Esa-Pekka Salonen ja ylenpalttinen järjettömyys

Jokin aika sitten tarkastelin demokratian kriisiä lähinnä Barack Obaman itsekritiikin kautta. Hän heitti varjon itsensä noudattaman liberaalin demokratian järkevyyden ylle.

Totesin tuolloin, että Obaman esille nostama seikka ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai uusi, hän nimittäin heitti retorisen epäilyn, että harjoitettu ”kosmopoliitti globalismi” oli virhe. Ei, ei hän periaatteistaan ole luopumassa, mutta älykkäänä ihmisenä pyrki analysoimaan, miksi valta vaihtui hänen jälkeensä Valkoisessa talossa liberaalista demokratiasta autoritaariseen konservatismiin.

Monet eri seikat vahvistavat käsitystä, että lukuisissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan . Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelin tuolloisessa kirjoituksessani tapahtuneen niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen - edelleen väitteen mukaan - kansakunnalle vahinkoa. Isänmaallisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.

Mainion intervention aiheeseen tekee Esa-Pekka Salonen HS:n haastattelussa 60-vuotispäiviensä kynnyksellä (HS: ”Suomessa uskotaan yhä järkeen”, 26.6.2018). Salonen Yhdysvalloissa pitkään asuneena kohdistaa kritiikkinsä Trumpin Yhdysvaltoja kohtaan ja haikailee – kuten minäkin – kadonneen demokratian ”järkiperäisen ajattelun” perään. Hän menee niinkin pitkälle, että sanoo, ettei ”jenkeissä politiikka ole edes sekoilua”, vaan ”johdonmukaista rationaalisen järkiperäisen ajattelun halveksimista ja tietoista tuhoamista”. Ajattelussa on perää.

Salonen korostaa, että kysymys ei ole mistään massiivisesta siirtymästä järjenvastaisuuteen, vaan yksilötasolla mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut: ”Yhdysvallat ei ole monoliitti”.

Kritiikkiä liberaalia demokratiaa kohtaan Salonen kohdistaa samoista syistä kuin Obamakin. Ei ole pystytty ratkaisemaan pudokkaiden ongelmia (ei tosin pysty Trumpkaan). Kysymys on mielestäni likipitäen ratkaisemattomasta ongelmasta, jossa globalisaatiota ja paikallisen tason muuttumattomuutta ei ole pystytty sovittamaan yhteen. Seuraus: ”Syrjäytyjät ja väliinputoajat ovat potentiaalinen poliittinen voima”.

Demokraattinen puolue olisi voinut voittaa presidentinvaalit poliittisen linjan viilauksella, mutta itse syrjäytyneiden ongelman häivyttäminen lienee mahdoton tehtävä.

Skandinavian maat Salonen näkee virkistävänä poikkeuksena, sillä ”niillä on vielä jotakin järkeä tässä hommassa”. Aivan oikein Salonen irrottaa populistisen politikoinnin todellisista yhteiskunnallisista haasteista kuten sotesta. Viime mainitun hoidossa noudatetaan ”rationaalista argumentointia”, jossa voidaan toki sallia ”emotionaalinen komponentti”.

Yritän tähän loppuun vielä koota, mistä trumpilaisten ja hänen hengenheimolaistensa ”järjettömyys” koostuu.

-Väärinymmärretty isänmaallisuus.

-Spontaanit epäjohdonmukaiset kannanotot (usein tviittejä).

-Kansainvälisten suhteiden näkeminen yksipuolisesti bisneksen näkökulmasta (nollasummapeli, monenkeskisyyden hyljeksiminen).

-Narsistinen suhde päätöksentekoon - vain omia päätöksiä arvostetaan.

-Huumorintajuttomuus.

-Itsekritiikin täydellinen puuttuminen.

Vielä viimeinen sana Saloselle: ”Rationaalisuus on hauraampi periaate kuin mitä luulimme”.