Kumpi on tärkeämpi hyöty koulutuksesta, itse tutkinto pätevyyden osoituksena vai koulutuksen sisältö? Kysymys voi yllättää. Useimmat suomalaiset ajattelevat, että koulutuksen tärkein anti on siinä, mitä koulutuksessa opitaan, mutta soraääniä on esitetty erityisesti anglosaksisesta maailmasta. Entä jos asia ei olekaan niin yksiselitteinen kuin Suomessa yleisesti kuvitellaan?
Tuoreessa T&Y-lehdessä 2/2018 pohditaan tätä problematiikkaa amerikkalaisen Bryan Caplanin teoksen ”The Case Against Education” -kautta. Alaotsake on tahallisen tyrmäävä: ”Why the Education System Is a Waste of Time and Money”. Kirjaa arvioi vanhempi tutkija Hannu Karhunen. Lisään mukaan on omat kokemukseni koulutuksen merkityksestä.
Caplan väittää, että koulutus ei lisää osaamista(!). Caplan ja monet muut käyttävät tässä yhteydessä käsitettä ”signalointi”. Sillä tarkoitetaan, että koulutus/tutkinto kertoo työnantajalle työnhakijan pätevyyden (kapasiteetin) eikä tuo nykyisenlaisena sisällöllistä arvoa (ammattiosaamista) koulutettavalle.
Minkälaista ajatusmaailmaa Caplanin kaltainen oppinut mies edustaa? Hänet on määritetty libertaariksi, joka tässä tapauksessa selkokielellä tarkoittaa oikeistoliberaalia, vieläpä radikaalia oikeistolaista suuntausta. Näistä lähtökohdista ei ole välttämättä yllättävää, että Caplan pitää koulutusta turhana julkisen sektorin rahojen tuhlaamisena: koulutus ei lisää koulutettavan osaamista työmarkkinoilla. Hänen mielestään nykymuotoinen koulutusjärjestelmä on vain ”yhteiskunnan rakentama kallis signalointimekanismi”, kuten Hannu Karhunen kiteyttää Caplanin mallia.
Työnantajalle signalointijärjestelmästä on se hyöty, että se kertoo hakijan tason työmarkkinoilla. Sen avulla työnantajat voivat löytää parhaat työntekijät.
Perimmältään Caplan tuntuu ajavan tavoitetta, että julkisen vallan tulisi lopettaa koulutuksen tukeminen.
Karhunen ottaa esille keskeisen asian, kun hän teroittaa lukijalle, että suurin osa amerikkalaisista menee lukiota muistuttavaan ”high schooliin” eikä Yhdysvalloissa ole selkeää väylää toisen asteen ammatilliseen koulutukseen.
Syynä on se, että amerikkalaisen ajattelun mukaan ihmisille tulee tarjota spesifioimatta laaja-alainen pohja jatko-opinnoille. Mutta toteutuuko tämä? Karhunen toteaa, että amerikkalaisissa yliopistoissa oheistoiminnan (esimerkiksi urheilu) merkitys on suuri. Koulutuksen laatu ja keskeyttäminen ovat myös haasteena, vaikka kärkioppilaitoksissa saavutetaankin huipputuloksia. Euroopassa ammattiin valmistuminen ammatillisista oppilaistoksista on edelleen vahva tahtotila.
Amerikkalaisen Caplanin arvioissa näkyy varmaan koulutusajatuksen erilainen luonne moniin eurooppalaisiin vertailukohteisiin: ammattia ei opita koulunpenkillä. Tosin ajattelu näin kapea-alaisena ei ole relevanttia Euroopassakaan.
Toinen tapa – ja meille luonteva tapa - selittää koulutuksen hyötyjä on ”inhimillisen pääoman teoria”. Sen mukaan koulutus lisää osaamista ja valmiuksia selvitä työelämässä. Parempi palkkakehitys ja suurempi tuottavuus ovat luontevia seurausvaikutuksia. Tutkintopaperi on sitten sinetti osaamiselle.
:::::::::::::
Caplanin perusväite, että koulutus on turhanaikaista sisällön osalta on shokeeraava, koska se - jos väite pitäisi paikkansa - merkitsisi suurta resurssien tuhlausta. Caplan vahingoittaa omalla asenteellaan asiaansa suhtautumalla ylimielisesti koulutukseen ja muiden tutkijoiden päinvastaisin tuloksiin koulutuksen hyödyllisyydestä.
Caplan viittaa 1950-lukuun, jolloin koulutus merkitsi vähemmän kuin tänään ja silti useimmat työllistyivät helposti. Tässäkin voidaan vasta-argumenttina todeta, että Yhdysvaltain taloudellisesti ylivoimainen asema 1950-luvulla varmisti työpaikkojen saannin: koulutuksen ei tarvinnut olla niin spesifistä kuin tänään. ”Lapiohommia” (=suorittavaa työtä) löytyi kenelle tahansa. Tänä päivänä vaatimukset ovat aivan erilaiset. Eri aikakausia ei pitäisi verrata kritiikittömästi toisiinsa.
Caplanin ehdotus koulutuksen rajuista leikkauksista merkitsisi eriarvoisuuden voimakasta kasvua tänä päivänä.
Trumpin ja teekutsuliikkeen Yhdysvalloissa Caplanin ajattelulla on varmaan sosiaalinen tilaus. Asenne tietyillä tahoilla tuntuu olevan, että faktapohjainen tutkimus sivuutetaan ”minusta tuntuu” -vastaväitteillä.
Caplanille riittää sisältöfunktiona työssäoppiminen ja oppisopimuskoulutus. Caplanin ajatuksenjuoksusta voi poimia joitakin hänen huomiotta jättämiä teemoja, kuten tärkeänä pitämäni yleissivistyksen, joka tulee koulutuksen oheistuotteena. Caplan ei ilmeisesti anna arvoa tällaiselle kokonaisvaltaiselle koulutusajattelulle.
Kun Caplan viittaa koulutuksen tehottomuuteen, voidaan tähän tarttua aiheellisesti, mutta ei siinä mielessä, että koulutuksen sisällölliset asiat mitätöidään. Pikemminkin sisältöjä tulisi kehittää eli tehostaa siihen suuntaan, että ne vastaavat työelämän uusiin haasteisiin.
:::::::::::::::::
Ehkä totuus löytyy kahden argumentin (signaloinnin ja inhimillisen pääoman teorian) välistä: tarvitaan ehdottomasti koulutuksen osaamista ja työvalmiuksia lisäävää vaikutusta, mutta myös todistuksen arvoa sinänsä. Painopisteen pitäisi kuitenkin olla selkeästi sisältöjen puolella, sillä muutoin koulutuksen suurta kustannusvaikutusta ei voi perustella. Koulutuksen substanssin kehittämisvaatimus jää koulutuksen järjestäjälle ja rahoittajalle.
Vaikken myönnäkään signaloinnin ”caplanilaista” vaikutusta, voin helposti ottaa esille omasta kokemuksestani valmistumisen yliopistosta siten, että tutkinto ei tue ammattiin valmistautumista (siihen liittyvä auskultointi kylläkin). Työnantaja arvioi tällaisessa tapauksessa signalointityppisesti tutkinnon merkityksen kypsyysnäytteenä. Arvioisin kuitenkin, että omana opiskeluaikanani ”yleistutkintoajattelu” vielä riitti: kaikki opintonsa päättäneet saivat käytännössä työpaikan. Nyt on toisin: sen enempää opiskelun sisältö kuin tutkintonimikekään eivät välttämättä takaa työhön pääsyä.
PS
Tekoälyn laajamittaisen käyttöönoton arvioidaan olevan valtava koulutuksellinen haaste Suomessa. Konsulttiyhtiö McKinseyn mukaan korkeasti koulutetun työvoiman osuus nousee 51 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä (vuonna 2016 se oli 44 prosenttia). Tämä merkitsisi 200 000 uutta korkeasti koulutettua. Epäilen, että asetetuissa tavoitteissa epäonnistutaan, jos tähtäimenä on vain tutkinnon toimiminen kypsyysmittarina. Koulutuksen sisältöjen tulee palvella työtehtävävaatimuksia.
Kyllä tuo otsikko pitää suurelta osin paikkansa,olen vävyni, historianopettajan kanssa tuosta jopa väitellyt.
VastaaPoistaNykymuodosaan pakollinen peruskoulu on akansa elänyt,suurehko osa oppilaista tosiasiassa vähät välittää opettajan paasaamisesta,sähköisten välineiden kautta jokainen löytää hetkessä kaiken tarvittavan tiedon ja sivistyksen.
Koululainsäädännnössä ei tarvitsisi muuttaa enempää, kuin yhden sanan oppivelvollisuus, oppioikeudeksi,silloin opetuksen vastaanottamisen motivaatio saataisiin halukkaille sieluille kohdennettua.
Toinen reaktiivnen uudistus ja tosiasioiden tunnustaminen olisi tarjota koulussa myös eväitä itselliseen , teknosysteemin ulkopuoliseen elämään,mielestäni yrityselämän ainoastaan itsensä tulisi huolehtia ja kustantaa tarvitsemansa työvoiman uusinnasta,nyt juuri elinkeinoelämä on mitä suurin valtiovallan jalaksilla kulkeva ja koulutuksen tasosta valittava järjestelmän systemattinen hyväksikäyttäjä.
Suurin koulutuspolittinen ja yhteiskunnallinen tulevan tekoälyn mahdollistava maailma tulee muuttamaan nykyisen kulutusyhteiskunnan perusteita,kahdella tapaa,se tulee tuottavuuden kehittyessä tuottamaan tilanteen, missä miltei kaiken suurtuotannossa tuotetun tuotannon rajakustannus putoaa miltei arvottomaksi,jolloin kaikenmuotoisten hyödykkeiden valikoimasta tulee olemaan runsaudenpulaa,maailmalle on käymässä, kuten nykyisin kotitalouksissa olemme hukkumassa hiljalleen tarpettomaan roinaan.
Itsellisen elämäntavan opettaminen tulee olemaan tulevaisuudessa tosiasiallinen vapauden sareke,mikä tosin ei tapahdu polittisten pyrkimysten tuloksena, vaan uus-liberalistisen talouspolitikan jakojäännöksenä.
Toisaalta eihän Leninkään unelmat toteutuneet sellaisenaan,vaan tuloksena oli Stalin terrori.
Perustava ero ajattelussa on, että "sivistys syntyy itsestään" - ajattelu johtaa erittäin suuriin eroihin ihmisten välillä. Nopeimmat ja ketterimmät eivät tarvitse nykyistä opetusta, mutta "sosiaalistuminen" on heidänkin osaltaan välttämätöntä. Siksi sanon ei "signaloinnille".
VastaaPoistaLisäksi pidän "sivistymistä sinänsä" tärkeänä lahjana ihmisille.
Se on totta, että koulun pitää perustua johonkin muuhun kuin suorakaiteen muotoiseen luokkaan.
Kaksi yksittäistapausta, Aleksanteri Ahola- Valo oli vallankumousten melskeissä Pietarissa lapsena pitämässä vertaisopetusta kaupugin lapsille,kuulema aivan hyvällä menestyksellä, ihmiset oppivat sen minkä kokivat tarpelliseksi.
VastaaPoistaJuice puolestaan opiskeli Tampereen kieliinstituutissa,kaiken sen minkä koki tarpelliseksi,ei edes yrittänyt pakonomaista loppututkintoa.
Juicen aforismin mukaan . On kahdenlaisia ihmisiä oppineita ja opetettuja.
Juicen isoisä Olli Leskinen oli Koillis-Savossa myös värikäs persoona,häntä kutsuttiin piluolle Olli Leskiseksi, lievän rärrävian vuoksi,myös napukkaolli oli yksi korkonimi,koska hän pyöritti savottatyömailla, kämpillä nopanheitto uhkapeliä,missä hän oli verrassaan voittamaton.
Olli oli myös oiva tinuri,sekä hän oli myös aikansa radioamatööri,Aittojärven rannalla on leväkkölahden kohdalla,rannalla korkea mäki,jonka päällä on suuri siirtolohkare,sitä paikalliset kutsuvat Lokottajaksi.
Olli oli mennyt iltaisin siirtolohkareen päälle,radiolähettimensä kanssa,sieltä oli puhunut lähettimeen kuulijoiden,lähinnä lasten ymmärtämättömää siansaksaa.
Sota-aikana oli jotkin epäilleet Ollia jopa vakoojaksi,mutta hänen orginelli käytöksensä suojasi häntä vakavammilta vaikeuksilta.
Jos viellä muistelee,heikolla opillisella menestyksellä heiluneita hahmoja.
Jussi Parviaisen isä Väinö Parviainen pyöritti myös Sotkamossa melkoista bisnestä.
Väinö oli ollut yksi harvoista sodassa ansioituneista,joka kieltäytyi ottamasta vastaan sotilallisista ansioistaan ansioristiä,oli komentanut Oulun sotasairaalaan tulleet mitalintuojat palaamaan sinne mistä lähtivätkin,mitallit ja ristit mukanaan.
Nuoruudessani olin jonkinverran tekemisissä Väinön kanssa,mutta hieman itseäni vanhempaa Jussia en ole koskaan tavannut.
Parviainen olisi saanut mitalin neuvokuudesta, jolla hän pelasti yksikkönsä miinakentästä,tosin itse vakavasti haavoittueen.
Parviainen oli periaatellinen pasifisti,kuten isänikin joka mukelehti läpi sodan suutaansoittaen,tosin menetti sirpaleesta toisen silmänsämutta ei käytöksensä vuoksi saanut mitään korvausta, ei kyllä sitä edes ehtinyt hakea,kuoli seitsemänkymmenluvun alussa.
Lopuksi lukuvinkki. Jussi Parviaisen elämänkerta,on rehellinen teos,väittäisin teatterin suurmiehestä.
Mainitsemasi esimerkit eivät edusta keskivertoa, vaan poikkeuksellista lahjakkuutta. Koko kansakunnan läpäisevä sivistysaate ja ammatilliset taidot vaativat edelleen koulutuksen sisältöjä. Ne on vain sovitettava moderniin maailmaan soveliaksi, muutoin tulokset jäävät torsoiksi.
VastaaPoistaKoilis-Savolaisesta sperspektiivistä,voisin kertoa viellä yhden,tavallaan koulutusjärjestelmää rajoituksiinsa supiistavan esimerkin.
PoistaKaima Riekkinen oli varsinainen innovaattori,vaikka kouluvuosien otteet eivät sellaiseen viitaneetkaan,Pauli oli sananmukaisesti pahoilla teillä,erimuotoisia olttosia oli tunnolla,kunnes kohtasi oikeassa valossa hänet nähneen kyläkoulun opettajan tyttären,joka itsekkin oli pedagokiksi valmistumassa.
Avioitumisen jälkeen opettajan tytär huolehti kaiman keskenjääneestä oppivelvollisuudesta,aste asteelta,aina tekniseen korkeakouluun selviämiseen saakka,mistä diplomi-insinööriksi valmistuttuaan tie vei hissiteollisuuden pariin,sieltä peräti Geijer hissiyrityksen toimitusjohtajaksi saakka.
Valitettavasti kohtalokas pääsiäiseen valmistautuminen,mökin lämmittämisen muodossa,keskeytti lupaavan uran häkämyrkytykseen,tosin kaimaehti tuottaa tuotekehitykseen useita patentteja,esimerkiksi yleisesti käytössäolevan kaidehissi systeemin.
Esittämäni tapaus vahvistaa koulujärjestelmän mielekyyttä ainoastaan taustalla olevana matriisina,mitä erilaisia valmiuksia haluavat ihmiset,niin tarvitessaan voisivat hyödyntää.
Muistan kun peruskoulua aikoinaan luotiin,silloin eräät visionäärit esittivät seuraavaksi kehitysaskeleeksi oppimiskeskuksia,missä ja minne tarpeentullen asiakkaat voisivat hakeutua,katsomatta lainkaan tarvitsevan opastusta tarvitsevan ikää.
Joskus hyvin kekseliäät ihmiset voivat kokea koulun rasitteena. Toisaalta ylivoimaisesti suurin osa on ottanut koulusta irti kaiken sen, mikä sillä on anettavaa.
VastaaPoista