Turvallisuus kauppatavarana

Euroopan turvallisuusjärjestelmä luotiin toisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen pidetyissä suurvaltojen konferensseissa. Erityisesti Jaltan kokous oli ratkaiseva Euroopan turvallisuusjärjestelmän kannalta.

Perustettiin Nato ja Varsovan liitto, joiden avulla betonoitiin Euroopan kahtiajakautuminen. Sodan seurauksena yksinkertaisesti kaksi voittajatahoa päättivät Euroopan kohtalosta. Vain muutamat maat jäivät uuden bipolaarisen turvallisuusjärjestelmän ulkopuolelle (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Irlanti ja varauksin Suomi). Niilläkin oli monenlaisia siteitä luotuun turvallisuusjärjestelmään. Suomen ”irrallisuutta” jouduttiin täydentämään YYA-sopimuksen rajoitteilla.

Sittemmin itäinen osa etupiiriä on osittain purkautunut läntisen turvallisuusjärjestelmän säilyessä ja laajentuessa. Tämä "epätasapaino" tai "epäsymmetrisyys" - ainakin Venäjän mielestä - on nykyjänneitteiden perimmäisiä syitä.

Yhdysvallat oli ja on oleellinen osa lännen turvallisuusjärjestelmää.

Itse asiassa Yhdysvaltain osallistuminen Euroopan puolustamiseen ei ole ollut itsestään selvä asia historiassa kuin korkeintaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ensimmäiseen maailmansotaan USA lähti vasta Saksan dramaattisen provosoinnin seurauksena. Sama toistui toisessa maailmansodassa, jossa tilanteen ratkaisi japanilaisten hyökkäys Pearl Harboriin. Saksan ja Japanin keskinäinen sopimus liitti ne yhteiseksi viholliseksi Yhdysvalloille.

Oma lukunsa on Englannin ja Yhdysvaltain suhde, joka toimikoon Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan suhteiden kuvajaisena. Yhdysvalloissa on suhtauduttu pitkin historiaa kriittisesti tai kielteisesti brittiläistä kolonialismia kohtaan. Yhdysvallat ei tuntenut häpyä arvostelustaan, vaikka korvasi itse perinteisen siirtomaavaihtoehdon ”tukikohtaimperialismillaan” (1960-luvulla Yhdysvalloilla oli 1000 tukikohtaa ympäri maailmaa ja vieläkin sillä on noin 700 tukikohtaa).

Missään tapauksessa Englannin ja Yhdysvaltojen suhteissa kysymys ei ole ollut ystävällisistä ja ongelmattomista suhteista. Molemmin puolin on tunnettu epäluuloa. Yhdysvallat kuristi Englantia 1940-luvun lopulla vaatimalla sitä maksamaan jättimäiset velat, jotka aiheutuivat Yhdysvaltain tuesta toisessa maailmansodassa. Kysymys oli Englantia uhanneesta lähes konkurssimaisesta tilanteesta. Sopimus syntyi vasta tiukkojen neuvottelujen jälkeen. Englanti puolestaan ei osallistunut Vietnamin sotaan joukkoja lähettämällä, joka hiersi maiden välejä pitkään.

Päälle päin haasteista näkyi vain osa. Ongelmat lakaistiin pääosin maton alle. Ei siis mitään täysin uutta auringon alla, jos ajatellaan nykypäivää osana historian jatkumoa.

:::::::::::::::::

Tilanne on ainakin näennäisesti muuttunut Donald Trumpin virkaan astumisen seurauksena. Paitsi että meillä on yhdistelmä USA – Kiina – Venäjä - Eurooppa, niin nyt mukana on vanha mantere hankalana komponenttina lännen keskinäisessä kanssakäymisessä. Välillä on tullut mieleen, että Venäjä, Kiina ja Eurooppa (EU) ovat monimutkaisessa keskinäisessä suhteessa, jossa USA ja EU ovat sotkeneet keskinäiset suhteensa. Valtapeli ja keskinäinen kyräily eivät ole pysyneet taustalla, kuten kylmän sodan päivinä useimmiten tapahtui, vaan koko problematiikka on levällään ja kaikkien nähtävänä.

Yksi selkeä lähtökohta on Trumpin diilipohjainen asenne yhteistyöhön. Kaupankäynti poliittisissa asioissa - kaupan lisäksi – on oudoksuttava tilanne, johon on jouduttu. Selkeä aloitteentekijä on Yhdysvallat, joka näkee poliittiset suhteet nollasummapelinä. Vaivoin aikaansaadut maailmankaupan rakenteet on asetettu kyseenalaiseksi. Nato on kyllä tärkeä, mutta vain välillisen asemansa - jäsenvaltioiden asemahdin kasvattajana - takia.

Kaupankäyntitapoihin kuuluu liikaa pyytäminen, jotta saataisiin loppupelissä riittävän isot myönnytykset vastapuolelta. Kaupankäynnin moraaliset aspektit ovat sivuasia. Sekä Trump että Putin yrittävät indoktrinoida kansainväliseen poliittiseen kanssakäymiseen ”uusvanhoja” menettelytapoja, mukaan lukien kiristyksen.

Poliittiseen kanssakäymiseen kuuluu ”paljo puhuminen”: tärkeintä, että pidetään media lämpimänä. Suuri osa julkisuudessa markkinoiduista ulkopoliittisista vihaisista puheista on tarkoitettu kotimaan kulutukseen. Johtajan pitää olla luja. Ns. asiantuntijat unohtavat tämän ja lähtevät mukaan suurvaltajohtajien propagandaan, osin myydäkseen omia ”asiantuntijapalvelujaan”, osin uskoen itsekin puheisiin. Presidentti Niinistö on nähdäkseni tunnistanut parhaiden veroisesti propagandapuheista läpi kumisevan tyhjyyden.

Ideologisia näkökohtia ei voida sivuuttaa, vaikka sosialismin ja kapitalismin vastakkainasettelu on lakannut. Nyt taustalla vaikuttavina elementteinä ovat liberaalit demokratiat eri versioineen ja autoritaariset valtiot eri versioineen. Eri suuntaukset ovat loitontuneet henkisesti toisistaan, joka on ollut omiaan sekoittamaan kansainvälistä suhdeverkostoa.

:::::::::::::::

Olen joskus protestoinut sitä vastaan, että vuotta 1989 (tai 1990-luvun vaihdetta) on pidetty vuoteen 1815 (tai vuoteen 1914) verrattavana paradigman muutoksena. Ideologinen vastakkainasettelu oli kyllä ilmeinen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä, mutta samaan aikaan taustalla vallitsi suurvaltasuhteiden perinteinen jännitteinen ristiriita ensimmäisen maailmansodan alustilanteen mukaisesti.

Uuden vuosituhannen koittaessa suurvaltadominanssi on eriytynyt useaksi eri hegemonia-asetelmaa tavoittelevaksi valtapiiriksi länsi-itä -asetelman sijaan. Tämä kansainvälisten suhteiden muunnelma, ei paradigman muutos.

Kylmän sodan asetelma oli lopulta aika selkeä. John Foster Dulles paheksui puolueettomia maita 1950-luvun lopulla sanoen niiden olevan ”moraalittomia”. Viesti oli selvä: jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Nyt meillä on Donald Trumpin johtama Yhdysvallat julistamassa ”maakohtaisesti” (kahdenvälisesti) samantyyppistä sanomaa. Sinun on valittava puolesi. Ei ole näyttöä vilpittömästä pyrkimyksestä lännen keskinäiseen yhteistyöhön, vaikka Nato toimii siteenä maiden välissä.

Nyt Trump on kytkenyt kaupan ja turvallisuuden tiukasti toisiinsa ja tehnyt niistä kaupankäynnin välineen. Sillä onko neuvottelukumppani nykyinen tai entinen ystävä vai vihollinen ei ole merkitystä. Kauppa se on, joka kannattaa!

Uudet kombinaatiot maiden välillä voivat muodostua ilman ideologisia painotuksia. On jouduttu tilanteisiin, jossa vanhat liitot ovat hauraita rakenteita. Niiden yli kävellään mennen tullen hetkellisten tai määräaikaisten etujen saavuttamiksesi.

Trumpin suunnittelematon ”mitä sylki suuhun tuo” -puhe on saanut jotkut väittämään, että kaikki on tarkoin suunniteltua. Näin todennäköisesti väitetään myös Trumpin taholta. Tosiasiassa sähläyspolitiikka sotkee pasmat lopullisesti kansainvälisen politiikan toimijoiden kesken.

Arvaamattomuus ja sumuinen tulevaisuuden näkymä ovat nykyajan kansainvälisten suhteiden elementtejä, joiden kanssa näköjään on tultava toimeen. Ei todellakaan kadehdittava tilanne.

Tässä tilanteessa Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus vaikuttaa perustellulta ratkaisulta. Kansainvälinen (poliittinen ja sotilaallinen) järjestelmä vaikuttaa ennen näkemättömän hauraalta ja horjuvalta. Olisi lyhytnäköistä sitoa itseämme kiinteästi olemassa oleviin rakenteisiin.