Jari Ehrnroothin utopia

Jari Ehrnrooth provosoi leimaamalla hyvinvointiyhteiskunnan kuolleeksi Ylen ikkunan kolumnissaan ”Hyvinvointivaltio on tullut tiensä päähän” (11.6.2018). Ajattelin provosoitua. Kirjoitus on tarkoitushakuinen eikä ehkä ansaitsisi voimakasta reagointia, sillä kirjoituksessaan Ehrnrooth lyö yhtä utopiaa, ”kommunismia” ja luo samaan aikaan toista, jonka nimeksi voisi sopia "hyvää tekevä yhteiskunta" (well-doing).

Ehrnroothin yksisilmäisen kirjoituksen keskeinen ajatus on tässä: ”vastuu hyvästä elämästä kuuluu jatkossa yksilöille itselleen”. Kirjoitukseen ei voi suhtautua kaikella vakavuudella, sillä hän jättää kokonaan määrittämättä yksilön vastuut konkreettisella tasolla. Yhtä lailla hän jättää määrittämättä valtion roolin. Onko esimerkiksi kysymys ns. yövartijavaltiosta, vai miten hän näkee valtion roolin tai roolittomuuden?

Ehrnrooth väittää soten ja aktivointimallin olevan vasta alkua tulevalle. Mille tulevalle? On vaikeaa nähdä soten heijastavan sellaista tietä tulevaisuuteen, josta Ehrnrooth haaveilee. Sote on erittäin keskittävä järjestelmä, jossa ihmisen paikka terveydenhoidon ja sosiaalityön ketjussa on tarkoin määritetty. Valinnanvapaus luo tiukan sääntelyn. Päästäkseen päämääräänsä Ehrnroothin tulisi määrittää aivan uudenlainen järjestelmä, jossa yksilöt ovat järjestelmän herra, sote ei osoita tietä siihen suuntaan.

Ehrnrooth uhoaa, että nykyistä järjestelmää korjataan 2020-luvulla aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Lääkkeeksi hän esittää hyvinvointimallia, jonka nimi on ”well-doing” nykyisen ”well-beingin” sijasta. Käsitteet ovat tietenkin Ehrnroothin omien aivoitusten tulosta. Väitteen mukaan tapahtuu tarkentamaton vallanvaihto valtiolta yksilölle: ”pian kaikki menee uusiksi”. Varokoon kaikki, jotka nyt elävät sosiaalitukien varassa!

Hän tekee saman virheen kuin kaikki ääriliberaalin laidan yhteiskuntafilosofit: ihmiset täytyisi vaihtaa. Oivana esimerkkinä uusista yhteiskunnallista ajattelijoista Ehrnrooth mainitsee ”rohkean” Susanna Kosken. Ehrnrooth julistaa, että ”vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain”. Ehrnrooth sanoo, että Susanna Koski ”vaatii itsenäistä harkinta- ja toimintakykyä kaikilta vapailta yksilöiltä”. Ja mitä hän saa vaivansa palkaksi? Ehrnrooth vastaa: ”Sosialistiseen kollektivismiin sitoutuneet populistit rientävät syyttämään häntä fasistiksi”.

Kaikkeen syypää on marxilainen kollektivismi. Tässä hän niputtaa kymmenien vuosien historian yhdeksi aatesuunnaksi, joka on ikään kuin yksi kokonaisuus, möhkäle, jonka torjumiseen kaikki voimavarat on koottava. Ei pienintäkään yritystä eritellä erilaisia historiassa toteutuneita valtion ja yksilön työnjakoon perustuvia järjestelmiä, joita on maailma pullollaan.

Kommunistisesta manifestista – 170 vuoden takaa – löytyy avain sosialistisen kokeilun epäonnistumiseen. Ehrnrooth elää ikään kuin sen tiedon vallassa, että kaikki, mitä tässä välillä on tapahtunut on ollut harhaanjohtavan opin toteuttamista! Marxilaisen aikakauden jälkeen ”yhteiskunnallista palvelujärjestelmää tullaan kehittämään klassisen liberalismin ja yleisen velvollisuusetiikan pohjalta”. Ehrnrooth pysyttelee turvallisen kaukana konkreettisista toteuttamismalleista. Tärkeintä on asettaa sanat ylevään, tulevaisuuteen kurkottavaan muotoon.

:::::::::::::::::

Perusoletus Ehrnroothilla tuntuu olevan, että nykyinen järjestelmä sallii ”vapaamatkustajien” runsauden. Loisimisen tulee loppua. Uuden järjestelmän sisäinen logiikka tekee vastuuttomasta toisten kustannuksella elämisestä lopun.

Yksi pahan alku ja juuri on konsensuspolitiikka, joka on ollut synnyttänyt etujen riippuvuuksia. Konsensuksesta voidaan siis johtaa toisten kustannuksella eläminen. Asetan tämän vahvasti kyseenalaiseksi.

Yksilöllistymiskehitys johtaa eduskunnassa siihen, että ”yksilöllinen kansanedustajuus” ja siihen perustuvat liittolaissuhteet luovat perustan tulevalle hyvälle hallinnoimiselle. Ettei vain tällainen järjestelmä olisi jo nyt käytössä. Mikä muuttuu? Ehrnroothin ihannekuvassa autoritääriset puolueet poistuvat ja tilalle tulee vapaiden yksilöiden muodostamat yhteenliittymät. Mallia luovat ehkäpä Harkimo ja Jungner? Uskokoon ken voi!

Kaiken vapauden keskellä budjettikuri nousee arvoon arvaamattomaan. Pekka Kuusen ihanteet sosiaalisten tulonsiirtojen enimmäiskoosta määrittävät järkevän pohjan.

Suorastaan järisyttävä on Ehrnroothin halu selittää sekä 1990-luvun että 2010-luvun (tarkoittanee finanssikriisiä 2008 ja sen seuraamuksia, sillä finansskriisissä Suomi ei ollut aiheuttajana) kriisit ylenmääräisillä sosiaalikuluilla. Ehrnrooth ei erittele esimerkiksi eläkemenojen osuuden suuruutta, joka on ratkaiseva menolisäyksissä. Mitä eläkkeille pitäisi tehdä?

Poissa ovat em. kriisien selitysten kirjosta velaksi elämisen faktat, poissa ovat finanssikriisin subprime-velkojen syy-yhteydet. Ei yritystäkään selittää, että sosiaalimenot (ja niiden ripeä nousu) toimivat automaattisina vakauttajina kun talouden hoidossa kaikilla tasoilla on ajauduttu vaikeuksiin. Ehrnrooth yrittää selittää, että ongelmista selvitään, kun käytetään puskurirahoitusta lamakausien varalta. Tämä on kuultu joskus aiemminkin! Helppo sanoa! Mikä saisi meidät muuttumaan niin, että varautuisimme paremmin pahimpaan, joka sinällään on oikea vaatimus? Parhaillaan meneillään oleva yksilöiden velkaantumisongelma on esimerkki päinvastaisesta suuntauksesta. Kysymys on, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin ihmisluonnon mukavuudenhalun oikaisusta dramaattisella tavalla.

Työttömyyden Ehrnrooth ratkaisisi takuutyömarkkinoiden ja kolmannen sektorin avulla. Jälleen periaatteet ovat niin yleisellä tasolla, ettei synny nykyisin käytettävissä oleviin malleihin selkeää eroa. Vaikutukset ovat hitaita.

Terveyspolitiikassa Ehrnrooth palaa Esko Ahon aikanaan esittämään malliin, jossa kukin hoitaa terveyttään aiheuttamisperiaatteen mukaan. Siis jos tupakoi ja ryyppää, on varauduttava käyttämään tuloistaan huomattava osa oman terveyden hoitoon. Ratkaisuksi Ehrnrooth esittää yksilöllisiä vakuutuksia, joissa huomioidaan huonon elämän seuraukset. Se maksaa, joka laiminlyö terveet elämäntavat.

Tästä mallista on vapaus kaukana. Kontrollin on pakko olla tiukka, jos mallia seurataan. Kuka valvoo? Yhteiskunta? Ehrnroothin ajatus on näennäisesti kaunis, mutta sen käytännön toteutus ajautuu ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Jotenkin siis ihmisen itsensä on tiedostettava, että huonoilla elämäntavoilla ihminen tuhoaa terveesti elävien vastuullisuuden.

Huonot elämäntavat ja niistä aiheutuvat vastuut Ehrnrooth asettaa vakavasti sairaiden ja vanhenevan väestön tarpeiden vastinpariksi! Kysymys on vain siitä, kuinka suuri osa vanhenevan väestönosan terveysongelmista on ”itse aiheutettuja”, ja kuinka suuri esimerkiksi geeniperimästä johtuvaa. Entä tapaukset, joissa nämä molemmat (ja lukemattomat muut syyt) ovat osallisina terveysongelmissa?

Ilmainen koulutus on seuraava nykyjärjestelmän syntipukki Ehrnroothin teemoissa. Järjestelmä kuulemma tuottaa vain vastuunpakoilua, jossa haluamaansa työpaikkaa vaille jäänyt syyttää järjestelmää siitä, ettei työllisty. Ja kaiken syy on vanhoillinen hyvinvointiajattelu.

Ehrnroothin ajattelua peratessa tulee mieleen, että on kaksi ihmistyyppiä: kunnollinen vastuistaan huolta pitävä ihanne ja sitten kaiken hyvän laiminlyövä passiivinen olento. Jostakin syystä tällainen ajattelu juonta juurensa oikeistolaisesta maailmankuvasta. Hyvikset ja pahikset erotetaan jyrkästi toisistaan.

On houkuttelevaa pohtia vaatiiko Ehrnroothin yhteiskuntafilosofia astetta – itse asiassa monta astetta - ”parempaa” ihmistä nykyiseen verrattuna. Lopulta johtopäätös mielestäni on, ettei tästä ole ollenkaan kysymys. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole Ehrnroothin kuvaileman kaltainen löysäilijöiden yhteiskunta, se on vaativa järjestelmä yksilöä kohtaan. Kukaan ei pääse helpolla, sillä jatkuvan koulutuksen vaatimus, sosiaalisten tukien tarveharkinta ja ympäristön luonnollinen paine pitää ihmiset tiukoilla. Hyvinvointiin tähtäävä yhteiskunta ei siis ole passivoiva, olemisen ihanuuteen (well-being) perustuva, vaan useimpien osalta kurinalaista ja aktiivista toimintaa vaativaa – tietenkin kunkin voimavarojen mukaan. Oleellinen asia on erilaisuuden huomioiminen, joka lienee tärkein kehittämiskohde.

Toki järjestelmän hyväksikäyttäjiäkin on eriasteisesti, mutta ongelmaa ei poisteta yltiöindividualistisella filosofialla, vaan yhteisyyttä korostavalla ajattelulla. Ei konsensusta tavoitteleva yhteiskunta ole yksilöllisyydeltä sijaa vievää kollektivismia, vaan pikemminkin voimavara.

Paljon Ehrnroothin maalailemaa tulevaisuuskuvaa todennäköisempi malli on evoluutioon perustuva järjestelmä, jossa on toki yksilöä korostavia piirteitä, mutta mitä todennäköisemmin vahvasti yhteisvastuuta vahvistavia rakenteita. Miten muutoin yhä enemmän keskinäisriippuvuuteen perustuvaa maailmaa voitaisiin koota?

Ehrnrooth tulee luoneeksi vain yhden uuden utopian edeltäjien seuraksi. Utopioilla on ollut taipumus osoittautua suurellisiksi ja pidemmän päälle toimimattomiksi.