Seepran raidat – hyvän ja pahan raidat

Timo Vihavainen kirjoittaa tuoreessa blogissaan (20.7.2018) Venäjästä, kuinkas muuten. Kirjoitus on otsikoitu ”Jättiläisen paluu”. Vihavainen pohtii polveilevaan tapaansa Venäjän suuruuden olemusta, ihmisten suhtautumista siihen sekä idässä että lännessä.

Hän panee merkille, että ihmiset, jotka ovat takavuosina pilkanneet Venäjää pienuudesta, ovat muuttaneet mielipidettään. Syntyi kuva maailman pienimmästä jättiläisestä. Ääni on nyt toinen kellossa: Venäjä on uhkaava suurvalta, jota ns. asiantuntijat analysoivat ristiin rastiin kannanotoissaan. Niiden keskeinen sisältö on, että Venäjän karhu on herännyt ja vaatii huomiota osakseen tai…..

Kaukana takanapäin ovat ajat, jolloin johtavat poliitikot vertasivat Venäjää Hollantiin pelkästään kansantalouden kokoa ajatellessaan.

Kirjoituksen loppupuolella on pari kappaletta, joihin haluan kiinnittää huomiota. Vihavainen toteaa, että ”hyväksyn …… kaikki hyvät työt, olipa niiden tekijä tai aikaan saaja kuka tahansa, vaikkapa sitten itse Hitler. Mielestäni minulla on siihen velvollisuus.”

Ja edelleen:

”Sivumennen sanoen, George Lucas (?), maineikas historioitsija nimitti joskus Hitleriä seepraksi. Hitlerillä oli omat ansionsa, ne valkoiset juovat. Mustat juovathan me kaikki tunnemme.”

Vihavaisen ajatustavan voisi nimetä kliiniseksi historiankirjoitukseksi. Olenko samalla kannalla? Katsotaanpa.

Vihavaisen esille ottamaan problematiikkaan törmää moni kirjoittaessaan yhteiskuntafilosofisista aiheista. Usein muodostamme jostakin historian henkilöstä tai teemasta möykkymäisen kuvan, jonka perusteella sitten tuomitsemme tai ylennämme kohteen. Vihavainen haluaa nähdä asian monipuolisemmin, sanokaamme ”konfutselaisessa hengessä”: hyvässä on jotain pahaa ja pahassa on jotain hyvää.

Olen itse kirjoittanut Vihavaisen ajattelun sukuisesti erään kirjoituksen natsi-Saksan hyvinvointivaltiosta. Tässä on monien mielestä se paradoksi, että pahan valtakunnassa ei voi olla hyväksi miellettyjä osiota. Kuitenkin diktaattorit läpi historian ovat halunneet kansalle hyvää (poliittiset vastustajat ovat sitten asia erikseen).

Hitler ja Stalinkin pystyttivät omat ideaalina pitämänsä yhteiskunnat. Hitler järjesti täystyöllisyyden, rakensi moottoritiet ja antoi ihmisille sen aikaiseen tasoon nähden runsaat lomaoikeudet. Jos en väärin muista, niin Stalinin toimeksiannosta, 1930-luvun alussa Neuvostoliitossa otettiin käyttöön viisipäiväinen työviikko (josta tosin sodan uhatessa 1930-luvun lopulla luovuttiin).

Diktaattorin suurin tuki tai turva on yhteen muottiin valettu kansalaismielipide. Liikumme vaarallisilla vesillä, sillä ne keinot, millä diktatuurissa luodaan yhtenäinen kansa eivät kestä päivänvaloa. Hitlerin Saksakin ajautui 1930-luvun lopulla konkurssin partaalle, josta lopulta vain sota – toinen katastrofi - tarjosi ulospääsytien.

Tekevätkö siis hyvät teot pahasta diktaattorista paremman? Yksi tapa on valita Vihavaisen inhorealistinen näkemys: tuodaan hyvä esille sellaisena kuin sen koemme ja tuodaan paha esille sellaisena kuin sen koemme.

Vihavainenkin joutuu selittelemään näkemystään: valitessaan linjansa (tuon edellä mainitun kaksi- tai monisuuntaisen ajattelun) hän altistuu väärin ymmärtämisen vaaralle: ihmiset ajattelevat, että siinä se ”piilositä tai piilotätä” taas kirjoittelee. Itselleni tuli mieleen kirjoittaessani natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunnasta, että täystyöllisyys johtui enemmän kuin moottoriteiden rakentamisesta siitä, että naiset komennettiin hellan ääreen kotiin. Kysymys ei siis ollut mistään modernista hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvoversiosta vaan patriarkaalisesta konservatismin sovelluksesta. Sama se, sanoo moni: suuri osa ihmisistä hyväksyi käytännön toteutuksen 1930-luvulla.

”Hyvällä” on kuitenkin hintansa. On hyvin vaikeaa loppuun saakka hyväksyä yksinkertaistettuja yhteiskunnallisia tai ideologisia ”seepran raitoja” vaikkapa natsi-Saksaa koskien. Hyvää ei voi erottaa pahasta. Voi synnyttää kuvan, että asiat hoidetaan oikein, koska vastustajia on niin vähän, mutta pelon avulla voi hallita, vaikka näennäisesti vallitsisikin demokratia.

Monissa diktatuureissa (tai lievemmin muotoiltuna autoritaarisissa yhteiskunnissa) hyväksi arvioitu on pakotettua politiikkaa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nyky-Puola tai Viktor Orbanin Unkari. Kumpikaan ei ole liberaali demokratia. Mielipiteen ja sananvapautta kaventamalla ja muilla kansalaisvapauksia rajoittavilla toimenpiteillä on kavennettu länsimaisen liberaalidemokraattisen yhteiskunnan periaatteita. Oletus on ilmeisesti, että kunhan kansantalous kasvaa niin suurin osa ihmisistä alistuu henkisiin ja fyysisiin rajoitteisiin.

Juuri kukaanhan ei halua olla pahan puolella ainakaan tietoisesti. Jos valitsee totuuden esiin kaivamisen sellaisenaan saattaa joutua moraalisten ongelmien keskelle. On pakko nähdä jotain hyvää Donald ”seepra” Trumpissa vaikka muutoin olisikin sitä mieltä, että miehen politiikka on täyttä sutta. Trump on liberaalin demokratian (varauksin) versio ”seepran raidoista”. Hänhän on meidän läntisen maailmanjärjestyksen puolella, hän on ”meikäläisiä”. Mutta ei hän kuitenkaan ole. Hänestä ei tahdo saada otetta, sillä tilaisuuden tullen (ja niitä tulee usein) hän pilkkaa demokratiaa.

Palatakseni vielä alun Venäjä-teemaan voidaan todeta, että Venäjäkin on monitahoinen valtiokokonaisuus, jossa tärkeintä on nähdä Venäjän eri puolet, ”eriväriset raidat”, eikä pelkästään tuomita tai ylistää . Kysymys on siis Venäjän käyttäytymisen erittelystä olipa se hyvää tai pahaa. Tätä periaatetta olen pyrkinyt – varauksin - noudattamaan niin kuin nähdäkseni myös Timo Vihavainen. En voi kuitenkaan välttää lausumasta ”lopullista tuomiota”: johtopäätökseni tämän polveilevan johdattelun jälkeen on, että systemaattisestikaan toteutettu hyvä diktatuurissa ei voi kumota demokratian pelisääntöihin kohdistuvia tahallisia laiminlyöntejä. Kokonaisuus ratkaisee.

::::::::::::

Olen julistautunut liberaalin demokratian kannattajaksi. Onko syytä itsekritiikkiin seepran raitojen valossa?

Onko länsimainen liberaali demokratia ihmisten hyväntahtoista viekoittelemista yhteisen konsensuksen taakse? Järjestelmän kapinalliset ovat tämän päivän populisteja, jotka haluavat eroon näennäisesti kansan päättämistä, mutta tosiasiassa – kuten he käsittävät - hegemonisen eliitin muotoilemista säännöistä.

Varsinkin tässä viime mainitussa tapauksessa valkoiset ja mustat raidat vaihtelevat ”hyvyydessä ja pahuudessa” sen mukaan, kuka esittää arvion. Terve epäily oikeasta ja väärästä on parasta säilyttää riippumatta aiheesta.