Puoluekenttä uusiksi

Suomen puoluekenttä on ollut kymmeniä vuosia suhteellisen vakaa. Tosin meilläkin on ollut esiin työntyviä uusia voimia, kuten tpsl ja smp olivat aikoinaan, mutta pääosin puoluekenttä on pysynyt staattisena. Maailmansodan jälkeen vanhat kansanliikkeet hallitsivat maata. Näitä olivat sdp, maalaisliitto-keskusta, kokoomus ja skdl.

On kuitenkin väärä käsitys, jos katsotaan, että muutoksia ei ole lainkaan tapahtunut. Vanhoista mahtipuolueista skdl hiipui vasemmistoliitoksi ja sdp:n sisäisestä jaosta syntynyt tpsl kuoli kokonaan pois. Uutena voimana läpimurron teki 1980-luvulla vihreä liike, joka haastoi suuret puolueet.

Smp:n perillinen, protesti- ja populistipuolue perussuomalaiset nousi 2010-luvulla hallitukseen valtavan kannatusnousun saattelemana. Puoluekenttä järisi Timo Soinin liikkeen murtautuessa läpi politiikan staattisten voimien.

Vakiintuneita voimia ovat viime vuosikymmeninä olleet pienpuolueet rkp ja skl/kristillisdemokraatit. Kokoomuksen muutokset ovat olleet pieniä eivätkä sdp:n ja keskustan muutoksetkaan järisyttäviä. Kannatuslaskut ovat korvautuneet kannatusnousuilla. Se oleellinen muutos on tapahtunut, että nykyisin on vaikea puhua ”suurista puolueista”, on pakko puhua keskisuurista puolueista. Puoluekenttä on siis aiempaa pirstoutuneempi. Nyt alkaa olla tavanomaista, että vain yksi puolue yltää 20 prosentin kannatukseen.

Viimeaikaiset muutokset ovat syöneet vasemmiston kannatusta. Tulihan meille työväenpuolue kokoomus ja sen myötä työväenpresidentti. Perussuomalaiset ilmoittivat olevansa työväenpuolue ilman sosialismia. Paitsi iskulauseissa niin myös käytännössä yhteiskunta on sosiaalidemokratisoitunut.

Sdp:n ja vasemmistoliiton oppositioasema on pysäyttänyt vasemmiston alenevan kannatuksen ja molemmat ovat tänään tyrkyllä seuraavaan hallitukseen kumpikin omalla tavallaan.

Puoluekentän meidän oloissa levoton liikehdintä ja puolueiden ulkopuoliset poliittiset voimat ovat saaneet jalansijaa ja huojuttaneet edustuksellisen demokratian perustuksia, ei järisyttävästi, mutta kuitenkin siinä määrin, että jännityksellä voi jäädä odottamaan seuraavia muutoksia.

Poliittinen järjestelmä on aiempaa herkempi muutokselle ja nimenomaan äkilliselle muutokselle. Vastapainoksi poliittinen järjestelmä Suomessa toimii - taloustieteestä tutun – automattisen vakauttajan tavoin ja vaimentaa iskut itse järjestelmän perustuksia kohtaan. Muualla maailmassa tempoilevat muutokset lyövät läpi herkemmin, joka ei vakauden kannalta ole hyvä tilanne.

Paljon on puhuttu nykymuotoisen edustuksellisen demokratian vanhentuneisuudesta. Tarvitaan välittömämpiä vaikutusmahdollisuuksia kansalaisaloitteiden tai kansanäänestysten tapaan. Mutta nekään eivät riitä. Kansalaisten tahtotila heijastaa halua vaikuttaa asioihin suorempaan. Järjestelmän tulisi siis muuntua vastaanottavaisemmaksi muutostarpeille. Kysymys on paitsi sisällöistä, niin ennen kaikkea vaikuttamisen muodoista. Uusi Liike Nyt voi toimia laboratoriona tällaiselle vaikuttamiselle, jossa kansanedustajat ovat yksilöitä ja yhteistyö tarkoittaa itsenäisten kansanedustajien liittoutumista. Jotain tässä on sellaista, mikä epäilyttää asioiden käsittelyn sujuvoittamisen näkökulmasta. Epäonnistuminen ”yksilöiden liittoutumisen” (vrt. puoluekuri) toteuttamisessa voi johtaa autoritaarisiin ratkaisuihin, kun ihmiset kyllästyvät loputtomiin neuvotteluihin.

Yksi suuri muutos sekä meillä että muualla on ollut, että liberaali demokratia on joutunut ahtaaseen rakoon autoritääristen tai populististen voimien puristuksessa. Liikehdintä on eri tasoista eri maissa, Etelä-Euroopassa suurta, pohjoisessa vähäisempää. Vakaus kuvaa suomalaista poliittista kulttuuria ainakin yleisellä tasolla.

Autoritaarisuuden kasvu ilmenee mm. johtajavaltaisuuden kasvuna, vaikka poliittinen järjestelmä todellisuudessa tai näennäisesti olisikin demokraattinen. Moni kaipaa tapahtumien vyöryssä suurta johtajaa: tulisi joku, joka sanoisi, miten tehdään! Trendi on aivan ilmeinen. Politiikkaan erityisesti somessa liitetty sumpliminen, lehmänkaupat ja likaisuus ovat tehneet valitettavasti tehtävänsä, suurimmaksi osaksi virheellisin argumentein.

Joka tapauksessa puoluepolitiikka on saamassa varjorakenteita, jotka syövät perinteisen puoluekentän uskottavuutta. Meillä Suomessa on vaikea arvioida Liike Nyt -ryhmän tulevaisuutta, mutta mielenkiintoinen muutos on ollut kunnallispolitiikassa jo aiemmin syntyneiden ”meidän kunnan puolue” -tyyppisten ryhmien orastava siirtyminen Liike Nyt -ryhmän osaksi. Uudesta voimasta on ikään kuin syntynyt erillisryhmien ”kattojärjestö” tai sellaiseksi Liike Nyt ainakin pyrkii. Vaikeaa tästä on enempää sanoa tässä vaiheessa.

Kokoomuksessa on nähtävissä oikeistosiiven tarve profiloitua erilleen muusta puolueesta. Tämän tyyppinen muutos on vaikuttanut taustalla jo jonkin aikaa, mutta kokoomus on onnistunut suoristamaan rivinsä. Soten myötä muutosvoimat ovat saaneet lisää energiaa. Hajoamisesta ei kuitenkaan voida puhua.

Kaikki edellä kuvattu oikeastaan ilmentää oikeistovoimien ja toisaalta siitä erillään olevan konservatiivisen siiven läpimurtoa poliittiseen kenttään. Meillähän keskustavoimat (keskustavasemmisto ja keskustaoikeisto) ja liberalismi ovat olleet hegemonisessa asemassa.

Entä miten globaalit voimasuhteet ja niiden muutokset ovat vaikuttaneet puoluekenttään? ”Lännettyminen” (tai uussuomettuminen) on syönyt aiemman käsitteen ”suomettuminen”, joskin kysymys on eritaustaisista poliittisista voimista. Varsinkin kokoomus liputtaa länsiorientoutumisen puolesta voimakkaasti. Samaan aikaan Venäjä-suuntautuneisuus on dramaattisesti heikentynyt puoluekentässä viimeisten 50 vuoden aikana. Silti suomettumisen leimakirves heilahtaa helposti, jos porvarillistuneessa Suomessa joku puolustaa Venäjän näkökulmaa. Juuri nyt on meneillään mielenkiintoinen vaihe, kun Euroopassa populistiset ja autoritääriset voimat ovat ilmoittautuneet enemmän tai vähemmän Venäjä-mielisiksi. Meilläkin perussuomalaiset ovat osoittaneet oireilua Venäjä-ymmärryksen suuntaan. Tämä paradigman muutos on yksi niistä siirtymistä, joita kannattaa seurata.

Hallituksen muodostamiseen uudet poliittiset voimasuhteet vaikuttavat siten, että enemmistöhallituksia on vaikea muodostaa kahden tai kolmenkaan johtavan puolueen varaan. Suuria puolueita ei enää ole. Onpa yhä useammin tullut mieleen, onko Suomessa valmiutta skandinaavistyyppiseen vähemmistöhallitukseen. Vaatii hyvin edistynyttä poliittista kulttuuria olla kaatamatta vähemmistöhallitusta pieniin asioihin.

Vasemmisto-oikeisto jakaumaa on vaikeampi todentaa kuin aikoihin, koska vasemmistoksi voidaan lukea melko yksiselitteisesti vain vasemmistoliitto ja sdp, mutta vihreät on jo rajatapaus. Kuitenkin hiukan yleisemmällä tasolla vihreät on keskustasta vasempaan oleva puolue. Joitakin vasemmistorippeitä on myös muissa puolueissa. Kaikkiaan vasemmiston kannatus on viimeisten galluppien myötä asettunut arvioni mukaan johonkin 40 ja 45 prosentin välimaastoon. Porvaririntama on kuitenkin vahvistunut niin, että on vaikea kuvitella, että Suomen syntyisi vasemmistohallitus.

Nationalismi ja siihen sisäänrakentunut maahanmuuttajakielteisyys on muokannut maaperää uusille populistisille liikkeille ympäri Eurooppaa. Meillä Suomessakin on saatu tartunta. Nationalismi on irtaantunut terveestä isänmaallisuudesta ja muuttunut etnisiä ryhmiä poissulkevaksi aiheuttaen mielipiteiden polarisoitumista ihmisten kesken.

Eriarvoistuminen on monissa suhteissa (tuloerot, väestön ikähaitari ja huoltosuhteen heikkeneminen, työttömien ja työllisten polarisoituminen, koulutettujen nuorten kansainvälistyminen/vähän koulutettujen alueellinen ja sosiaalinen paikallaan pysyminen, kantaväestön muuttotappio, hyvinvointikonsensuksen heikkeneminen, aivovientiproblematiikka, työllisyysasteen riittämättömyys) on lyönyt läpi koko kirjolla. Vaikutukset poliittisiin mielipiteisiin ovat osin hämärän peitossa. Ne kuitenkin omalta osaltaan muokannevat poliittista kenttää.