Suomessa yleisurheilun perinteet ovat suunnattoman vahvat. Elämme perinteistä. Tappiot kerta toisensa jälkeen eivät lannista sisukkaita penkkiurheilijoita. Tärkeintä on ”odotus”. Se on hieno käsite, on upeaa, kun on jotain mitä odottaa verrattuna siihen, että vaihtoehtona on näköalattomuus. Liian usein odotus kääntyy kuitenkin itseään vastaan.
Suuri odotus kaipaa hikeä ja kyyneliä, mutta myös suurta lahjakkuutta. Geenien on syytä olla kunnossa. Menestys tarvitsee urheilua harrastavia massoja. Se tarkoittaa, että urheilijoita on kaikilla tasoilla. Tästä joukosta sitten valikoituvat huiput ja sen alle jäävät kategoriat. Lasse Viren sanoi kerran jotenkin sillä tavalla, että eivät kaikki urheilijat pyri suurkisoissa mitaleille. On urheilijoita, joille riittää SM-taso tai ”piirikunnallisten” taso. Tärkeintä on, että tarjontaa on joka tasolle. Nyt on vain niin, että urheilua seuraavalla yleisöllä odotusarvot ovat korkeammalla: kaikki lahjakkuudet nähdään tulevina mestareina.
Tyypillisesti juuri käydyissä Berliinin EM-kisoissa 10-12 parhaan joukossa tilastoissa olleilta odotettiin mitalia. Juuri meidän omien urheilijoidemme piti olla niitä, jotka venyvät. Näin ei kuitenkaan käy kuin satunnaisesti.
Minulle hyvin rakas yleisurheilun Grand Old Man oli ja on edelleen Roberto L. Quercetani (s. 1922). Kirjassaan ”Kilpakenttien kuninkaat” (1964/1965) hän totesi kestävyysjuoksua koskevassa osuudessa, että ”tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä”. Ja vielä: ”Tämä suuntaus, joka on ollut kauan nähtävissä Amerikassa on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Paavo Nurmi totesi muistini mukaan samasta asiasta, että ”ennen vanhaan juostiin niin lujaa kuin jaksettiin, nyt ne eivät jaksa juosta enää niin lujaa”.
Keinotekoisia stimulantteja käytettiin jo sekä Nurmen aktiiviaikana että Quercetanin kirjan kirjoitusajankohtana, mutta muutamien vuosikymmenien aikana ongelma räjähti käsiin: ”kaikki käyttivät”. Ainakaan menestystä ei kannattanut odottaa, jos ei ollut mukana doping-busineksessa. Räikein dopingin hyväksikäyttöaika on takanapäin, mutta ei missään tapauksessa ohi tiukentuneista doping-testauksista huolimatta. Käyttömenetelmät ovat aiempaa hienostuneemmat.
Kun tarkastelee varusmiespalveluksessa olevien kuntoa, niin ennen kaikkea huomio kiinnittyy kunnon polarisoitumiseen: huippuja on edelleen, mutta taso on pudonnut. Quercetani oli oikeassa esittämissään arvioissa paljon ennen tietokoneita ja nettisukupolvea. On määrällisesti vähemmän niitä, jotka ovat tyrkyllä huipulle. Osittain tämä tietenkin johtuu pienentyneistä ikäluokista, lajikirjon monipuolistumisesta (lahjakkuudet jakautuvat yhä pienemmille urheilun osa-alueille) ja loputtomasta määrästä uusia syntyviä lajeja. Jotkut lajit ovat kamppailussa ”vanhanaikaistuneet”. Yleisurheilussa on piirteitä, jotka ovat viitoittaneet tietä aneemisempaan suuntaan.
Mitä tulee uusiin lajeihin niin onhan se mukavaa olla huipulla edes hetken, kun tuoreen lajin harrastajamäärä on vielä globaalisti pieni ja huipulla on tilaa.
Kuitenkin on nähtävissä, että urheilu vetää aiempaa enemmän lahjakkuuksia puoleensa. Tarjolla on parempi ravinto, tehokkaampi sallittu lääkitys, parempi terveydenhuolto ja ennen kaikkea jatkuvasti suurentuvat rahapalkinnot. Polarisoituminen koskee myös rahaa: harvoissa lajeissa palkkiot huipulla ovat valtavia, kun taas harrastajamäärien putoaminen ja lajin laskenut taso on tehnyt joidenkin lajien harrastajista niukkuuden maailmanmestareita. Enää ei ole näyttöä edes 1960-luvun epäterveistä amatööri/ammattilaissääntöjen vinoutumisesta johtuneista ”ruskeista kirjekuorista”.
Urheilu suuret sankarit ovat suurempia kuin koskaan median pommituksesta johtuen. Idolikultti takaa huipulle yrittävien määrän jatkuvuuden. Raha ja menestys pelkistävät urheilun harjoittamisen huipulla. Koko kansan innostus on nyt median varassa ja hyvinhän tuo näyttää toimivan. Vanhat lajitkin saavat suuret yleisöt.
Kipukohtia on monia: Suomessa monet nuoret ovat ikäluokassaan aivan kärjessä, mutta kahdenkymmenen ikävuoden paikkeilla ero globaaleihin tähtiin usein repeää. Mistä moinen johtuu? Urheilumanageri Jukka Härkönen taisi sanoa, että nikkeli on nikkeliä: geenit ratkaisevat. Huipulle pyrkiviä on paljon ja ”otanta” suoritetaan globaalisti. Ja vastassa on piskuinen Suomi. Pelkkä innostus ja hyvä valmennus ei riitä, tarvitaan lahjakkuusominaisuudet, joiden perusteella varsinaiset huiput sitten valikoituvat. Sitä merkillisempää on, että edellä esitetyn vastaisesti uusia huippuja nousee ”länsimaisen velttouden” keskeltä. Varsinainen tutkimuksen aihe voisi olla, miksi norjalaiset Ingebrigtsenin veljekset menestyvät afrikkalaisia vastaa, kun juuri on päästy toteamasta, että mustalla rodulla on paremmat kestävyysominaisuudet. Tämä akkuna avaa mahdollisuuden tarkastella huippu-urheilua uudesta näkökulmasta. On sittenkin olemassa väylä hyvinvoinnin keskeltä armottoman urheiluelämän huipulle kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti.
Vai onko kysymys täysin poikkeuksellista lahjakkuuksista, joita ei ilmesty kuin kerran sukupolvessa, jos niinkään usein. Vai onko kysymys jostakin astmalääkityksen kaltaisesta ”ihmeestä”? Vai onko kysymys turhasta ihmettelystä? Naapurilla vain sattuu olemaan geenejä, öljyllä voideltua pätäkkää ja hyvää tuuria.
Useimmilla on kuitenkin usko, että tietyllä lahjakkuustasolla jostakin realistisesti olemassa olevasta (suomalaisesta) poikkeusyksilöstä voidaan tehdä huippu. Kysymys on vain siitä ovatko valmennus ja taloudelliset edellytykset kunnossa. Vielä tarvitaan yhtä ominaisuutta: viisautta, että ahneus ei pilaa hyvää raakiletta. Tietenkin onnen tähtien pitää olla kohdallaan, jotteivat loukkaantumiset pilaa huipulle pyrkivän uraa, mutta terveenä pysyminenkin on usein taidosta kiinni.
Menestys - ja menestymättömyys - koostuu monista eri tekijästä. Olisi tärkeä tunnistaa oleellisimmat asiat, jotta voidaan keskittyä kaikkein merkityksellisimpiin asioihin. Vielä on osattava karsia vilppi pois, jotta kuva pelkistyy varmalle pohjalle.
Sitten on vielä yksi pelastusrengas, jonka olen usein maininnut, ja joka pelastaa penkkiurheilijan päivän: keskittyminen itse urheilusuoritukseen. Lopulta yksittäisen urheilijan tason nosto kisassa saattaa tuoda hyvän mielen – ei tarvita muuta. On luontevaa yhtyä urheilijan ilonpurkaukseen riippumatta, mistä maasta kyseinen urheilija on.
Ihmiset kaipaavat tänä päivänä spontaania showaamista: Berliinissä viimeisenä päivänä viestimiesten vapautuneet koreografiat viitoittanevat tietä tulevaisuuteen, sillä hyvä mieli on tarttuva tauti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti