Puolueet ja heimot - demokratia ja viidakon lait

Helsingin Sanomat esitteli (6.6.2018) lyhyesti vastikään ilmestyneen Barack Obaman neuvonantajan Ben Rhodesin kirjan ”The World As It Is”, jossa peilataan Obaman presidenttiyttä häntä hyvin läheltä seuranneen avustajan ja kumppanin näkökulmasta.

Obama oli ja on nykyaikaisen liberaalin demokratian läpivalaisema poliitikko, mutta kirjan mukaan hän heitti epäilyn itse noudattamansa politiikan järkevyydestä pian Trumpin valinnan jälkeen. Obaman esille nostama seikka ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai uusi, hän nimittäin heitti retorisen epäilyn, että harjoitettu ”kosmopoliitti globalismi” (jolla oli ja on Obaman vankka kannatus) oli virhe. Tuskinpa hän periaatteistaan on luopumassa, mutta älykkäänä ihmisenä pyrki analysoimaan, miksi valta vaihtui Valkoisessa talossa.

Joku populisti voisi tähän sanoa, että vasta Trumpin valinnan jälkeenkö Obama tajusi asioiden oikean laidan? Helppo sanoa!

Liberaalin demokratian kannattajaksi tunnustautuvan kannalta tapahtunut ei ole mitenkään huitaisemalla ohitettava asia, vaan tärkeä periaatteellinen kysymys: se linja, jota Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa on noudatettu kymmeniä vuosia on asetettu yhä useammin kyseenalaiseksi. Monissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta asia on selvä: kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan . Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelisin niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen väitteen mukaan kansakunnalle vahinkoa. Isänmaalisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.

Osa kansalaisista on ikään kuin alkanut puolustaa tärkeäksi kokemaansa syvälle historiaan ulottuvaa identiteettiä. Demokraattinen puoluekoneisto – välillinen kansanvalta - ei vastaa enää ihmisten tarpeisiin vaan halutaan suoraa yhteiskunnallista reagointia ja osallistumista. Monien liberaalien – mukaan lukien Obama – mielestä tässä on kysymys taantumisesta tribalismiin, heimottumiseen, joka voisi olla demokraattisen koneiston primitiivinen versio. Ainakin Obaman esittämä problematiikka on relevantti ja vaatii vastausten pohdintaa.

On nähtävissä, että ihmiset eivät sittenkään olleet valmiit maailmoja syleilevien edistyksellisten oppien kannattajiksi. Syvältä menneisyydestä johdetun identiteetti-imperiumin vastaisku on nähtävissä kaikkialla maailmassa.

Ideologiset ja poliittiset ääripäät voidaan nähdä seuraavasti:

Jyrkkäreunaisen heimottumisen yhtenä piirteenä voidaan pitää tiukkaa määritelmää, kuka saa kuulua ”yhteisöön”. Liberaalin demokratian radikaalin tulkinnan mukaan taas vapaus on universaali, vallitsee sallivuuden ja vapauden ehdottomuus. Nämä kaksi ääripäätä harvoin toteutuvat sellaisenaan käytännössä, mutta voisivat muodostaa kehikon, jonka kautta liberaalidemokratiaa ja heimoutumista voidaan eritellä.

Itse asiassa edellä esitetty kuvaus on raju yksinkertaistus. Tosiasiassa kansalaiset ovat monissa yhteisöissä jakautuneet useisiin ryhmiin.

Joka tapauksessa liberaalia demokratiaa haastetaan äänekkäästi: huudetaan maailmalle seis! Turhaan tietenkin, mutta tärkeintä on saada oma ääni kuulluksi, kun liberaali demokratia on väitteen mukaan mitätöinyt populististen protestoijien vastalauseita. Populistit ovat saaneet oppositiosta huutaa iskulauseitaan , mutta nyt on tapahtumassa laajalti selvä murtautuminen hallituksiin useissa Euroopan maissa. Suomessa ollaan itse asiassa pisimmällä, koska meillä populistit ovat saaneet osoittaa kyvykkyytensä hallituksessa jo monien vuosien ajan. Tulos on ollut odotettu. Hallitseminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin oppositiosta käsin kivien heittely.

Helppoa ei ole ollut toisellakaan puolella: Obama toteaa Rhodesin kirjan mukaan, että ”ehkä me työnsimme liian lujaa (liberaaleja aatteitamme)” Obaman hämmennys on ilmeinen, kun hänen vahvoiksi kuvittelemansa periaatteet on monilla tahoilla asetettu kyseenalaisiksi : ”Ehkä ihmiset vain haluavat kääntyä takaisin heimoonsa”, jatkaa Obama.

::::::::::::::::::::

Olen itsekin kirjoittanut yhden blogikirjoituksen heimottumisesta, ”Onko heimokulttuuri taantumisen merkki?”. Totesin kirjoituksessa mm. seuraavaa: ”Poliittisiin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.”

Populismin kiinnitin heimottumiseen seuraavalla tavalla: ”Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan, kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteita heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet – monien esittämän väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön niitä vaikka heimoiksi.”

Tutkija Shania Määttälä on selvittänyt postmodernin ja heimottumisen yhteyksiä ja toteaa varsin sattuvasti: ”Heimon jäseniä yhdistää jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen ja postmoderni yksilö määritellään.……heimojen kautta.”

Edellä kuvattu tapahtumasarja on kestänyt kymmeniä vuosia. Meillä Suomessakin Veikko Vennomon protesti liittyy oleellisesti modernisoitumis- ja liberalisoitumiskehitykseen. Vennamon protesti kantoi aikansa, mutta lopulta lopahti. Sen jälkeen identiteettikeskeisyys on kokenut uuden nousun aivan viime vuosina.

::::::::::::::::

Perimmältään kysymys on demokratian pahoinvoinnista. Heikki Wilenius kirjoittaa tuoreessa Voima-lehdessä (Voima/toukokuu 2018) kahdesta kuuluisasta filosofista ja yhteiskuntatieteilijästä Theodor Adornosta ja Max Horkheimerista, kuinka natsismiin ja kapitalismiin johtaneet kokemukset lannistivat parivaljakon niin, että he kirjoittivat yhteisen teoksen ”Valistuksen dialektiikka” (1944), jossa he väittävät, että valistusajattelu ja siihen liittyvä järjenkäytön ihannointi on vain myytti muiden joukossa. Ennemmin tai myöhemmin valistushaaveet vajoavat takasin sinne, mistä kumpusivatkin: taikauskoon ja myyttiin.

Horkheimer ja Adorno siis viitoittavat jo varhain tietä sille kehitykselle, mikä on tapahtunut viime aikoina, ja joka tässä kirjoituksessa on määritetty taantumiseksi heimottumiseen.

Ei siis mitään uutta auringon alla: demokratiaan ei liity mitään erityistä ja ylevää. Se huojuu kuin mikä muu tahansa hallitsemisen muoto.

Tätäkö olemme todistamassa nyt?

Adornoon ja Horkheimeriin viitaten Wilenius väittää, että ”demokratiaan kuuluu myytti, että se on erilaista kuin perinteeseen tai hallitsijan karismaan perustuva vallankäyttö”. Tosiasiassa Wileniuksen mielestä ”demokratian viime aikainen vajoaminen autoritarismiin on merkki siitä, että demokratia on alastomimmillaan Kim Jong-unia ja Donald Trumpia”. Aika kova yleistys, mutta viime aikojen vallankäytön muotojen sekoittuminen osin tukee Wileniuksen kärjistystä.

Adornon ja Horkheimerin ajattelu johtaa lopulta koko edistyksen asettamiseen kyseenalaiseksi – ainakin siinä muodossa, kuinka sen länsimaissa koemme.

Erään näkökulman luo John Dickinson, joka laajassa The Atlanticin (May, 2018) artikkelissa ”The Hardest Job in the World” antaa ymmärtää, että presidentin tehtävä ei ole sekaannuksen tilassa vain Trumpin takia, vaan ongelman ytimessä on presidenttiyden (tai miksei koko edustuksellisen demokratian tehtävän/oma huomioni) ”mahdottomuus” ylipäätänsä nykyaikana: ”What if the problem isn´t the president – it is the presidency”? Tässä sitä ollaan: johtamisen mahdottomuudessa.