Totesin muutama viikko sitten yleisurheilun suomenmestaruuskisojen jälkeen jotenkin näin: ”Seurasin Jyväskylässä pidettyjä Kalevan kisoja urheilun draaman näkökulmasta. On hienoa nähdä kamppailuja, joissa ei nähdäkseni tarvitse jännittää doping-ongelman esille tuloa, vaan voidaan keskittyä kilvoitteluun terveeltä pohjalta.”
Nyt olen seurannut Berliinissä pidettyjä Euroopan-mestaruuskisoja aika intensiivisesti. Suomi on mukana suurella joukkueella, 43 urheilijaa. Lähtökohta valinnoissa näyttää olevan, että kisoihin lähetetään kaikki, joilla on edes jossain määrin menestymisen mahdollisuuksia. Tietenkin Euroopan yleisurheiluliitto tai SUL ovat asettaneet rajat, jotka viime kädessä ratkaisivat osanoton.
Raadollinen totuus on, että rajan juuri ja juuri saavuttaneiden menestymismahdollisuudet ovat lähes olemattomat, jos ajatellaan, että menestymisen mittarina käytetään loppukilpailupaikkaa. Välierä taittaa tällä periaatteella olevan maksimaalinen yläraja. Yllätyksiä positiiviseen suuntaan tapahtui hyvin vähän. En juurikaan havainnut tulosparannuksia kesän parhaimpiin verrattuna. Estejuoksija Topi Raitanen ja aitajuoksija Elmo Lakka sekä pari muuta tarjosivat sitäkin myönteisemmät poikkeukset. Kisalippu myönnetään usein siksi, että urheilijan motivaatio säilyy ja samalla potentiaalinen menestymismahdollisuus jossakin tulevassa kisassa.
Valitettavaa oli, että hyvin monet jäivät kauaksi kesän parhaistaan. Tämän luulisi kiinnittävän valmennusjohdon huomion. Toisaalta kysymys on ainakin osittain ajatusharhasta, sillä muiden maiden kilpailijoiden suorituksissa varastivat huomion poikkeukselliset onnistumiset.
Hyvin suurella osalla joukkueesta parhaaksi anniksi kisoista jäi kokemuksen hankkiminen. Monissa kisoissa kolunneiden suusta tämä kuitenkin kuulosti astianmakuiselta. Useimmille huipuillemmekin kansallisen tason kärkitapahtuma on Kalevan kisat ja kansainvälisesti Ruotsi-maaottelu.
Entä dopingin merkitys? Arvailu jää elämään, että joidenkin maiden edustajien joukossa oli epäilyttäviä tapauksia. Asiasta lienee kuitenkin turha jauhaa ilman todisteita. Näillä mennään.
Keneltä nyt mukana olleista suomalaisista odottaisin jatkossa menestystä maanosan mestaruuskilpailujen tasolla? Keihäänheittäjät ovat tietenkin ykköskategoriassa sekä miehissä että naisissa, joskin tämä viimeinenkin menestyslajimme on ainakin osittain aneemisessa tilassa. Yksittäisistä urheilijoista haluaisin nostaa esille Topi Raitasen, Nooralotta Nezirin, Ella Junnilan, Wilma Murron, Viivi Lehikoisen, Kristiina Mäkelän, Kristian Bäckin, Simo Lipsasen, useat kävelijät ja varauksin Samuel Purolan ja Elmo Lakan. Heistä vain osa tulee onnistumaan, jos menestyksen rajaksi asetetaan pistesija. Vain harvat tulevat saavuttamaan mitalitason. Edellä lueteltujen peruslahjakkuus kyllä riittää, mutta sen lisäksi tarvitaan hyvää valmennusta, huoltoa, talouden hallintaa ja hyvää onnea. Monien urheilijoidemme – huippujemmekin – paljastuminen suorastaan köyhiksi on raadollinen totuus, joka vaikuttaa taustalla hyvin monien suoritukseen. Halusimmepa tai emme rahalla ja menestyksellä on selvä keskinäinen riippuvuus: sponsorit eivät harrasta hyväntekeväisyyttä. Kilpailijoissa taas on valtiovallan rankasti tukemia maansa maineen pönkittäjiä.
Mikä oli Suomen kokonaissaldo? Pari pistesijaa (Simo Lipsanen ei tätä kirjoitettaessa ole vielä kilpaillut). Paras menestys yksittäisistä suorituksista tuli vanhasta paraatilajista, keihäänheitosta. Vuoden 1966 Budapestin EM-kisojen pohjanoteeraus (paras oli Pauli Nevalan neljäs sija) onnistuttiin alittamaan. Jälkipuheita tulee.
Mitaliodotukset sisälsivät valtavan määrän optimismia, sillä etukäteistulokset eivät edellyttäneet palkintokorokesijoja. Kolmen parhaan joukkoon pääsy olisi edellyttänyt rutkasti venymistä.
::::::::::::::
Esitin joskus 1970-luvun lopulla – silloisen menestyksen keskellä - että neljäkymmentäluvun lopun suurten ikäluokkien vanheneminen vaikuttaa Suomen yleisurheilumenestykseen. Pitkälti yli 100 000 lapsen suuruisten ikäluokkien vaihtuminen 60 000 lapsen ikäluokiksi ei voi olla vaikuttamatta perinteisten lajien menestykseen. Seitsemänkymmentäluvulla Suomi menestyikin mainiosti suurkisoissa. Väitteeseeni heikkenevästä menestyksestä ei oikein uskottu. Luultiin, että suomalainen tehokas valmennus huolehtii jatkuvasta menestyksestä. Niin ei ole käynyt.
Toki vaikuttavia syitä on paljon muitakin: afrikkalaisten tulo yleisurheilukentille, nuorten kansallistuntoa kohottavien urheilijoiden nousu uusissa maissa, elintason kasvun vaikutukset korkean elintason maissa, kilpailun koveneminen, kun rahakisat ovat yleistyneet, harrastaneisuuden kasvu muualla (ja meillä harrastaneisuuden väheneminen), joukkueurheilulajien suosion kasvu jne. Kun menestyvät esikuvat puuttuvat, poikkeuksellisen rankkaa harjoittelua vaativiin yleisurheilulajeihin hakeutuu aiempaa vähemmän nuoria.
On saatu hätkähdyttäviä tuloksia, kun 100 parhaan vuosittaista listaa ei saada kokoon kaikissa yleisurheilulajeissa. Hesarissa (10.8.2018) mainittiin, että vielä 1980-luvulla Suomessa oli 150 yli 60 metrin mieskeihäänheittäjää. Nyt 60 metrin kaariin yltää vain 50-60 miestä. Harrastaneisuuden väheneminen heijastuu välillisesti huipulle pyrkivien ja sinne pääsevien määrään.
Norjan ja Ruotsin esimerkit kuitenkin osoittavat, että suuntaa voidaan muuttaa. Molempien maiden urheilijat ovat osoittaneet EM-Berliinissä hämmästyttävää kilpailukykyä usean urheilijan voimin! Syytä on katsoa malleja lännen suunnasta. Avainasiana voi olla seuratason toiminnan kaikinpuolinen tehostaminen. Tarvitaan myös tulisieluisia urheilumiehiä taustatahojen ja valmennuksen johtoon vanhojen hyvien aikojen malliin.
Näiden kisojen sensaation muodostivat veljekset Ingebrigtsen. Vaikka Filip olikin loukkaantumisen takia sivuroolissa oli menestys vastaansanomaton. Seitsemäntoistavuotias Jakob korjasi koko potin voittamalla sekä 1500 että 5000 metriä. Ingebrigtsenit ovat kehittäneet lassevirenmäisen hitaasti kiiruhtamisen taidon (vauhti kiristyy loppua kohden). Katsoin 5000 metrin kisan tarkoin: Jakob johti viimeisen kilometrin, juoksi sen 2.28,4:ään ja viimeisen kierroksen 54,05:een 13.30 vauhdissa (loppuaika oli 13.17). Ajat ovat hyviä, mutta eivät poikkeuksellisia. Euroopan taso ei ollut kaksinen (Mo Farahin kaltainen juoksija puuttui) ja vauhti oli juuri sopiva Jakobille. Eurooppa on saanut ihmeveljekset, jotka pystyvät haastamaan afrikkalaiset.
Mitä kaikkea tämä kertoo?
Vaikka joukkuepelit ovat voittaneet alaa nuorten lahjakkuuksien keskuudessa, monen huippu-urheilijan alun kannattaa miettiä onko joukkuepelien maajoukkueisiin saatavissa riittävää määrää huippulahjakkuuksia menestyksen varmistamiseksi. Yleisurheilu on edelleen vahva vaihtoehto.
Myös penkkiurheilijan omaa suhtautumista voi muuttaa. Pyrin asennoitumaan EM-kisoihin samalla tavalla kuin SM-kisoihin: kilvoittelu parhaiden välillä Berliinissä oli sinänsä kiinnostavaa, vaikka suomalaiset eivät olleetkaan mukana huipputaistoissa.
:::::::::::::::
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että dramatiikassa yleisurheilu pitää pintansa. Ajatellaan vaikkapa kisaviikon perjantai-illan tapahtumia: hurjia kaksinkamppailuja, järkyttäviä yllätyksiä, ylivoimaisia voittoja, tuhannesosatappioita, pettymyksiä ja liikutuksen kyyneliä….. Enpä juuri kaivannut GP-kisojen jänisjuoksuja.
Raha yhdistettynä tieteelliseen maailmankuvaan ja sen tuottamaan tietelliseen ja lääketietelliseen valmennukseen, tuottaa tulosta Norjassa,ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä.
VastaaPoistaTuosta veljes-sarjata on tulossa viellä useita juoksijoita,seuraavissa mm kisoissa ja olympialaisissa tulee olemaan polittisesti yksi suuri vaara,että kyseinen veljessarja joutuu valkoisen rodun soihdunkantajaksi,toivottavasti vastentahtoisesti,
Itse en oikeastaan harmittele suomalaisten heikkoa menestystä ,vaan nautin hienosta urheilusta,olivatpa urheilijat kotoisin mistä hyvänsä.
Olemme siirtyneet aikakauteen , missä urheilulla ei ole enää sellaista kansallista funktiota,mikä sillä valtiollisen itsenäistymisen alussa oli, olihan suomi juuri se maa joka ensimmäisten joukossa ymmärsi urheilun probakandistisen arvon.