseksi.

Voisivatko alustapalvelut (Uber, Airbnb -tyyppiset palvelut) muuttaa trendiä? Tuskinpa, sillä nämäkin palvelut syntyvät helpoimmin asukastihentymiin tai niiden liepeille.

Julkisen liikenteen heikentyminen on paha pullonkaula kirkonkylien palvelujen kehittymiselle. Moni matkustaa sivukyliltäkin suoraan suuremman paikkakunnan työpaikkoihin ja jättää rahansa matkan varrelle. Vaatii viitseliäisyyttä lähteä työpäivän päätteeksi pikkukaupungin ostoskadulle.

Elämäntapa on muuttunut kaupunkeja suosivaksi. On mukavaa risteillä palvelujen meressä. Ravintolapalvelut ja kahvilat terasseineen viehättävät ihmisiä. Tyypillinen näky on kaverukset kahden kesken shoppailemassa. Monet tarpeet täyttyvät pelkästään tällä.

Äärimmilleen vietynä city-kulttuuria edustaa elokuvaohjaaja Woody Allen, joka haluaa asua keskellä New Yorkia, keskellä kaikkea. Ja se kaikki löytyy yhdestä korttelista: jos hän haluaa mennä syömään klo 02, se onnistuu helposti ja useista vaihtoehdoista valiten.

:::::::::::::::::::

Joskushan tämän on päätyttävä, sanoo moni. Niinpä. Itse en kuitenkaan näe muuta keinoa kuin tarttua härkää sarvista ja lähteä kehittämään oman kotipaikkakunnan palveluja ja yritystoimintaa. Onnistuneita esimerkkejä on olemassa. Pääsääntö on, että veden kantaminen kaivoon ei kannata: väkisin perustettujen työpaikkojen tulevaisuus ei ole kaksinen – useimmissa tapauksissa.

Helppoja kysymyksiä on paljon, toteuttavissa olevia vastauksia on harvakseltaan. Kun tehdään erilaisia kyselyjä esimerkiksi maaseudun asuttamista koskien, olisi tärkeää, että mielipidetiedustelut tehdään konkretia mielessä, ei taivaanrantaa maalaillen.