Urheilumies Kekkosesta hienovaraisesti

Kalle Virtapohja on kirjoittanut Kekkos-historiaan yhden näkökulman lisää. Virtapohjan kirjassa ”Kekkonen urheilumiehenä” (Docendo, 2018) tarkastellaan Kekkosen uraa sekä urheilijana että urheilupoliitikkona.

Kirjassa tehdään interventioita poliittisen uran puolelle, mutta tuskinpa kokonaiskuvaa voidaan luoda, jos urheilupoliitikko Kekkosta ja poliitikko Kekkosta ei käsitellä yhdessä. Kirjoittaja kertoo asettaneensa teokselleen kolme päätavoitetta: 1) Kekkonen urheilumiehenä, 2) Urheiluharrastuksen vaikutus poliitikon uraan ja 3) Poliitikon uran heijastumat urheilujohtajan uraan.

Kirjalla on sikäli tilausta, että esimerkiksi Juhani Suomi rajasi urheiluun liittyvät asiat omien teostensa teemojen ulkopuolelle. Tosin Ari Uino on käsitellyt kirjoissaan saman tyyppisiä aiheita kuin Virtapohja.

Virtapohja käsittelee Kekkostaan silkkihansikkain. Kekkosen opportunismin hän sivuuttaa toteamalla, että ”hän vaihtoi poliittisten suhdanteiden mukaan myös toimintatapojaan ja mielipiteitään”.

Keskityn tässä Kekkosen urheilu-uran kaareen aktiiviurheilijasta kuntourheilijaan ja jätän tällä kertaa väliin urheilupoliitikon roolin. Rajaan siis huomattavan osan kirjan sisällöstä tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Kekkosesta tehtiin jossakin kirja-arviossa ”poikkeuksellisen lahjakas” urheilija. Lahjakas hän toki oli, mutta ehkä kirjan eräs väliotsake ”Kajaanin nopein juoksija” tasapainottaa arviota Kekkosesta urheilijana. Hän oli kansallisen tason yleisurheilija, joka saavutti huomattavan osan voitoistaan piirikunnallisissa kilpailuissa.

Urho Kekkonen oli monipuolinen urheilija, mutta ei kuitenkaan ryhtynyt tosissaan kymmenottelijaksi. Ehkä puutteita voimalajeissa oli liikaa. Kekkonen oli hyvä pikajuoksussa (ennätys satasella 11,0) ja hypyissä, erityisesti korkeushypyssä.

Normaalien vauhdinotolla tapahtuvien urheilulajien lisäksi Kekkonen harrasti myös vauhdittomia hyppyjä eli pituushyppyä, kolmiloikkaa ja korkeushyppyä. Näissä lajeissa ei kilpailla suurissa kansainvälisissä kisoissa tai Kalevan kisoissa.

Kansalliselle huipulle hän ylsi korkeushypyssä voittaen Suomen mestaruuden vuonna 1924 tuloksella 185, joka jäi Kekkosen ennätykseksi. Tuloksen hän teki SM-kisoissa Pariisin olympiakisojen jälkeen. Tuloksella 185 olisi hellinnyt lippu olympiakisoihin, mutta varsinaisessa karsintakilpailussa aiemmin kesällä hän jäi 180:een, joten olympiamatka jäi haaveeksi. Jonkinlaista perspektiiviä Kekkosen tulostasoon antaa kansainvälinen vertailu: maailmaennätys oli Pariisin vuonna 203 cm ja olympiakisoissa samana vuonna mitalit irtosivat tuloksilla 192-198.

Myöhempinä vuosina (1925-1928) hän ylsi tuloksiin 178-180, mutta ei onnistunut sivuamaan tai parantamaan ennätystään. SM-kisoissa hän oli yhteensä kolme kertaa mitaleilla.

Kekkonen oli myös ahkera lehtimies kirjoittaen mm. pakinoita Suomen Urheilulehteen. Kirjassa on lainattu erästä kirjoitusta, joka saattaa kertoa Kekkosesta ja suhteesta huipulle pääsyyn. Hän nimittäin kehitteli itselleen ja muille vaatimusta ”kylmiltään urheilusta”: harjoittelu ja valmentautuminen voitaisiin kieltää kokonaan! Oliko tämä pakinoitsijan sarkasmia? Joka tapauksessa ehdotus oli epäkäytännöllinen. Herää kysymys Kekkosen omasta suhteesta huippu-urheiluun. Kun huipulle pääsy tuntui vaikealta, alensiko hän ”rimaa” sekä itselleen että muille. Virtapohja jatkaa ajatusta kylmiltään urheilusta siten, että kunnianhimoinen Kekkonen ei itse asiassa yrittänytkään huipulle kaksikymmentäluvun jälkipuoliskolla. Uskokoon ken voi!

::::::::::

Ikääntyessään Kekkonen kiinnitti yhä enemmän huomiota kuntoliikuntaan ja halusi toimia esimerkkinä kansalaisille kunnon ylläpidon eduista. Talvisin Kekkosen rakkaus oli hiihto, kilometrejä kertyi vanhemmitenkin ahkeran kansanhiihtoharrastajan veroisesti. Liikunta oli ”kansalaishyve”.

Puheissaan Kekkonen puuttui myös liikunta-asioissa ongelmakohtiin. Virtapohja pitää Jyväskylässä pidettyä ”Sporttipuhetta” (1971) Kekkosen tärkeimpänä kuntoilupuheena. Siinä hän moitti urheilujärjestöjen työtä vanhanaikaiseksi saaden asiaansa puolustavat urheilujohtajat kiivaasti puolustamaan työtään. Kansainvälistä olympiakomiteaa hän syytti demokratiavajeesta, joka epäilemättä piti paikkansa.

Kekkosen hiihtourakoista tuli legendaarisia ja ne paisuivat loppua kohden eikä liioittelulta voitu välttyä. Virtapohjan teoksen kuvaukset hiihtorupeamista ja oheisohjelmista ovat monilukuisia ja antavat varmaan kiksejä hiihtoentusiasteille. Vuosittain hiihtoa kertyi lähes 1000 kilometriä keskimäärin.

Kekkosen 75-vuotispäivän kunniaksi keksittiin UKK-hiihto. Presidentin esimerkkiä seuraten - STT:n mukaan – peräti 1,4 miljoonaa suomalaista lähti suksille. Tempaus tapahtui 29.2.1976.

Tunnetuksi tuli käsite ”perässähiihtäjät”, jolla kuvattiin hieman ironiseen sävyyn Kekkosen monentasoista hiihtoseuruetta. Näön heiketessä kahdeksankymppinen Kekkonen tarvitsi edessähiihtäjän, jottei tapahtuisi ennalta arvaamattomia vahinkoja.

Itse koin Kekkosen veljeilyn erilaisissa (hiihto- ym.) riennoissa esimerkiksi suurlähettiläs Vladimir Stepanovin kanssa mauttomaksi ellei peräti arveluttavaksi: näytti siltä, että Kekkonen oli parempaa pataa KGB-taustaisen suurlähettilään kuin omien kenraaliensa kanssa. Huumoria piti viljellä ja ryypätä ohessa, lasiinsylkijöitä vieroksuttiin. Vladimir Stepanov oli kuitenkin Suomensyöjä, jota torjumaan tarvittiin juuri näitä kenraaleja (Lauri Sutela), joille illanvietossa naureskeltiin.

”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjassa puhuttiin Kekkosen kilometreistä, ne kun tuppasivat lyhentymään viimeisinä vuosina. Kilpailuhenkinen presidentti halusi pitää kiinni hiihtosuorituksistaan, muiden tehtäväksi jäi kai laskea kilometrien määrä. Myös uusia lajeja nousi kokeiltavaksi. Monipuolisesta liikunnan harrastamisesta huolimatta golf ei - alun kiinnostuksen jälkeen – ottanut tulta.

Presidentti Kekkonen vihki Peurungan kuntoutuskeskuksen käyttöön Laukaassa 17.3.1975. Keskuksen kuuluisin testattava oli presidentti itse. Melkein käsitteeksi on muodostunut presidentin kunnon testaaminen, jossa tulokseksi saatiin alle 40-vuotiaan kunto 73 vuotiaalle miehelle. Tieto levisi kulovalkean tavoin, vaikka liikuntafysiologi kiisti, että tuloksia voidaan tulkita ilmoitetulla tavalla. Tarpeeksi toistettuna väärästäkin tiedosta tulee fakta.

Sylvi Kekkosen poismenon jälkeen kuntoilu sai pakkomielteenomaisia piirteitä. Ymmärrettävästi illat ja päivät Tamminiemessä saattoivat muodostus yksinäisiksi.

Kekkos-kirjaa on vaikeaa kirjoittaa ilman viittauksia kalastukseen, joka oli presidentille paljon tärkeämpi laji kuin metsästys. Metsästys liittyi usein virkamatkoihin.

Kilpailuhenkisyys on kalastuksessakin kaiken a ja o. Kalastusreissuilla mukana olleet joutuivat jeesaamaan Kekkosta, jotta tämä sai suurimman kalan. Viktor Vladimirovkin jouti järjestelemään fuskua, jotta Kekkonen ei jäisi kalansaaliissa kakkoseksi. Kukaan ei halunnut nähdä huonotuulista Kekkosta.

Kaikkein kuuluisin kalastusretki tehtiin Islantiin vuonna 1981 presidentin ollessa aivan liian huonossa kunnossa voidakseen harjoittaa mieliharrastustaan. Matka tuli tunnetuksi, kun esimerkiksi Helsingin Sanomien johto määräsi, että totuutta ei saanut kertoa eli sitä, että matkalla ei kalastettu ollenkaan. Kekkonen halusi pois Islannista.

Metsästysretket kuuluivat miltei itsestäänselvyyksiä valtiovierailujen ohjelmiin. Keväällä 1971 Kekkosen - sittemmin perättömäksi osoittautunut – karhunmetsästys Ruotsissa herätti keskustelua, kun nuori kansanedustaja Pertti Salolainen arvosteli arvosteli luontokappaleiden verottamista. Karhunkaato sai elämää suuremmat mittasuhteet, kun Kekkonen reagoi montaa eri väylää pitkin Salolaisen moitteisiin. Salolaiselle sekä vitsailtiin, että annettiin opetus ”hyvien tapojen merkityksestä”, kun puhutaan presidentin tekemisistä. Presidentti osoitti lähinnä pikkumaisuutensa jatkamalla asiaa yli kohtuuden rajojen. Juuri tällaiset tarpeettomat episodit olivat johtamassa ajan mittaan Kekosen nostamiseen arvostelun yläpuoliseksi henkilöksi.

Virtapohja on hiihtäjäpresidenttiä kuvatessaan ihaileva ja kritiikitön, ikään kuin kirjoitustyö olisi tehty tilaustyönä. Kritiikit annetaan sivulauseissa huomaamatta tai sitten kommentointi jätetään kokonaan pois. Kirjoitustyylissä pyritään keveyteen ja letkeyteen. Moni sattumus selitetään huumorilla parhain päin. Itse olisin toivonut enemmän särmää kuvauksiin. Nyt kirja jää keskivertoelämäkerran tasolle.