Jukka Tarkka on kirjoittanut Kanava-lehteen (5/2018) artikkelin ”Historia, aika ja maantiede”. Siinä hän tarkastelee Max Jakobsonin elämäntyötä. Kirjoituksen cluena on pyrkiä todistamaan, että Jakobsonin tarkoituksena oli murtaa myytti suomalaisesta ”irrallisuudesta ja eristyneisyydestä”. Kommentoin seuraavassa omien muistikuvieni varassa Jakobsonia verraten syntyneitä arvioita Tarkan käsityksiin.
Perusero Tarkan ja minun välillä on suhtautumisessa länteen ja itään. Minun näkökulmastani Tarkka on perusteellisesti lännettynyt ja itse taas olen hakenut tasapainoa geopoliittisten eturistiriitojen kentässä. Jakobson toimii ukkosenjohdattimena.
Muistan kuinka opiskeluaikoina 1970-luvulla luin Jakobsonin teoksen ”Diplomaattien talvisota” (1955). Arvostin kirjan korkealle ja arvostan edelleen. Jossain seminaarissa törmäsin äärivasemmiston mielipiteisiin Jakobsonin teoksesta. Ne olivat jyrkän kriittisiä Jakobsonia kohtaan. Hänet nähtiin ilmeisesti vaarallisena silloisen ulkopoliittisen linjan horjuttajana, eräänlaisena ”länteen vääntäjänä”. Tämä Jakobsonin ajatus kulkee sinivalkoisena lankana läpi vuosikymmenien. Tarkka jopa sanoo, että ”Neuvostoliitto ja vähemmistökommunistit korottivat hänet vihansa kulttihahmoksi”.
Jakobsonin kirjoja olen lukenut useita ja niissä minua on houkuttanut paitsi kirjoittajan analyyttisyys, niin myös kyky luoda kokonaiskuva käsiteltävänä olevasta aikakaudesta.
Tarkan näkemys tulee hyvin esille, kun hän artikkelissa maalaa suomalaisten ”itsekeskeistä” perusnäkemystä itsestään, joka perustuu siihen, että ”meidät on pysyvästi sidottu elämään Venäjä-Neuvostoliiton portinpielessä ja kohtalonamme on alistua tai ainakin sopeutua naapurin isännän oikkuihin”. Kuten tästä näkyy Tarkalla on negatiivissävyinen deterministinen näkemys Suomen kohtalosta. Ikään kuin emme itse pystyisi vaikuttamaan asemaamme tai kuvaan asemastamme lainkaan.
Entä Jakobsonin suhde Kekkoseen? Kekkonen otti Jakobsonin ulkoministeriöön Paasikiven vihjeen perusteella ohi monen muun kandidaatin. Ulkoministeriössä Jakobson palveli 1953-1974. Mielestäni Jakobson pysyi uskollisena Kekkoselle presidentin virassaoloaikana. Jakobson toimi sekä Kekkosen neuvonantajana että toimien selittäjänä. Samalla hän yritti luoda hienovaraisesti liikkumavaraa länteen. Muutoinkin Jakobson piti yhteyttä aktiivisesti länteen, joka ei jäänyt Neuvostoliitolta huomamatta. Pyrkimys YK:n pääsihteeriksi tyrmättiin lopulta Neuvostoliiton toimesta, joskaan Yhdysvallatkaan ei puoltanut hänen valintaansa. Kekkosen rooli oli ambivalentti: minulle on jäänyt käsitys, että samalla, kun Kekkonen julkisuudessa ajoi Jakobsonia tehtävään, hän toimi taustalla varsin ponnettomasti.
Kuten sanottu Jakobson myötäili Kekkosta hänen presidenttikaudellaan, mutta muuttui kriittisemmäksi myöhemmin.
”Tamminiemen pesänjakajat” antoi kuvan, jossa Jakobson oli enemmän tai vähemmän yksi Kekkosen seuraajaehdokkaista. Tuskinpa hän kuitenkaan oli kovin vahvoilla. Itse hän kiisti pyrkivänsä presidentiksi.
Kekkonen kunnioitti Jakobsonin älyä, mutta saattoi myös vieroksua häntä länsiorientoituneisuuden takia. Jakobson kumppaneineen ajoi länteen päin kallellaan oleva puolueettomuutta. Jakobsonin ja varsinkin hänen puolisonsa Marilynin länsisuhteet olivat kiinteät. En ota tässä kantaa, millaiset ne olivat. Selvää kuitenkin on, että Jakobsonin kautta tietoa poliittisesta agendasta ja ilmapiiristä virtasi läntisille tahoille.
Tarkka aivan oikein tuo esille, että Paasikivi – olkoonkin, että hän luovi (so: muutteli kantaansa) reaalipolitiikan värähdysten tahdissa – oli Jakobsonille läheisempi kuin Kekkonen.
Tarkka tuo Jakobsonin analyyttisyyden esille esimerkiksi 1940-luvun ns. vaaran vuosiin suhtautumisessa. Jakobson näki Stalinin politiikan läpi eikä pitänyt Suomen asemaa tuolloin vaaranalaisena.
Tarkka korostaa Jakobsonin roolia kylmän sodan analyytikkona varsinkin 1970-luvulla. Tapansa mukaan Tarkka kärjistää sanoen Neuvostoliiton toimien olleen suurvaltasuhteiden näkökulmasta loogisia ”vaikka se kohteli Suomea kaltoin ja johti sen muutamia kertoja kuoleman laakson portaille. Jos tuntee hirttosilmukan kaulassaan, tieto pyövelin toiminnan johdonmukaisuudesta ei paljon lohduta”. Tarkka käyttää Jakobsonia hyväkseen omien näkemystensä painoarvon lisäämiseksi.
Jakobsonin kokonaismerkitystä kuvatessaan Tarkka yltyy miltei runolliseen poljentoon: ”Jakobsonin tapa kuvata suomalaista identiteettiä on anglosaksisen viileä, mutta lämpimästi kansallinen, arkisesti isänmaallinen, muttei koskaan pateettinen”. Totta on, että analyysin terävyydessä ja syvyydessä Jakobson on ulkopolitiikan tuntijoista aivan kärjessä. Itse olen aina nähnyt Jakobsonin eräällä tavalla viekoittelevana hahmona, joka osasi koukuttaa teostensa lukijan.
Olen valinnut kiinnostuneen, mutta varovaisen ja joiltakin osin epäilijän roolin tulkitessani hänen kirjoituksiaan ja ajatuksiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti