Näin puhui Nietzsche!

Yle Teemalla näytettiin juuri BBC:n dokumenttisarja ”Marx, Nietzsche ja Freud”. ”Nämä miehet muuttivat maailmantaloutta, kyseenalaistivat yhteiskuntaa ja porautuivat ihmismieleen”, kuten alaotsakkeessa todetaan. Luotaan tässä Nietzscheä koskevaa osuutta omin kommentein.

Friedrich Nietzsche syntyi vuonna 1844 uskonnolliseen kotiin, papin perheeseen. Kun Nietzsche oli nelivuotias, isän mieli järkkyi aivosairauden seurauksena. Kuolema seurasi nopeasti. Friedrichin kaipuu isää kohtaan oli pitkään lohduttoman sureva: miksi Jumala hylkäsi hurskaan miehen? Epäily kristinuskoa kohtaan heräsi isän kohtalon seurauksena. Tästä huolimatta nuori Friedrich aloitti pappisopinnot.

Opintojen yhteydessä Nietzsche perehtyi kriittiseen raamattukäsitykseen, jonka mukaan pyhä kirja oli sepitettä. Seurauksena Nietzsche alkoi epäillä raamatun älyllistä perustaa, joka johti välirikkoon kotiväen kanssa.

Nietzsche puhui Jumalan murhasta. Häntä kauhistutti, minkä hinnan joudumme maksamaan Jumalan kuolemasta moraalikadon seurauksena. Nietzschen kohdalla oli kysymys ennemminkin maailmasta vieraantumisesta kuin uskon menetyksestä. Uskonto keskittyi liikaa tulevan elämän lupauksiin ja Nietzsche ymmärsi olemassa olevan elämän kärsimykseksi, johon uskonnosta ei ollut apua. Elämää oli vain siedettävä. Tämä problematiikka hallitsi Nietzschen elämän sisältöä 20 vuoden ajan.

Nietzschelle tarjoutui mahdollisuus löytää tie ulos umpikujasta tuolloin vahvassa nousussa olleen tieteellisen maailmakatsomuksen kautta, mutta Nietzschelle tämä ei riittänyt. Pikemminkin yhteiskunnalliset muutokset ja tiede olivat aiheuttamassa uskon kriisin. Nuorta Friedrichiä askarrutti kristinuskon hylkäämisen jälkeinen elämä: ilman kristinuskoa ei olisi sitovaa moraalikoodia, ei apua kuolemanpelkoon eikä pelastussanomaa, sanalla sanoen elämältä puuttui tarkoitus.

Mikä olisi uusi tarkoitus elämälle? Hän haki vastausta antiikin maailmasta ja sattumalta löytämästään Arthur Schopenhauerista, joka oli Nietzschen ensimmäinen esikuva ja ihanne. Schopenhauer oli kuuluisa pessimismin filosofi, jonka mukaan ihminen on ikuisesti tyytymätön eikä pysty tavoittelemaan onnen tilaa. Elämä on kärsimystä.

Nietzsche hyväksyi Schopenhauerin pääperiaatteet, mutta oli eri mieltä elämän ilosta luopumisesta. Nietzsche halusi löytää keinon juhlia elämää kärsimyksestä huolimatta.

Nietzschestä tuli 24 vuotiaana yliopiston professori. Hänen tutkimusmatkansa elämään oli vasta alussa. Opettajana hänellä oli radikaalin maine. Päähaasteeksi Nietzsche nosti kysymyksen: ”Miten suhtautua kärsimykseen maailmassa, jossa ei ole Jumalaa?” Hieman yllättäen vastaus avautui tuoreelle professorille Richard Wagnerin kautta. Wagnerista tuli Nietzschen suuri innoittaja. Musiikki oli suurinta taidetta sekä Nietzschen että Wagnerin mielestä. Nietzsche hylkäsi logiikan elämän ymmärtämisen välineenä ja yhdisteli wagnerilaista näkemystä antiikin tragedian kautta uudeksi kokonaisuudeksi. Wagnerin mukaan taide on yhteiskuntaa muuttava voima.

Nietzsche loi filosofisen kehyksen Wagnerin ajatuksille. Antiikin tragedian mukaan ihmiset joutuivat elämässään äärimmäiseen ristiriitaan. Silti tragedia oli osa Kreikan kulttuurin loistoa. Nietzscheä kiinnosti Kreikan jumalista erityisesti Dionysos, jonka seuraajat tanssivat ekstaattisen kiihkon vallassa. Nietzsche asetti Dionysoksen – elämän hurjan ilon - tragedian keskiöön! Tästä filosofi johti dionysolaisen ekstaattisen joukkokokemuksen, joka poikkesi jyrkästi kristillisen uskon yksilöllisestä taistelusta kärsimyksen keskellä. Näin kärsimys Nietzschen mukaan muuttui elämän voitoksi.

Nietzscheä viehätti sulautuminen toisiin ihmisiin kollektiivisen kokemuksen kautta. Wagner oli ikään kuin 1800-luvun rock-tähti! Koko yhteiskunta oli muutettava kollektiivisella kokemuksella!

Nietzschen etsiminen kuitenkin jatkui….

Nietzsche hylkäsi wagnerilaisen maailman inhon vallassa huomatessaan Wagneria ympäröivän kritiikittömän ihailun erään konsertin yhteydessä. Nietzsche näki valtansa säilyttämiseen pyrkivän vallasväen Wagner-lipevyyden. Poissa oli Wagnerin alkuperäinen joukkokokemuksen vallankumouksellisuus!

Filosofi asetti kyseenalaiseksi jälleen yhden perusprinsiipeistään: löytyikö ratkaisu elämän suureen arvoitukseen sittenkään massojen kokemuksen kautta? Ehkä se löytyykin yksilöstä! Tässä vaiheessa (vuonna 1879) Nietzsche sanoutui irti professorin työstään ja vetäytyi yksinäisyyteen Sveitsin vuoristoon sulattelemaan uutta käännettä ajattelussaan.

Nietzscheä ravisutti ajatus, että demoni pakottaa ihmisen elämään yhä uudelleen ja uudelleen elämänsä iloinen ja suruineen (ikuisen paluun periaate). Nietzsche käänsi asiain ympäri ja projisoi demonin sijalle ”Jumalan” (jolla ei ollut tekemistä perinteisen Jumala-käsityksen kanssa). Oivalluksen mukaan elämä on koettava kokonaisena iloineen ja suruineen: olemme oman elämämme sankareita. Uudelleen syntyminen elämän kiertoon pitäisi ottaa ilolla vastaan eikä alistua kristinuskon ajatukseen, että ”elämästä” piti vapautua autuaaksi tulemisen ehtona. Myöskään schopenhauerilainen elämän tarkoituksettomuuteen alistuminen ei tullut kysymykseen.

Nietzsche oletettavasti vakuuttui elämän tarkoituksen löytymisestä. Elämään sisältyvä kärsimyksen riski tuli elämän kierrossa ottaa vastaan luonnollisena tapahtumana: ”mikä ei tapa, vahvistaa”, kuten Nietzsche kuuluisasti totesi.

Pian Nietzsche joutui testaamaan omaa filosofiaansa ja kuten usein käy käytäntö osoittautuu teoriaa monimutkaisemmaksi: Nietzsche rakastui ja kosi. Vastapuoli oli kuitenkin ihastunut vain miehen filosofiaan, ei mieheen itseensä. Nietzsche sai rukkaset ja koettelemus musersi filosofin perusteellisesti. Samaan aikaan välit äitiin viilenivät ja Nietzsche uhkasi ajautua elämän marginaaliin.

Uusi nousu alkoi uudesta kirjasta ”Näin puhui Zarathustra”, joka on Nietzschen pääteos. Kirjassa kuvataan mystikkoa tai profeettaa (Zarathustra nimeltään), joka tulee kertomaan ihmisille Jumalan kuolemisesta ja samalla kristinuskon moraalin peruuttamattomasta hylkäämisestä. Teoksellaan Nietzsche vahvisti aiempia näkemyksiään, mutta loi myös uusia elementtejä hylkäämänsä kollektiivisen kokemuksen tilalle. Tilalle tuli äärimmäisen yksilökeskeinen oppi yli-ihmisestä (Übermensch).

Übermensch muistuttaa itsensä ylittämisen tärkeydestä eikä sisällä nietzscheläisessä mielessä natsien alistamiselementtiä. Zarathustra tuo mieleen Nietzschen itsensä.

Zarathustra yrittää kertoa ihmisille, miten pitää elää, mutta ihmiset eivät pettymykseksi häntä kuuntele! Übermensch ei ota neuvoja vastaan muilta, vaan sitoutuu vain omiin ”yleisiin” tavoitteisiin eikä ihmisten vaihtuviin tavoitteisiin. Onnellisuutta pidetään tavanomaisesti käsitettynä kärsimysten vastakohtana, mutta Zarathustran kautta elämän tavoitteisin päästään kärsimysten ja tuskan kautta. Kipu on siis vallitseva osa onnellisuutta.

Uusi kirja ”Hyvän ja pahan tuolla puolen” ilmestyi vuonna 1886 ja sisälsi aikalaisten käsityksen mukaan ”vaarallista dynamiittia”. Kirjassa Nietzsche osoittaa inhonsa kristillistä moraalia kohtaan. Kristinuskon mukaan meidän on tukahdutettava itsemme, toteaa Nietzsche.

Mikä sitten on kristinuskon perimmäinen ongelma? Nietzschen mukaan se edustaa orjien moraalia, joka perustuu kaikkien heikoimmassa asemassa olevien huolenpidolle, sanalla sanoen myötätunnolle. Heikot ja alistetut tarvitsevat uskontoa voimaannuttamiseen. Epätyydyttävä lopputulos saavutetaan, kun koko yhteiskunta omaksuu nuo arvot.

Nietzschen mukaan heikkoja ei tarvitse polkea, mutta ”heihin ei pidä keskittyä”. Monia aikalaisia ja myöhemmin Nietzscheen perehtyneitä on kauhistuttanut häneltä puuttuva myötätunto vähäväkisiä kohtaan. On helppoa nähdä, että esimerkiksi venäläis-amerikkalainen kristinuskon moraalin jyrkkä arvostelija Ayn Rand on hakenut tukea ajatuksilleen Nietzschestä.

Orjamentaliteetilla varustettujen ihmisen sijaan Nietzsche kaipaa johtohahmoja, herraihmisiä, jotka ovat lahjakkaita poikkeusyksilöitä. Orjamoraali muodostaa tulpan herraihmisten läpimurrolle. Herramoraalissa Jumala on ihmisessä itsessään.

Kun lähestyttiin 1890-luvun vaihdetta alkoi Nietzschen mielenterveys horjua. Hänen käytökseensä ilmaantui suuruudenhulluja piirteitä. Joutuminen mielisairaalaan merkitsi työskentelyn loppua. Viimeiset 10 vuotta sairaus riisti mahdollisuuden luovalle kirjoitustyölle. Viimeiset muutamat vuodet sisar Elisabeth hoiti sairasta filosofia käyttäen viheliäisesti hyväkseen veljensä huonoa kuntoa ja tehden hänestä näyttelyesineen. Elisabeth työsti Nietzschen viimeisen, mestariteokseksi tarkoitetun kirjan ”Tahto valtaan” -luonnoksista teknisesti julkaisukelpoisen kirjan, mutta ohjasi kirjoitustyötä avustajien kanssa mieleiseensä suuntaan. Nietzschen alkuperäinen tarkoitus oli luoda kirjassa aiempien töiden synteesinä uusi arvojen järjestelmä.

Friedrich Nietzsche kuoli vuonna 1900.

Elisabeth Nietzsche omi itselleen filosofin elämäntyön ja muutti sisältöjä omin päin poliittisten päämääriensä mukaisesti. Elisabeth eli pitkän elämän (1846-1935) ja ymppäsi Nietzschen ajatuksia natsi-ideologiaan sopiviksi. Hitlerin hän tapasi vuonna 1934. Samana vuonna Nürnbergin puoluepäivillä Hitler omaksui Zarathustran roolin oman mieltymyksensä mukaisesti julistaen herraideologiaansa, heikkojen tuhoa ja säälimätöntä politiikkaa.

:::::::::::::::::

Nietzsche sopi huonosti natsien hovifilosofiksi, mutta liikkui vaarallisen lähellä käsitteistössään natsien enemmän tai vähemmän epäloogista ideologiaa. Yksin Hitlerin Wagneriin todistettavasti kohdistunut ihailu tuo väristyksiä Nietzschen ”natsisuhteisiin” – Nietzschestä piittaamatta.

Nietzsche ei ollut rasisti eikä antisemitisti. Natsien Nietzsche oli irvikuva filosofista. Hän aavisti eläessään, että hänen työtään käytetään vääristellen hyväksi.

Moderni maailma ei ensivilkaisulla muistuta Nietzschen ajatusten mukaista maailmaa, mutta tarkemmin ja syvällisemmin perehdyttäessä ”mukavuuksien yhteiskunta” (flegmaattinen oleilu ja viihteellisyys!) on ainakin joiltakin osin korvannut kunnianhimoisemman ”oman itsensä ylittämisen”, jota filosofi piti tavoitteenaan. Oman sisäisen herran saarnaajat ovat hekin velkaa Nietzschelle.

Samalla tavalla nykyaikainen länsimainen maailma on korvannut osan Nietzschen Jumalan ”kuolemasta” johtuvasta moraalikoodista hyvinvointiyhteiskunnan säädöksillä. Liian usein tekninen ”hyvän voinnin järjestelmä” on tiedostamatta varastanut paikan ihmisten mielessä. Tarvitaan jotain henkisesti järeämpää. Nietzsche asettaa riman korkealle: ihmisen tulisi oman sisäisen vahvuutensa avulla sysätä syrjään korkeimman apu - elämässä vuorottelevien kärsimyksen ja ilon keskellä - ja tuntea se vapauttavana kokemuksena.

Voitaisiinko jollain esimerkillä valaista Nietzschen herra-käsitettä? Minulle tuli mieleen seuraava historian episodi: Kun Napoleon Bonaparte keskusteli matemaatikko Pascalin (pitää olla Pierre Laplace, korjaus 20.7.2018) kanssa hänen uudesta kirjastaan ja Napoleon kysäisi, miksi kirjassa ei mainittu kertaakaan sanaa Jumala, vastasi Laplace jotenkin näin: ”Sire, sitä oletusta en tarvinnut”.

Aivan kuten Marxin kohdalla Nietzscheä ei tulisi tulkita kirjaimellisesti, vaan nähdä hänen filosofiansa eräänlaisena kehyksenä, joka imponoi ihmisiä älylliseen mittelöön aiemmin eletyn kyseenalaistamisessa ja totuuden etsinnässä.

Jokainen voi sisimmässään pohtia onko Jumala kuollut ja onko hänet korvattu ”sisäisellä herralla”. Vai onko kysymys edelleenkin kilvoittelusta maallisen herran ja hengellisen herran välillä?