Suomettumisen ja uussuomettumisen välissä

En ole oikein koskaan sulattanut Juhani Suomen historiakäsityksiä. Monien mielestä hän on menneen ajan profeetta, joka Kekkos-kirjoissaan esitti hyvin subjektiivisia arvioita presidentistä.

Kyllä häntä kuitenkin kannattaa lukea ja kuunnella, jos ei muuten, niin perusteltujen vastaväitteiden esittämismahdollisuuden takia. Sitä paitsi joissakin asioissa, kuten arvostellessaan Suomen liiallista lännettymistä hän on oikeilla jäljillä.

Kanava-lehdessä 4/2018 hän puuttuu artikkelissaan ”Omien etujen ajamista vai mielistelypolitiikkaa” viime aikaiseen keskusteluun idän ja lännen jännitteisistä suhteista ottaen esimerkiksi Julia ja Sergei Skripalin murhayrityksen hermomyrkyllä. Juhani Suomi ei – kuten arvata saattaa – sulata läntisiä argumentteja Venäjän syyllisyydestä. Tai oikeammin hän ei pidä todistettuna Venäjän syyllisyyttä perustellen kantaansa monin eri tavoin.

Syy, miksi hän ottaa Skripalien tapauksen esille, on juuri lännen ja idän sotkuinen suhdevyyhde. Häntä harmittaa kuinka helposti Suomi – päinvastoin kuin esimerkiksi Itävalta – hyväksyi läntiset selitysmallit. Suomi karkotti yhden venäläisdiplomaatin osoittaakseen olevansa ”oikealla puolella”.

Suorastaan alentavana Juhani Suomi pitää presidentti Niinistön perusteluja, kun hän sanoi, että ”tässä oli kysymys poliittisluontoisesta reagoinnista (Suomen puolelta)”. Vielä omituisempana Suomi pitää presidentin tunnustusta, että Euroopan neuvoston Moskovalle osoittama syytös ei ollut ”näytön suhteen mikään tuomioistuinkäsittely”.

Juhani Suomi kokee kiusallisena, että ”Suomen ulkopoliittisen johdon propagandainstituutiksi” muovautunut UPI heittäytyi täysin Niinistön selitysmallin taakse. Miten (tarpeettoman) tärkeää onkaan kerta toisensa jälkeen osoittaa, että Suomi kuuluu länteen (jota Itävallan ei ilmeisesti tarvitse tehdä)! Juhani Suomi näkee tässä suomettumisen kääntymisen ”uussuomettumiseksi” eli lännettymiseksi: kun lännessä sataa, täällä avataan sateenvarjoja!

Suomi löytää vertailukohdan tapahtuneelle historiasta, nimittäin Suomen vuonna 1941 tapahtuneen Antikominterniin liittymisen. Silloin piti olla Saksa-mielinen: Saksa halusi Suomen liittyvän länsiliittoutuneiden vastaiseen Antikomintern-sopimukseen (mukana mm. Romania, Slovakia, Bulgaria….), koska sen sillä haluttiin osoittavan puolensa. Suomi taipui lyhyen painostuksen jälkeen, mutta kuten Skripalien tapauksessa, Suomi yritti ohittaa vähin äänin kyseiseen sopimukseen liittymisen: sopimushan oli vain ”julistus” ilman syvällisempää merkitystä. Se ei käynyt Saksalle, joka käynnisti varsinaisen propagandakampanjan halutessaan osoittaa, että Suomi osoitti teollaan puolensa. Samalla tavalla Suomen asema on nyt Skripalien tapauksessa määritetty kaikkialla, halusi se asian nousevan otsakkeisin tai ei.

Suomi laskettiin vuonna 1941 sopimuksen takia yhteiseen rintamaan paitsi Neuvostoliittoa niin myös Yhdysvaltoja ja Englantia vastaan. Pian Englanti julistikin sodan Suomelle (tosin monista eri syistä, eikä vain Antikomintern-sopimuksen takia). Kuten arvata saattaa sortui Suomi Juhani Suomen mielestä nyt samaan virheeseen kahdesti, kun omaksui lännen kannan Skripalien tapauksessa. Juhani Suomi antaa ehkä turhan näkyvän roolin näille kahdelle eri aikoina sattuneelle historian sivujuonteelle, mutta hän liittääkin Skripalien tapauksen osaksi laajaa uussuomettumista, joka on tapahtunut viime aikoina. Juhani Suomen periaatteena on edelleen pysyminen erossa kiistoista, joihin ”meillä ei ole osaa eikä arpaa”. Tätä Suomi pitää maamme ulkopoliittisessa linjassa primaarina, eikä sitä tulisi rikkoa myötäilyn tai mielistelyn takia. Suomen mielestä on vaikeaa esittää olevansa hyvää pataa Venäjän kanssa, kun on lähtenyt mukaan tukemaan todistamattomia väitteitä.

Suomen loppukaneetti on koruton, kun hän lainaa Paasikiveä: suomalaiset ovat ulkopoliittisesti ”saatanan lahjatonta kansaa”. Vaikka sivuuttaisikin Juhani Suomen kahden erillisen asian pilkuntarkan vertailun, tarjoaa hän hyvän vastineen monien itsestään selväksi kokemalle länsisidonnaiselle linjalle.

:::::::::::::::

Samassa Kanava-lehdessä (4/2018) on täysin päinvastaisesta näkövinkkelistä esitetty käsitys Suomen asemasta. Sen tarjoaa entinen moninkertainen suurlähettiläs Antti Kuosmanen artikkelissaan ”Onko Nato-jäsenyys Suomelle turva vai uhka?”. Otsakkeen jälkeen hän unohtaa sanan ”uhka” miltei kokonaan ja perustelee Natoon liittymistä turvanäkökulmasta.

Kuosmanen fokusoi sotilaallisen turvallisuuden tarpeen tarkasti Venäjään sivuuttaen ns. ”laajan turvallisuuden”, jota hän pitää lähinnä väistöliikkeenä.

Kuosmasen artikkeli on – päinvastoin kuin Juhani Suomen artikkeli - läntisen näkemyksen läpitunkema. Hän ymmärtää vain vaivoin Venäjän Natoon liittämän ”hyökkäysliiton” perustelut. Hän kieltää täysin Länsi-Euroopan maiden kyvyn hyökätä Venäjän kimppuun unohtaen kuitenkin, että eivät Länsi-Euroopan maat olekaan Venäjän päävihollinen vaan Yhdysvallat, joka – kuvitellussa tai todellisessa - vihoittelussaan tarvitsee Länsi-Euroopan maita liittolaisinaan. Voimme vaikka kuinka monta kertaa mitätöidä läntisen Euroopan kyvyn uhata Venäjää ilman, että kuitenkaan saamme aikaan uskottavaa kuvaa Venäjän kannasta: Yhdysvallat on Venäjän pääkilpailija.

Kuosmanen ilmoittaa artikkelinsa alussa, että käsittelee Natoa ”yksinomaan puolustusliittona”. Tämä on nykyisen kansainvälisen tilanteen kannalta vaarallinen yksinkertaistus, sillä toinen osapuoli ei näe asiaa tällä tavalla, vaikka kuinka tolkuttaisimme sitä itsellemme tai Venäjälle. Venäjää voinee tarkastella vain sen alemmuudentunteen kautta: se tuntee jäävänsä lännen alle ja länsi kieltäytyy ymmärtämästä sen näkökohtia.

Kuosmanen lähtee siitä perusolettamuksesta, että Venäjä on likitulkoon ainoa maa, joka voi uhata Suomea, ja siitä lähtökohdasta hän rakentaa kuvan, että se suunnittelee uhkaavansa Suomea tai peräti toteuttaa uhkauksensa. Virkkeen alkuosa on totta, mutta loppuosa on näissä yhteyksissä tutuksi tullutta spekulaatiota.

Tämän spekulaation hän realisoi tarpeeksi liittyä Natoon. Tosin hän myöntää, ettei itsekään usko Venäjän valloitusaikeisiin. Tällä argumentilla hän toki irtisanoutuu vauhkoista haukkamielipiteistä.

Kuosmanen kysyy olisiko Venäjä jättänyt Suomen, jolla on pisin maaraja sen kanssa, ”kokonaan pois laskuista”(mahdollisena vihollisena). No ei varmasti ole! Sillä on tarkat suunnitelmat Suomen varalta riippumatta siitä kuuluuko Suomi Natoon vai ei! Armeijoiden esikunnat ovat tarkoin ohjelmoineet aikeensa. Se on niiden tehtävä, se on niiden työtä. Mutta ei tästä pidä vetää johtopäätöksiä sotilaallisten toimien aloittamisesta.

Kuosmasen spekulaatioilla ei pitkälle pötkitä. Kysymys on hyökkäyskynnyksen korkeudesta (Suomen puolustuskyvyn huomioiden), kysymys on siitä, miten arvokkaaksi Venäjä arvioi Suomen rauhanajan yhteistyökumppanina, kysymys on siitä, miten pitkälle Suomessa pystytään asettumaan Venäjän asemaan jne.

Kuosmanen puhuu turvatakuiden uskottavuudesta. Jos katsotaan Euroopan karttaa, niin Nato-jäsenyys on häilyvä side tällä hetkellä. Kuosmanenkin kysyy, onko kaikilla Nato-mailla valmiutta ottaa Suomi jäseneksi. Jos tilanne kansainvälisesti kriisiytyy asettuvat palapelin palaset kunkin maan etujen mukaisesti hyvin ennalta arvaamattomalla tavalla. Kuten käytännön politiikka on osoittanut ovat liitolaisuudet hyvin hauraalla pohjalla.

Kuosmanen antautuu sotapeleihin pidäkkeettömästi luoden erilaisia uhkaskenaarioita, joiden perusteella lukijalle pitäisi tulla tunne, että Nato-jäsenyyttä tulisi kiirehtiä.

Kuosmanen aivan odotetusti haluaa irrottaa Suomen energiariippuvuudesta Venäjään. Tämä on looginen jatke hänen uhkaskenaarioilleen. Suomen tulee tukeutua vain länteen energia- ym. suhteissaan. Kuitenkaan milloinkaan Suomen ja Venäjän ydinenergiayhteistyö (1960-luvulta alkaen) ei ole ollut vaarassa keskeytyä. En tiedä yhdestäkään uhkailusta kymmenien vuosien ajanjaksolla. Kysymys on siitä, miten pitkälle jossittelemme ja spekuloimme mahdollisilla uhkatekijöillä. Liikkumavaramme olisi todella onneton, jos edettäisiin Kuosmasen viitoittamalla tiellä.

Kuosmanen sivuuttaa ohimennen Natoon liittymisen haitat ja riskit, koska ne eivät olisi ”yhtä perustavanlaatuisia kuin jäsenyyden hylkäämisriksi”. Siinä oikeastaan kaikki tästä teemasta. Sotaan joutumisen jonkin Nato-maan rinnalla hän toki mainitsee, mutta ei siitä aiheutuvia monimutkaisia seuraamusvaikutuksia.

Venäjä on jo valmiiksi varuillaan Itämerellä, mutta Kuosmasen esittämä Natoon liittyminen Ruotsin kanssa yhdessä lisäisi kriisiytymiseen vaaraa Itämerellä oleellisesti. Kaikki perustuu siihen, että läntistä rautaa saadaan rajalle. Se vaihtoehto sivuutetaan, että Suomi ja Ruotsi keskinäisen yhteistyön avulla mahdollistavat rauhanympäristön Itämerellä paremmin kuin mikään muu ratkaisu.

Kuosmaselle ei riitä kahdenkeskinen yhteistyö Yhdysvaltain tai Ruotsin kanssa, ei myöskään EU-yhteistyö (paitsi viime kädessä). Nato sen olla pitää.

Vielä Kuosmanen spekuloi Suomen liittoutumisesta Venäjän kanssa, mutta odotusarvoisesti hylkää sen suoralta kädeltä. Kuten edeltä käy ilmi, ei diplomatia ole Kuosmasen priorisoinnissa korkealla tasolla. On myönnettävä – ja presidentti Niinistökin sitä juuri korosti – että elämme autoritaaristen johtajien aikaa, jolloin pienillä valtioilla ei ole sitä roolia, jonka ne ansaitsisivat.

::::::::::::::

Tulee miltei ikävä Juhani Suomea tarvittavan vastavoiman ja tasapainon luojana.

Annetaan viimeinen sana kuitenkin presidentti Niinistölle, joka vastikään Financial Timesin haastattelussa - kylmänä suihkuna monelle Nato-intoilijalle - totesi, että ”suomalaiset eivät liittymistä tue ja minä olen suomalainen”.