Amerikkalaisen polarisaation juurilla

On syytä pysähtyä miettimään nykyisen trumpismin taustalla olevia syy-yhteyksiä. Kysymys on hyvin pitkälle polarisoitumisen historiasta. Polarisaatio on kuitenkin aikojen kuluessa muuttunut ja saanut uusia muotoja. On syytä pohtia onko nykypolarisaatiolla yhteyksiä ”vanhaan”, muutamien vuosikymmenien takaiseen kahtiajakautuneisuuteen.

Nykyisen konservatismin ideologisena taustana on kriittinen suhtautuminen 1930-luvun New Dealiin ja sen jälkeisiin hyvinvointiohjelmiin. Kritiikki kohdistui yhteiskunnan suureen rooliin. Myös Tea Partyn historialliset juuret voidaan johtaa näihin aikoihin.

Eisenhowerin aikainen termi ”Modern Conservatism” (tai ”Dynamic Conservatism”) oli itse asiassa rinnakkaiskäsite New Dealin kanssa. Syntyi ikään kuin konservatiivinen versio yhteiskunnan tingitystä roolista hyvinvoinnin luojana. Modernin konservatismin kevyet leikkaukset sosiaaliturvaan eivät riittäneet missään tapauksessa uusille radikaaleille konservatiiveille. Pikku hiljaa vastenmielisyys eisenhowerilaista konservatiivista maltillisuutta ja konsensushakuisuutta vastaan kasvoi.

Barry Goldwaterista kehittyi eisenhowerilaisen konsensuksen murtaja. Kuusikymmentäluvun alussa eisenhowerilaisten johtotähti oli Nelson Rockefeller. Hän varoitti puolueen radikalisoitumisesta ja olisi halunnut jatkaa entistä maltillista linjaa. Goldwaterin nimissä vuonna 1960 kirjoitettu käänteentekevä teos ”The Conscience of a Conservative” tarjosi konservatiiviliikkeelle periaatteet puoleksi sadaksi vuodeksi.

Seuraavat lauseet Goldwaterin teoksesta ovat kuin suoraan vanhoillisen nykykonservatismin ytimestä:

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää hallinnon kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta.”

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia (yhteiskunnallisia) ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Barry Goldwater oli presidenttiehdokkaana vuoden 1964 vaaleissa ja hävisi veret seisauttavalla tavalla Lyndon B. Johnsonille (LBJ) .

Vastakkainasettelu näiden kahden välillä ei olisi voinut olla suurempi. Ainakin osittain tulee mieleen nykyinen poliittinen polarisaatio, joskin Goldwaterin kielenkäyttö – vaikka olikin aggressiivista - oli vanhanaikaisen korrektia. Vaaliväittelyissä Goldwater nimitti LBJ:n welfare state -ohjelmia sekoitukseksi ”kiristystä ja lahjontaa”. Ulkopolitiikassa Goldwaterin kulmakivenä oli ”kuolema mieluummin kuin vapauden menetys”. Hän ehdotti otettavaksi käyttöön ”täydellisen valikoiman pieniä, puhtaita ydinaseita”, joita voidaan käyttää taistelukentällä. Tästä lauseesta tuli Goldwaterille pysyvä pommimiehen maine.

LBJ vastasi TV-mainoksella, jossa pikkutyttö - etualalla - irrotti päivänkakkaran terälehtiä samalla, kun miesääni taustalla suoritti ydinohjuksen lähtölaskentaa.

Vuoden 1964 vaalien yhteydessä mainitsemillaan tavoitteilla – jotka olivat enemmistön mielestä tuolloin suunnattoman epäsuosittuja – Goldwater antoi kaikki valtit Johnsonin käsiin.

Rökäletappiossa oli tulevien voittojen siemen. Kannattajat tajusivat yhtäkkiä, että heidän ehdokkaansa sai kuitenkin 27 miljoonaa ääntä. Jokainen konservatiivinen presidentti Reaganista alkaen on periaatteineen kiitollisuudenvelassa Barry Goldwaterille.

Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija. Hänen ajattelunsa on muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanien menestykselle. Mutta olisiko hän ollut tyytyväinen sittemmin syntyneeseen ja pitkään jatkuneeseen polarisaatioon? Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa lähes 30 vuoden ajan.

Punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen radikalismi puhkesi täyteen raivoon ja Goldwater esikuvana ja liikkeen synnyttäjänä nousi arvoon arvaamattomaan.

Barack Obama – joka oli alusta lähtien republikaanien ideologisena sylkykuppina – näki presidenttivuosinaan läheltä vihapolitiikan täyttymyksen hetket: että demokraatti ja musta presidenttinä…..

Hillary Clinton oli sitten jo liikaa radikaaleille vanhoillisille, joka johti polarisaation syvenemiseen entisestään. Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen jakautuminen. Ainakin Donald Trump poimii eisenhowerilaisuudesta vain muistojen kultaaman ydinperheen taloudellisen menestyksen 1950-luvulta.

Melkein järisyttävällä tavalla Goldwater (k. 1987) itse maltillistui ja jopa joiltakin osin liberalisoitui vanhoilla päivillään konservatiivisen establishmenttien järkytykseksi. Muutos ei siis ole pelkästään hämyisä vaihtoehto, se on mahdollisuus, joskaan ei näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

::::::::::::::::

Edellä oleva muodostaa rungon blogikirjoituksestani ”Konservatiivin omatunto”, 10.6.2016. Se oli taitekohta, jossa Donald Trump oli nousemassa vakavasti otettavaksi presidenttiehdokkaaksi ja sittemmin presidentiksi. On aika jatkaa kertomusta…….

On tapahtunut oikeastaan melkoinen järistys, kun republikaanien ”oma mies” Donald Trump on haastanut konservatiivisen establishmentin. Trumpismi on kasvanut osin teekutsuliikkeen jatko- tai rinnakkaisilmiöksi, mutta ennen kaikkea itsenäiseksi ilmiöksi.

Trump on vain nimeksi republikaaninen sanansaattaja. Hän on tuonut politiikan kehiin oman vaikeasti määritettävän agendansa, joka ärsyttää huomattavaa osaa republikaanejakin. Samalla iso joukko peruskonservatiiveja on jäänyt katselemaan, miten presidentin käy. He puuttuvat vain räikeimpiin Trumpin kohelluksiin ja säilyttävät itsellään presidentistä hyötymisen mahdollisuuden.

On selvää, että polarisoituminen on syventynyt Trumpin kaudella. Lisäksi se on saanut aiempaa laajempia ja monitahoisempia ulottuvuuksia. Vastakkain ovat mm. liberaali ja konservatiivinen media, rannikoiden liberaalit ja sisäosien äärikonservatiivit poliitikot, liberaalien kannattamat uudistukset esim. ympäristökysymyksissä ja konservatiivien halu palata jo kerran ohitettuun aikakauteen ympäristöasioissa, ”globalistit” ja Yhdysvaltain sulkeutumista kannattavat voimat (”Amerikka ensin”), erilaiset käsitykset faktojen merkityksestä liberaalien ja trumpistien välillä (kiista valeuutisista), erilaiset kannat liittyen pakolaisuuteen konservatiivien ja liberaalinen välillä, monikulttuurisuus vs. valkoisen rodun ylivalta…..

Tahaton seuraus on ollut presidentti-instituution mureneminen yhtenä harvoista kansakuntaa yhtenäisenä pitävistä voimista….. Kun kaikki vastakkainasettelut lasketaan yhteen kasvaa polarisaation asiarypäs valtavaksi kasaumaksi.

Erityisen ongelmalliseksi on muodostunut ulkopoliittinen asennoituminen. Usein tuntuu, että Trump löytää sielujen sympatian Vladimir Putinin kanssa paremmin kuin omaan puolueeseensa. Trumpin pienen piirin valmistelemat ulkopoliittiset aloitteet ovat vastoin republikaanien (ja myös demokraattien) establishmentin vanhaa idän ja lännen vastakkainasettelun teemaa. Venäläisten sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin on entisestään sotkenut pakkaa ja syventänyt establishmentien kylmäsotamaista polarisaatiota suurvaltojen välillä.

Trump on pyrkinyt rakentamaan tähän väliin vakiintuneita ulkopoliittisia rakenteita ärsyttävän diilipohjaisen lähestymistavan. Suurvaltasuhteiden mannerlaatat ovat liikahtaneet paikoiltaan.

Mistä Trumpin ja Putinin osin todellinen, osin ambivalentti ”lähentyminen” johtuu? Sergei Lavrovin määrittämä eroavuus itää edustavan Venäjän ja länttä edustavan Länsi-Euroopan välillä tarjoaa yhden selityksen: Lavroville lännen ”messianismi” eli arvojen tuputtaminen muille ja kaiken kattava moralisointi ovat eurooppalaisen jälkikristillisyyden osia ja syypäitä nykyiseen epävakauteen. Tämän mukaan Venäjä edustaa alkuperäistä kristillisyyttä. Venäjä on ottanut valtavan haasteen pyrkiessään yksinapaiseen (kysymys ei siis ole Amerikka-johtoisesta perinteisestä sotilaspoliittisesta yksinapaisuudesta!) samat arvot jakavien maiden arvojärjestelmään.

Trumpin polarisaatiota vahvistanut politiikka omassa maassa on johtanut Putinin ja Trumpin lähentymiseen kansainvälisissä suhteissa. Molemmat vieroksuvat liberaalia – ”kaiken sallivaa” – länsieurooppalaista (tai ”obamalaista”) ajattelutapaa ellei peräti ideologiaa. Paluu vanhaan – suurelta osin kuviteltuun – onnen tilaan on sekä Putinin että Trumpin tavoitteena. Siihen kuuluu oleellisesti vanhakristillisen elämäntavan palauttaminen arvojärjestelmineen.

Tässä meillä on uuden kylmän sodan ideologinen pohja-asetelma: läntinen messianismi (liberaalien arvojen vienti) vs. itäinen pragmatismi. Tämä on tietenkin vain arvioimani Putinin ja Lavrovin ajatusmaailmojen sisältö. Tästä ajattelusta kumpuaa Venäjän suuri antipatia Länsi-Eurooppaa ja aiempaa Obaman johtamaa Amerikkaa kohtaan. Donald Trump on arvaamaton kortti, mutta selvästi Putin pitää Trumpia yhtenä pragmatismin mahdollisena osana ja toteuttajana.

:::::::::::::::::

Trumpismin polarisaatiota syventävä vaikutus on johtanut osin odottamattomiin seurauksiin. Politiikasta on muodostunut monikerroksista julkisuuden kautta pelattavaa peliä, jossa totuus ja valhe sekä niiden kautta muodostuvat erilaiset variaatiot käyvät omaa keskinäistä kilvoitteluaan . Potentiaalinen tilaus erilaisille suuren yleisön kosiskeluille on vallitseva trendi. Monet poliitikot Trumpin lisäksi näkevät nyt tilaisuutensa tulleen.

Ns. eliitin vastuu on suuri. Eliitistä, joka saarnaa edistyksen ja kehityksen nimiin on tullut symboli vanhan maailman purkamiselle. Sen olisi maailmanlaajuisesti ymmärrettävä ”kelkasta pudonneiden logiikka” ja ryhdyttävä torjumaan sille itselleenkin epäedullinen kehitys.

Entä luoko Trump omintakeisuudellaan pysyviä (polarisoituneita) politiikan rakenteita? Ajattelen niin, että erilaisten populismi-ilmiöiden toimiessa ajureina, polarisaatio joka tapauksessa – ilman Trumpiakin - yleistyy. Väistämättömänä seurauksena on jonkin asteinen vastaliike, joka korostaa jälleen korrektiutta ja ”asialinjaa”.